Espoon seurakuntien yhteinen kirkkovaltuusto (YKV) päätti pääsiäisviikolla lakkauttaa jälleen kahden Suomen ev.lut. kirkon virallisen lähetysjärjestön (Kansanlähetyksen ja Kylväjän) lähetysmäärärahat v:een 2015 mennessä asteittain. Aiemmin oli jo lakkautettu kahden muun (Sleyn ja SLEF:n) lähetysmäärärahat.
Esittelijän esityksestä poikkeavan päätöksen perusteet olivat samat: nämä lähetysjärjestöt toimivat ”syrjivästi”. Nehän antavat työntekijöilleen ja jäsenilleen omantunnonvapauden virkakysymyksessä (suhteessaan naispappeuteen); ts. järjestöissä saa myös edustaa ns. perinteistä virkakäsitystä, jonka mukaan pappisvirka on vain miehille tarkoitettu tehtävä.
Lisäksi järjestöt sitoutuvat toiminnassaan kirkon avioliittokäsitykseen yhden miehen ja yhden naisen välisenä liittona. Samalla ne sallivat jäsenilleen omantunnovapauden suhteessa samaa sukupuolta oleviin parisuhteisiin.
Ilmaisen YKV:n tekemän päätöksen näin, koska tätä nimenomaan kysyttiin po. lähetysjärjestöiltä yksinkertaistaen seuraavasti:
1) salliiko järjestö omantunnonvapauden työntekijöilleen ja jäsenilleen suhteessa virkakysymykseen ja samaa sukupuolta olevien parisuhteeseen ja
2) tekeekö järjestö yhteistyötä naispappien ja parisuhteensa rekisteröineiden sekä heitä tukevien kirkon työntekijöiden kanssa?
Kaikkien lähetysjärjestöjen vastaus molempiin kysymyksiin oli ”kyllä”. Lisäksi kaikissa vastauksissa korostettiin sitoutumista kirkon avioliitto-opetukseen. Kaikenlaisen syrjinnän nämä järjestöt torjuvat. Samalla ne ilmoittavat, etteivät voi toimia Raamattua ja omaatuntoaan vastaan näissä kysymyksissä.
Vastaukset olivat siis sitä, mitä (positiivisessa mielessä) haettiinkin, mutta ne eivät kelvanneet. Lähetysjärjestöt eivät luonnollisesti voineet vastata ”emme salli”, mutta näköjään vastaus ”sallimme” oli myös väärä
Mielenkiintoista oli myös lukea esittelijän lisäperuste valitukseni hylkäämiseksi (siinäkin tapauksessa, että siinä ei olisi ollut po. muotovirhettä). Esittelijä katsoo, että YKV:n päätös on tähdätty nimenomaan yksilöiden syrjintää vastaan eikä lähetysjärjestöillä voi olla samaa syrjintäsuojaa, koska järjestöt eivät ole yksilöitä.
Muodollisesti näin on. Tosiasiallisesti järjestöt ovat olemassa vain yksilöiden muodostaman yhteisön perusteella, ja niiden toiminnasta vastaavat seurakunnissammekin vahvimmin kirkon uskoon ja toimintaan sitoutuneet kirkollisveronmaksajat, siis yksilöt.
Vastoin esittelijän kantaa pidän tätä YKV:n päätöstä suunnattuna ensisijaisesti lähetysjärjestöissä toimivia kirkollisveronmaksajia kohtaan. Siksi se mielestäni on perustuslaissa kiellettyä syrjimistä näiden kirkollisveronmaksajien uskonvakaumuksen perusteella. Tämä ei kuitenkaan ole hallinto-oikeuden ratkaistavissa.
Perimmältään kyse on luonnollisesti raamatuntulkinnan eroista, joiden suhteen kirkkomme tunnustaa, etteivät nämä järjestöt opeta harhaoppeja. Perustelevathan ne kantansa kirkkolain 1. pykälän mukaisesti Raamatulla.
Tästä YKV:n epävanhurskaasta, teologisesti ontosta ja moraalisesti syrjivästä päätöksestä johtuen tein asiasta kirkollisvalituksen hallinto-oikeuteen. Otin riskin: en ole asianosainen (siis minkään po. lähetysjärjestön edustaja) enkä espoolainen kirkon jäsen.
Olen vain espoolaiseen paikallisseurakuntaan valittu hengellinen johtaja (kirkkoherra), joka on kirkkolaista johtuvista syistä Helsingin Lauttasaaren seurakunnan jäsen ja jonka velvollisuutena on valvoa, että Espoonlahden seurakunnan päätöksissä noudatetaan kirkkolakia ja -järjestystä.
