Espoon seurakuntien yhteinen kirkkovaltuusto (YKV) päätti pääsiäisviikolla lakkauttaa jälleen kahden Suomen ev.lut. kirkon virallisen lähetysjärjestön (Kansanlähetyksen ja Kylväjän) lähetysmäärärahat v:een 2015 mennessä asteittain. Aiemmin oli jo lakkautettu kahden muun (Sleyn ja SLEF:n) lähetysmäärärahat.
Esittelijän esityksestä poikkeavan päätöksen perusteet olivat samat: nämä lähetysjärjestöt toimivat ”syrjivästi”. Nehän antavat työntekijöilleen ja jäsenilleen omantunnonvapauden virkakysymyksessä (suhteessaan naispappeuteen); ts. järjestöissä saa myös edustaa ns. perinteistä virkakäsitystä, jonka mukaan pappisvirka on vain miehille tarkoitettu tehtävä.
Lisäksi järjestöt sitoutuvat toiminnassaan kirkon avioliittokäsitykseen yhden miehen ja yhden naisen välisenä liittona. Samalla ne sallivat jäsenilleen omantunnovapauden suhteessa samaa sukupuolta oleviin parisuhteisiin.
Ilmaisen YKV:n tekemän päätöksen näin, koska tätä nimenomaan kysyttiin po. lähetysjärjestöiltä yksinkertaistaen seuraavasti:
1) salliiko järjestö omantunnonvapauden työntekijöilleen ja jäsenilleen suhteessa virkakysymykseen ja samaa sukupuolta olevien parisuhteeseen ja
2) tekeekö järjestö yhteistyötä naispappien ja parisuhteensa rekisteröineiden sekä heitä tukevien kirkon työntekijöiden kanssa?
Kaikkien lähetysjärjestöjen vastaus molempiin kysymyksiin oli ”kyllä”. Lisäksi kaikissa vastauksissa korostettiin sitoutumista kirkon avioliitto-opetukseen. Kaikenlaisen syrjinnän nämä järjestöt torjuvat. Samalla ne ilmoittavat, etteivät voi toimia Raamattua ja omaatuntoaan vastaan näissä kysymyksissä.
Vastaukset olivat siis sitä, mitä (positiivisessa mielessä) haettiinkin, mutta ne eivät kelvanneet. Lähetysjärjestöt eivät luonnollisesti voineet vastata ”emme salli”, mutta näköjään vastaus ”sallimme” oli myös väärä
Mielenkiintoista oli myös lukea esittelijän lisäperuste valitukseni hylkäämiseksi (siinäkin tapauksessa, että siinä ei olisi ollut po. muotovirhettä). Esittelijä katsoo, että YKV:n päätös on tähdätty nimenomaan yksilöiden syrjintää vastaan eikä lähetysjärjestöillä voi olla samaa syrjintäsuojaa, koska järjestöt eivät ole yksilöitä.
Muodollisesti näin on. Tosiasiallisesti järjestöt ovat olemassa vain yksilöiden muodostaman yhteisön perusteella, ja niiden toiminnasta vastaavat seurakunnissammekin vahvimmin kirkon uskoon ja toimintaan sitoutuneet kirkollisveronmaksajat, siis yksilöt.
Vastoin esittelijän kantaa pidän tätä YKV:n päätöstä suunnattuna ensisijaisesti lähetysjärjestöissä toimivia kirkollisveronmaksajia kohtaan. Siksi se mielestäni on perustuslaissa kiellettyä syrjimistä näiden kirkollisveronmaksajien uskonvakaumuksen perusteella. Tämä ei kuitenkaan ole hallinto-oikeuden ratkaistavissa.
Perimmältään kyse on luonnollisesti raamatuntulkinnan eroista, joiden suhteen kirkkomme tunnustaa, etteivät nämä järjestöt opeta harhaoppeja. Perustelevathan ne kantansa kirkkolain 1. pykälän mukaisesti Raamatulla.
