Juuri pidetyissä ja kohta tulevissa piispanvaaleissa on sukupuolikysymys otettu erityiseen tarkasteluun. Siis valitaanko piispaksi mies vai nainen vai muunsukupuolinen? Sitä merkittävämpänä pidän sukupolvikysymystä. Siis valitaanko nuori vai vanha; 35-vuotias vai hänen vanhempansa? Ennen kuin ehdokkaita alkaa ilmaantua enemmän, ja kannanottaminen tulkitaan henkilökohtaisuudeksi, liputan nuoruuden ja uudistusmielisyyden puolesta.
Piispan viran ei pitäisi olla mikään nousujohteisen uran loppuhuipennus. Vanhaa, vakaata ja viisasta ei tarvitse etsiä, koska sitä varten ovat emeritukset ja kirkkohistoria. Tärkeää ei ole liioin hakea pätevää ja kyvykästä, kielitaitoista ja verkostoitunutta, koska sitä varten on hiippakuntasihteereitä, Kirkkohallituksen asiantuntijoita ja muita uskontomestareita.
Kirkossa toki paasataan uudistumisen puolesta. On toinen juttu, onko silloin kysymys aidosta uudistumisesta, vai edellisen sukupolven visioiden rippeistä ja sementoimisesta. Uudistumista kun ei voi ennakoida ja suunnitella piirustuslaudalla. Se tulee ja yllättää, jos sille annetaan tilaa. Jos ei anneta, se raivaa itselleen tilan.
Kirkon uudistumisen tunnuslause on Apostolien tekojen viidennen luvun yhdeksäs jae: Katso, niiden jalat, jotka hautasivat sinun miehesi, ovat oven takana, ja he kantavat sinutkin pois.
Helsingin piispaksi valittiin ehdokkaista nuorin. Julkisuudessa kiinnitettiin huomiota sukupuolikysymykseen ja etsittiin ehdokkaiden linjausten eroja. Taustaporukoistakin syynättiin, kuka kannattaa ketäkin. Sukupolvikysymykseen en nähnyt paljon sorkitun, vaikka sillä on enemmän merkitystä kuin päältä näyttäisi.
Missä iässä piispaksi on yleensä tultu? Ei tutkita nyt hautakiviä, mutta katsotaan wikipediaa.
Oulun piispa Samuel Salmi aloitti virassaan 49-vuotiaana, ja hänen edeltäjänsä Olavi Rimpiläinen 43-vuotiaana. Samassa iässä piispaksi vihittyjä olivat nykyisistä viranhaltijoista Pekka Särkiö, Tapio Luoma ja Matti Repo, joiden viisikymppisiä vietettiin hiippa päässä. Simo Peura oli 47-vuotias ja Seppo Häkkinen 50-vuotias. Nykyisistä piispoistamme on nuorin Jari Jolkkonen, joka vihittiin Kuopioon 42-vuotiaana. Hän saakin nyt Laajasalosta piispainkokouksiin kaverin, jonka tunnistaa vielä mopokortin valokuvasta.
Porvoon hiippakunnassa on uskallettu valita nuoria henkilöitä piispaksi. John Vikström vihittiin 38-vuotiaana, veli Erik Vikström 40-vuotiaana ja poika Björn Vikström 46-vuotiaana. Sauva ja hiippa olivat lainassa suvun ulkopuolella Gustav Björktrandilla, joka saikin ne aavistuksen verran kypsyneempänä, eli 65-vuotiaana.
Helsingissä Irja Askola vihittiin piispaksi 57 vuoden iässä, hänen edeltäjänsä Eero Huovinen 46-vuotiaana. Huoviselle toiseksi tullut Mikko Heikka ei saanut prinsessaa, mutta puolet valtakunnasta 59-vuotiaana.
Arkkihiippakunnan piispa on usein harjoitellut sauvan heiluttelua jo muissa tuomiokapituleissa. Ikäähän siinä on väkisinkin karttunut. Lieneekö ajatus sellainen, ettei sitä nyt ihan arkkipiispaksi voi suoraan jatkorippikoulusta ottaa. Kari Mäkinen tuli Turun harjoittelupiispaksi 50-vuotiaana ja varsinaispiispaksi 55-vuotiaana. Jukka Paarma valittiin suoraan tosipiispaksi 56-vuotiaana, Kaarlo Kalliala oli aloittaessaan siinä iässä, jossa joutuu kärsimättömimmille jo vastailemaan eläkesuunnitelmiaan, eli 58-vuotias.