Sen sijaan yhteisiin päätöksiin – joihin seurakuntammekin joutuu taipumaan – minulla ei ole mitään vaikutusvaltaa. En voi edes valittaa. Paitsi epävirallisesti. Tämän asian pohtiminen on kuitenkin eri asia itse pääasian kannalta.
Pääasiana halusin kiinnittää päättäjien huomiota vielä uudelleen siihen, että muodollisesti pätevä päätös (itsenäinen päätösvalta suhteessa budjettirahoihin) voi olla kirkolta saadun mandaatin näkökulmasta järjestöjä ja siten niiden kirkollisveroa maksavia työntekijöitä ja jäseniä syrjivä.
Kirkollisveroa lähetysjärjestöjen toimijat saavat kyllä maksaa, mutta sillä (itse maksetulla verolla) lähetysjärjestöt eivät saa Espoossakaan tehdä sitä työtä, johon kirkko on ne kutsunut ja velvoittanut. Eikö tässä ole mitään ongelmaa?
Kun vielä kävellään kirkolliskokouksen, piispainkokouksen ja kirkkohallituksen tekemien linjausten yli (koskien näiden järjestöjen virallista statusta) sekä esittelijän teologisesti perusteltujen näkökohtien yli (kaikki lähetysjärjestöt tekevät samaa kirkon missiota, vaikka erilaisilla teologisilla korostuksilla), YKV:n päätös voisi täyttää myös perusteet, joiden mukaan se on tehty virheellisessä järjestyksessä ja sisältää YKV:n puolelta valmisteluvajeen.
Esittelijähän oli alunperin esittänyt, että po. lähetysjärjestöjen ja luottamushenkilöiden kesken järjestetään jo kuluvan vuoden aikana seminaari, jossa nämä asiat käsiteltäisiin kasvotusten saman pöydän ääressä. Vasta sitten olisi voitu palata tähän budjettirahojen jakamiseen. Tämä esittelijän dialogisuuteen pyrkivä näkökohta sivuutettiin täysin. Miksi?
Elämme mielenkiintoisia aikoja. Olemme huomanneet, että perusteluni eivät muotovirheen vuoksi pääse koskaan hallinto-oikeuden tutkittavaksi. Jätänkin ne jokaisen luottamushenkilön omantunnon tutkittavaksi: onko YKV:n päätös tehty lähetystyön etuja ajatellen ja kirkon ykseyttä edistäen, kuten pitäisi? Edistääkö tällainen lähetysjärjestöjen boikotoiminen päättäjien omaa asiaa: sukupuolten tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta kirkossa?
Voidaanko myös olla varmoja siitä, että ”ongelmajärjestöiltä” säästyneet rahat päätyvät sitten oikeasti maailman köyhien hyväksi muiden järjestöjen kautta? Vai käykö tässä niin kuin kotikaupungissani Helsingissä näyttää käyneen: boikotoiduilta lähetysjärjestöiltä ”säästyneillä” rahoilla voitiin rakentaa komeat lähetysjuhlat pääkaupunkiin? Toivottavasti näin ei kuitenkaan tehty, mutta jäljet pelottavat.
En todellakaan vastusta lähetystyötä Suomen Lähetysseuran kautta – päinvastoin, siunaan siellä tehtävää arvokasta työtä – kuten muidenkin lähetysjärjestöjen, olivatpa kirkkomme lähetysjärjestöjä tai muiden kristillisten yhteisöjen. Enkä vastusta edes lähetysjuhlia. Niilläkin olen usein vieraillut sekä virallisena seurakunnan edustajana että omasta lähetysinnostuksestani lähtien.
Mutta jos muille lähetysjärjestöille aiemmin ulkolähetystyöhön varatut rahat siirretään juhlatoimikuntien käyttöön ja ne jäävätkin lopulta kotimaahan, sellaista en voi lähetystyössä hyväksyä. Ne rahat ovat silloin pois maailman köyhiltä ja heidän oikeudestaan evankeliumiin. Eikä tämä tietenkään ole minkään lähetysjärjestön syytä. Seurakuntien päättäjien on tässä syytä katsoa peiliin.
Toivonkin, että Espoon YKV seuraa oman päätöksensä toteutumista niin, että boikotoiduilta lähetysjärjestöiltä ”säästyneet” rahat eivät jää kotimaahan, vaan koituvat evankeliumin menestymiseksi niiden järjestöjen kautta, jotka vielä – toistaiseksi – saavat julistaa evankeliumia kirkon mandaatilla ja seurakuntien budjettirahoilla kaikkialla maailmassa. Sielläkin, missä suomalainen kirkkopolitiikka on tuiki tuntematonta ja paikallisten kirkkojen opetus kirkon virasta ja avioliitosta ns. perinteistä.