Tästä YKV:n epävanhurskaasta, teologisesti ontosta ja moraalisesti syrjivästä päätöksestä johtuen tein asiasta kirkollisvalituksen hallinto-oikeuteen. Otin riskin: en ole asianosainen (siis minkään po. lähetysjärjestön edustaja) enkä espoolainen kirkon jäsen.
Olen vain espoolaiseen paikallisseurakuntaan valittu hengellinen johtaja (kirkkoherra), joka on kirkkolaista johtuvista syistä Helsingin Lauttasaaren seurakunnan jäsen ja jonka velvollisuutena on valvoa, että Espoonlahden seurakunnan päätöksissä noudatetaan kirkkolakia ja -järjestystä.
Sen sijaan yhteisiin päätöksiin – joihin seurakuntammekin joutuu taipumaan – minulla ei ole mitään vaikutusvaltaa. En voi edes valittaa. Paitsi epävirallisesti. Tämän asian pohtiminen on kuitenkin eri asia itse pääasian kannalta.
Pääasiana halusin kiinnittää päättäjien huomiota vielä uudelleen siihen, että muodollisesti pätevä päätös (itsenäinen päätösvalta suhteessa budjettirahoihin) voi olla kirkolta saadun mandaatin näkökulmasta järjestöjä ja siten niiden kirkollisveroa maksavia työntekijöitä ja jäseniä syrjivä.
Kirkollisveroa lähetysjärjestöjen toimijat saavat kyllä maksaa, mutta sillä (itse maksetulla verolla) lähetysjärjestöt eivät saa Espoossakaan tehdä sitä työtä, johon kirkko on ne kutsunut ja velvoittanut. Eikö tässä ole mitään ongelmaa?
Kun vielä kävellään kirkolliskokouksen, piispainkokouksen ja kirkkohallituksen tekemien linjausten yli (koskien näiden järjestöjen virallista statusta) sekä esittelijän teologisesti perusteltujen näkökohtien yli (kaikki lähetysjärjestöt tekevät samaa kirkon missiota, vaikka erilaisilla teologisilla korostuksilla), YKV:n päätös voisi täyttää myös perusteet, joiden mukaan se on tehty virheellisessä järjestyksessä ja sisältää YKV:n puolelta valmisteluvajeen.
Esittelijähän oli alunperin esittänyt, että po. lähetysjärjestöjen ja luottamushenkilöiden kesken järjestetään jo kuluvan vuoden aikana seminaari, jossa nämä asiat käsiteltäisiin kasvotusten saman pöydän ääressä. Vasta sitten olisi voitu palata tähän budjettirahojen jakamiseen. Tämä esittelijän dialogisuuteen pyrkivä näkökohta sivuutettiin täysin. Miksi?
Elämme mielenkiintoisia aikoja. Olemme huomanneet, että perusteluni eivät muotovirheen vuoksi pääse koskaan hallinto-oikeuden tutkittavaksi. Jätänkin ne jokaisen luottamushenkilön omantunnon tutkittavaksi: onko YKV:n päätös tehty lähetystyön etuja ajatellen ja kirkon ykseyttä edistäen, kuten pitäisi? Edistääkö tällainen lähetysjärjestöjen boikotoiminen päättäjien omaa asiaa: sukupuolten tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta kirkossa?
Voidaanko myös olla varmoja siitä, että ”ongelmajärjestöiltä” säästyneet rahat päätyvät sitten oikeasti maailman köyhien hyväksi muiden järjestöjen kautta? Vai käykö tässä niin kuin kotikaupungissani Helsingissä näyttää käyneen: boikotoiduilta lähetysjärjestöiltä ”säästyneillä” rahoilla voitiin rakentaa komeat lähetysjuhlat pääkaupunkiin? Toivottavasti näin ei kuitenkaan tehty, mutta jäljet pelottavat.
En todellakaan vastusta lähetystyötä Suomen Lähetysseuran kautta – päinvastoin, siunaan siellä tehtävää arvokasta työtä – kuten muidenkin lähetysjärjestöjen, olivatpa kirkkomme lähetysjärjestöjä tai muiden kristillisten yhteisöjen. Enkä vastusta edes lähetysjuhlia. Niilläkin olen usein vieraillut sekä virallisena seurakunnan edustajana että omasta lähetysinnostuksestani lähtien.
Mutta jos muille lähetysjärjestöille aiemmin ulkolähetystyöhön varatut rahat siirretään juhlatoimikuntien käyttöön ja ne jäävätkin lopulta kotimaahan, sellaista en voi lähetystyössä hyväksyä. Ne rahat ovat silloin pois maailman köyhiltä ja heidän oikeudestaan evankeliumiin. Eikä tämä tietenkään ole minkään lähetysjärjestön syytä. Seurakuntien päättäjien on tässä syytä katsoa peiliin.
Toivonkin, että Espoon YKV seuraa oman päätöksensä toteutumista niin, että boikotoiduilta lähetysjärjestöiltä ”säästyneet” rahat eivät jää kotimaahan, vaan koituvat evankeliumin menestymiseksi niiden järjestöjen kautta, jotka vielä – toistaiseksi – saavat julistaa evankeliumia kirkon mandaatilla ja seurakuntien budjettirahoilla kaikkialla maailmassa. Sielläkin, missä suomalainen kirkkopolitiikka on tuiki tuntematonta ja paikallisten kirkkojen opetus kirkon virasta ja avioliitosta ns. perinteistä.
Valituksen tehneenä huomaan siis olevani ”väärästä” luterilaisesta seurakunnasta kotoisin oleva kirkkoherra, joka on huolissaan kirkon mission tulevaisuudesta ja kirkon ykseydestä sekä sen aidosta moniäänisyydestä. Samalla olen huolissani lähetysjärjestöjen omasta agendasta: onko niiden omissa linjauksissa ja kannanotoissa tarkoituksellisesti sellaisia muotoiluja, jotka vievät huomion sivuraiteille lähetystyön varsinaisesta tavoitteesta?
Toivottavasti päästäisiin kuitenkin vielä samaan pöytään ja kuuntelemaan toisiamme boikotoimisen sijasta. Olisiko se jäsenkadosta huolissaan olevassa ja moniäänisessä kirkossa mahdollista?
Vaikea kai sellaisesta on kirjoittaa, jolla ei ole oikein mitään kestävää perustelua. Ei ainakaan Raamatun perusteella. Eksegeetit tutkivat Raamattua tietenkin, eivät myöhemmän kirkon valtakuvioita.
Eikös ne piispat ja pappismiehet puhu kuitenkin mielellään nimenomana virkansa jumalallisesta alkuperästä? Se helpottaa tietysti oloa kun voi vetää alban ja tamineet päälle ja uskotella, että ei ole mitään väliä mitä niiden alla on, niin kauan kuin sieltä löytyy miessukusolut ja elimet ja jokeltaa ulos oikeat pyhät lauseet mielellään vielä pappisnuotilla.
Eikös ne edes Luther Säätiössä/LHPK:ssa ole moista tehneet? Kyllä minusta joku Martti Vaahtoranta tuon suuntaista selittää, että virka on Jumalta, ei ainakaan pakanapiispoilta. Nehän sen jumalallisen viran ainakin tarvitsevat voidakseen pyörittää kirkon sisällä omia piispojaan.
No siis samaa mieltä ollaan, että haasteet ovat kyllä olleet miesten johtajuudessa. Heikan työtä arvostan, ei hän paljon saanut tukea piispojen selonteossakaan aikanaan. Heikan työryhmä (TM Sarja B 2006:2) totesi selkeästi, että kun kirkko teki päätöksen pappisviran avaamisesta naisille, ei papin virkaan ja valintaan ja työtehtäviin voida soveltaa erilaisia kriteereitä naisille ja miehille. Teologia oli siis valittu ennen sitä.
Suurin osa kirkon miehistä lätisi ympäripyöreätä lausuntoa. Välillä oli silkkaa sekoilua korkeinta johtoa myöten.Toki oli poikkeuksia, mutta äänekkäimpiä olivat äärekkäimmät.