Valituksen tehneenä huomaan siis olevani ”väärästä” luterilaisesta seurakunnasta kotoisin oleva kirkkoherra, joka on huolissaan kirkon mission tulevaisuudesta ja kirkon ykseydestä sekä sen aidosta moniäänisyydestä. Samalla olen huolissani lähetysjärjestöjen omasta agendasta: onko niiden omissa linjauksissa ja kannanotoissa tarkoituksellisesti sellaisia muotoiluja, jotka vievät huomion sivuraiteille lähetystyön varsinaisesta tavoitteesta?
Toivottavasti päästäisiin kuitenkin vielä samaan pöytään ja kuuntelemaan toisiamme boikotoimisen sijasta. Olisiko se jäsenkadosta huolissaan olevassa ja moniäänisessä kirkossa mahdollista?
Kiitos Sonja Ottavainen kommentistasi minulle. Olen minäkin omat kiertotieni kulkenut. Perusseurakunta, jopa tällä hetkellä synnyinseurakuntani, jossa minut on kastettu, on tällä hetkellä ainoa seurakuntayhteyden tapainen juttu minulle. Kyllä minä sitäkin osaan arvostaa jollain lailla ainakin, juuri noiden retkieni jälkeen. Hyvin iloinen olen, että nämä myllerrykset ovat käynnissä. Jumala tekee työtään tavalla jos toisella. Blogimetsä.fi:ssä nykyään kirjoittelen. Tule mukaan! Nettiaikana emme enää elä aikaa, jolloin ikävät äänet voi vain vaientaa.
Jos Anne on oikeassa, niin naispappien haasteena on edelleen lunastaa teologiseen ja hengelliseen johtamiseen liittyviä lupauksia ja odotuksia, jotka naispappeuspäätös asetti.
Perusoletuksenahan oli se, että nykyaikana ei ole enää sukupuolten välisiä eroja, jotka voisivat vaikuttaa teologiseen ja hengelliseen johtajuuteen. Saman yliopistokoulutuksen saaneet miehet ja naiset ovat yhtä hyviä dogmatiikassakin. (Naisten katsottiin olevan miehiä parempia sielunhoidollisessa kohtaamisessa ja tuovan sitä kautta lisäarvoa pappeuteen.)
Seija Molinan väitöskirjasta löytyy kriittistä pohdintaa:
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/21636/naisetja.pdf?sequence=1
Haasteena on ollut ennemminkin kirkon johto ja johtamisen ongelmat. Samoin tiukkojen ”torjujien” toiminta ja toimimattomuus, yhteistyökyvyttömyys ym. miesten aiheuttamat työyhteisöjen ongelmat.
Onneksi arkkipiispa on vaihtunut, sillä ainakin työssäni silloisen ap:n puheet näyttäytyivät suorastaan koomisina ja absurdeina. Erittäin turhauttavaa sooloilua toisen emerituspiispan kanssa. Paljon parjattu Heikka oli etulinjoilla hyökkäyksien kohteena, kun monet muut piispatkin ”väistivät”. Oli ja on onneksi upeita kirkon miehiä, jotka joutuivat silloin tiukoille, mutta pitivät linjansa, kuten nykyinen arkkipiispamme. Ja monet kirkkoherrat joutuivat todella vaativiin tilanteisiin. ”Torjujat” mm. kielsivät ehtoollisen pappisnaisilta seurakuntalaisinakin ikäänkuin pappeus olisi saastuttanut koko naisen persoonan.
Duoda duoda. Sleyssä tuo lähettien uusien sopimuksien uusimatta jättäminen on herättänyt närää molemmissa leireissä. Vähän niin kuin vuorotellen. Yhteen aikaan yhdistyksen johtokunnassa oli kyllä naispappeuden vastustajilla enemmistö, mutta lähetysostasto oli kannattajien hallussa. Siihen aikaan paavalinsynodilaisilla läheteillä oli vaikeuksia saada työpesti jatkumaan, ja he kokivat työnsä muutenkin vaikeutetuksi. Suhdanteiden käännyttyä meni tämäkin jotensakin päälaelleen. Lähettien työsopimukset ovat aina määräaikaisia ja niitä jäi uusimatta muistakin syistä, kuten säästösyistä 90-luvun laman jälkeen. Se, joka ei saanut uutta sopimusta, vaikka olisi mielellään jatkanut, näki asiat helposti siinä valossa, että kysymys oli näkemyksistä. Näin ei kuitenkaan ihan aina ollut. Usein kyllä se saattoi vaikuttaa taustalla. Mutta kuten sanoin, molemmin puolin suhdanteiden mukaan.