Kotimaan toimitus teki hyvää journalismia niissä myllerryksissä. Samoin sen mielipidepalstoilla oli myös raikasta seurakuntalaisten keskusteluun osallistumista. Kohtahan tulee Kotimaan arkistot nettiin, niin sieltäkin voi lukea ne sen ajan kannanotot. Ei Heikka epäonnistunut vaikka vastassa oli jykevät vastakampanjat. Suorastaan suhteettomat, joiden retoriikka oli paatosta, eetosta ja mythosta. Logos piileskeli.
PS. Piispainkokous oli perustanut työryhmän selvittämään, mitä ongelmia johtamisen, työyhteisöjen, työterveyden ja työhyvinvoinnin kannalta syntyy, kun joku vakaumuksen perusteella kieltäytyy yhteistyöstä ja kiistää työtoverinsa ammatillisen identiteetin oikeutuksen, tai kun henkilöä painostetaan työtehtäviin vastoin tämän vakamusta.
Anne,
Kirkolliskokouksen naispappeuspäätöksen teologiasta ja sen perustana olevasta eksegeesistä voidaan kirjoittaa esittely ja analyysi. Se voitaisiin tehdä vaikka akateemisena opinnäytteenä tms.
Päätöksen perustana oli siis eksegeesi, jonka mukaan kirkon virka on Jumalan asettama apostolinen virka. Tästä oli konsensus puoltajien ja torjujien enemmistöjen kesken.
Oli toki niitäkin ja on yhä, joiden mukaan Ut:ssa ei ole mitään erityistä virkaa. Sen tulkinnan johtopäätöksenä olisi ollut mielluummin koko pappisviran dissaaminen kuin sen avaaminen naisille.
Monet naispappeuden maltilliset puoltajat olivat sitä mieltä, että Ut käsitys miehen ja naisen suhteesta sisältää perusteet ja lähtökohdan perinteiselle näkemykselle mutta pitivät kuitenkin Ut:n käsitystä juuri siltä osin konventiona, joka voidaan ja pitää muuttaa. Esim. 1976 todettiin, että naispappeus on mahdollinen mutta ei välttämätön ts. sille ei ole estettä, mutta ei myöskään posittivista pakottavaa syytä.
Koko ratkaiseva rajankäynti liittyi juuri kysymykseen siitä, ovatko Ut:n käsitykset miehen ja naisen suhteesta Jumalan pysyvää luomistahtoa vai muuttuvaa inhimillistä konventiota. Mitään tyrmäysargumentteja ei pystytty esittämään kumpaankaan suuntaan.
Sonja,
Valitettavasti Kotimaan toimituskin on ollut aika tavalla pihalla kirkon virallisesta naispappeuspäätöksestä. Itse asiassa juuri kirkollisten toimittajien epätarkkuus on ollut yksi ongelmien lähde. Jutuista on puuttunut johdonmukaisesti se, että kirkon virallinen np-päätös sallii naispappeuden teologisen torjumisen (vastustamisen) mutta se ei salli naispappien väistämistä, koska se on kirkon tunnustuksen kirkko-opin vastainen käytäntö, jolle kirkolliskokous ei olisi voinut antaa lupaa ilman tunnustuksen muuttamista.
Tärkein puute on ollut se, ettei erilaisten naispappeuden torjujien välillä ole tehty eroa. Torjujista on puhuttu yhtenä ryhmanä ”naispappeuden vastustajat”. Ongelmiahan ovat kuitenkin aiheuttaneet vain ne torjujat, jotka eivät suostu alttari- ym. yhteyteen. Minä olen kutsunut heitä yleensä ”väistäjiksi”, kun en ole keksinyt parempaa ytimekästä ilmaisua.
”Väistäjät” eivät ole toistaiseksi esittäneet riittäviä julkisia teologisia perusteita käytännölleen.
Minun kritiikkini on kohdistunut ennen muuta kirkon tunnustuksen teologiaa, virkateologiaa ja np-prosessia tunteneisiin ja siihen osallistuneisiin piispoihin, joista tärkeimmät ovat emeritukset John Vikström, Eero Huovinen ja Juha Pihkala.