No, hah, mitä ne sukupuolten väliset erot liittyvät tähän, paitsi ”torjujien” projektiot. Onhan kultturinen ja sosiaalinenkin todellisuus huomioitava. Ja konteksti. Ja historia. Ei tarvii ku lukea näitä kommentteja tälläkin foorumilla, nin huhhuh.
Onneksi meillä on nyt Irja Askola piispana; siis tavallaan mallina nuoremmille niinkuin Tarja Halonenkin oli ensimmäisenä naisena valittu presidentiksi, niin pienet tytötkin rupesivat miettimään rupeaisiko isona pressaksi.
Samoin ajattelen ja uskon minäkin. Olen blogimetsän ja kirkonkellarin säännöllinen seuraaja. Erityisesti haluan kiittää sinua siitä ansiokkaasta blogista ja työstä liittyen Kai Sadinmaan ja teidän dialogiin ym. Samoin Teemua ja kaikkia, jotka sitä ja analyysia toimittivat.
Kiitos Sonja kiitoksista. Tuli ihan tarpeeseen.
Sonja,
Näkemykset, joille naureskelit, olivat kirkon vuoden 1986 naispappeuspäätöksen ideoita. Yksi koko 50-luvulta alkaneen prosessin keskeisimmistä kysymyksistä oli sukupuolten väliset yhtäläisyydet ja erot ja niiden merkitys pappeuden kannalta.
Voinee tiivistää niin, että puoltajien maltillisin linja oli sitä mieltä, että aiempi naiset pappeuden ulkopuolelle sulkenut käytäntö oli ollut kontekstissaan oikea ratkaisu, mutta kontekstin muututtua oli tullut aika avata pappisvirka naisille. Keskeisin muutos oli naisten koulutustason nouseminen 1900-luvun keskiväliin mennessä. Prosessihan lähti liikkeelle kysymyksestä, miten teologisen koulutuksen saaneiden naisten asema kirkossa tuli järjestää.
Sonja,
Alttariyhteyden katkaisseiden naispappeuden torjujien väistämiskäytäntöjen salliminen oli jo alun perin kirkon np-päätöksen vastainen käytäntö. Yhtenä syynä oli naispappeuspäätöksen keskeneräisyys ja sen resption vajavaisuus. Päätöstä ja sen seurauksia ei hahmotettu heti. Kukaan ei oikein päässyt heti kärryille siitä, mitä se käytännössä tarkoitti. Itse asiassa päätöstä ei hahmoteta vieläkään oikein ja väistämiskäytäntöjä sallitaan yhä.
Naispappeuden torjuminen on naispappeuspäätöksen mukaan edelleen sallittu kanta. Ja tätä taas esim. arkkipiispa Mäkisellä on ilmeisesti ollut vaikea hahmottaa. Heikan työryhmän linjaus oli periaatteessa kirkon naispappeuskannan mukainen, mutta työryhmän paperi oli teologisesti kevyt ja sen idean kommunikointi epäonnistui.
Kirkon virallisen naispappeuskannan hahmottamista on viime vuosina vaikeuttanut myös pappien saama yliopisto-opetus. Naispappeutta on käsitelty oikeastaan vain eksegetiikan kontekstissa. Ja kotimaisessa eksgettiisessä kirjallisuudessa naispappeutta puolustetaan yleensä toisenlaisesta virkateologisesta lähtökohdasta kuin vuoden 1986 päätöksessä.
Eksegetiikassa on opetettu tulkintoja, jotka kirkossa hylättiin oikeastaan jo 1970-luvulla, kun siirryttiin R. Gyllenbergin ja A.T. Nikolaisen varhaisista ns. funtionaalisesta virkatulkinnasta konstitutiiviseen virkatulkintaan. Edelllisen mukaan Jumala on asettanut vain viran tehtävät. Virka on inhimillinen järjestely. Jälkimmäisen mukaan myös virka on Jumalan asetus.
Missään ei opeteta kirkon virallisen päätöksen mukaista näkemystä. Siitä ei ole edes kirjoitettu mitään yleisesti saatavilla olevaa esitystä, puhumattakaan analyysista.
Tämäkin epäkohta sekoittaa pakkaa ja vaikeuttaa kirkon sisäistä keskustelua.