Heihin voi lisätä prosessissa mukana olleet Kalevi Toiviaisen, Yrjö Sariolan, Matti Sihvosen, Paavo Kortekankaan, Samuel Lehtosen, Erik Vikströmin, Jorma Laulajan, Wille Riekkisen, ja jälkihoitoon osallistuneet Voitto Huotarin, Jukka Paarman, Samuel Salmen ja tietysti Olavi Rimpiläisen, jonka toiminta mahdollisti muidenkin piispojen suvaitsemien väistämiskäytäntöjen vakiintumisen. Jos unohdin jonkun, niin lisättäköön hänetkin mukaan. Esim. Huovinen, Pihkala, Riekkinen ja Laulaja olivat mukana päätösprosessissa jo ennen piispuuttaan.
Uusimpien piispojen piikkiin ei voi laittaa yhtä paljon vastuuta, koska he ovat saaneet pirullisen perinnön. Perintonä on teologinen ongelma, jota ei voi ratkaista teologisesti, kun teologialle otollinen konteksti on rappeutunut.
Ei pidä paikkaansa. Kirkon omassa (Närhi) tutkimuksessa on muistaakseni 4 eri luokkaa ”torjujia”. Minä tulkitsin, että kirkon valtadiskurssi ei halunnut myöntää kyseessä olevan syrjintä. Että luokkia löytyy ja kielipeliä.
Sinun mielipiteesi Kotimaan silloisesta journalismista ei vaikuta minuun mitenkään, sillä olen tutkinut sitä ansiokkaasti. Lehdessä oli suorastaan herkullista dramaturgiaa ja ironian tajua, joka yllätti minut täysin. Mutta mukava oli muistella näitä, kiitos siitä, Kimmo.
Sonja,
Kerropa vielä oman tutkimuksesi bibliografiset tiedot.
Kimmo, kiva kun olet kiinnostunut, mutta on niin pitkät listat lähteitä ja aineistoja, ettei niitä nyt mihinkään laita. En ole teologi koulutukseltani. Sen oon tehny vanhalla/entisellä nimelläni; ja saa jäädä sinne. Nyt on jo pitkään ollu uudet kuviot ja mielenkiinnon kohteet, mutta on kiva vaihtaa mielipiteitä.
Kimmo Saastamoinen erittelee edellä naispappeuden vastustajat ”väistäjiin” ja muihin. Asia ei kuitenkaan ole näinkään yksinkertainen sillä ”väistäjiäkin” on monenlaisia. Useimpien kohdalla väistäminen ei edes aktiivisesti ilmene niissä työtehtävissä, joihin ko. henkilöt ovat hakeuteuneet vaan siihen törmätään vasta ns. epämukavuus alueelle mentäessä. Tällöin naispappi ei edes välttämätä tiedä hänen kanssaan yhdessä työtätekevän miespapin kuuluvan ”väistäjiin”.
On huomattava, ettei torjuva suhtautuminen naispappeuteen ole kirkossamme harhaoppi. Näinollen ei myöskään ole kirkon opin vastaista kokoontua jumalanpalvelukseen tämän kannan mukaisesti. Samoin ei ole sisarkirkkoihin nähden ykseyden este, ettei sisarkirkko ole avannut virkaa molemmille sukupuolille.
Toinen seikka sitten on tarkastella asiaa kirkkomme pappisviran haltijoiden näkökulmasta. Voiko kirkkomme pappisvirassa oleva henkilö torjua toisen pappisviran haltijan viran? Jos voi, niin millä perusteella. Ellei niin miksi ei? Edelliseen viitaten tämän kaltainen torjuminen on kaiketi sallitua mielipiteen tasolla. Tästä ei kuitenkaan muodostu oikeutta hoitaa omaa pappisvirkaansa ikäänkuin toisella ei tätä virkaa lainkaan olisi. Tähän vuoden 1986 päätös ei kaiketi jättänyt tilaa.