Jos nyt historian verhoa kuitenkin raotetaan, niin Martti Simojoen urakehitys meni seuraavasti: Mikkeli 43-vuotiaana, Helsinki 51-vuotiaana ja Turku 56-vuotiaana. Gustaf Johansson: Kuopio 41-vuotiaana, Savonlinna 53-vuotiaana ja Turku 55-vuotiaana. Paavo Kortekangas oli ehdolla Tampereen piispaksi vuonna 1966, 35-vuotiaana. Virkaan nimitettiin Erkki Kansanaho, joka oli 51-vuotias. Kortekangas nimitettiin Kuopioon 44-vuotiaana ja Tampereelle 50-vuotiaana.
Historiaan ei pidä jumiutua, eikä aiempia piispanvaaleja tule pitää esikuvallisina. Ennen Irja Askolaa ei ollut naista piispana, joten uutta sekin oli. Aiemminkin oli naisia ehdokkaina, mutta kannatusta ei riittänyt. Mielestäni on aivan liian pinnallista todeta, ettei kirkko ollut sitä ennen valmis naisen valintaan piispaksi. Ei kirkko ketään valitse, vaan äänestäjät. Pikemminkin oli kysymys siitä, etteivät ehdokkaat saaneet riittävästi kannatusta. Seuraaviin vaaleihin ovat naiset yhä yhtä tervetulleita. Vaaleissa menestyy, jos menestyy. Valintaan ei voi ketään velvoittaa niin kauan kun on suljettu lippuäänestys. Epäoleellisuuksia tärkeämpänä pidän sitä, että valitaan tulevaisuuden tekijöitä. Tai sama kai tuo minulle on, kun ei ole äänioikeuttakaan.
Riippumatta menneistä, nykyisestä tai tulevista viranhaltijoista, pidän koko arkkihiippakuntaa huonona keksintönä. Raamatussakin mainitaan piispat, muttei siellä mitään hiippakuntia ole korotettu arkkihiippakunnaksi. Mikä on arkkihiippakunnan systemaattisteologinen peruste? Rooman paaviuskin on paremmin perusteltu kuin Turun asema kylmän ja pohjoisen kansallisvaltion kansalliskirkon kansallispiispana.
Jesajan kirja kuvaa ilmiötä, jossa sekä naiset että ikävuosiensa suhteen kypsymättömät toimivat johtajina: “Minun kansani käskijät ovat lapsia, ja naiset sitä hallitsevat. Kansani, sinun johtajasi ovat eksyttäjiä, he ovat hämmentäneet sinun polkujesi suunnan.” (Jes.3:12)
Lopettaisitte jo nuo toissijaiset höpinät sukupuolesta tai iästä jonkinlaisina lähtökohtaisina ohjenuorina. – Nyt olisi jo aika palata takaisin pääasiaan eli uskon sisältöön. Siksi haastan tämän Teemun blogin vastateesillä:
Valitkaa piispa, joka tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa.
Valitkaa joku, joka pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.
Tämä on ajatelematon ja jopa ilkeä syytös papinvirassa olevia kohtaan. Tässä oletetaan että pappien uskossa on jotakin vikaa ja että jostakin jollakin keinolla löytyisi oikeammin uskovia.
Tällaisia aatoksia nousee yleensä tietyistä ahtaista piireistä tulevilla, sellaisilla jotka pitävät ainoastaan omaan poruukkaan kuuluvilla olevan sen ainoan ja puhtaan uskon.
Pappi, joka nyky maailmassa jaksaa kutsumustan hoitaa, on monet kerrat käynyt läpi aatokset siitä että kannattaako niitä töitä tehdä. Ne ,jotka ovat kottelemuksen kestäneet ja kantavat kuormansa, ovat ansainneet kaikkien kunnioituksen.
Jesajan aikana nelikymppinen oli jo eläkeiässä. Perimätiedon mukaan Jeesuskin oli julkisen toimintansa alussa nuorehko mies.
Me täällä kansankirkon puolella olemme joka tapauksessa laitoskirkon luopioita, joten me hoidamme harrastamaan toissijaisia höpinöitä.
Markku Hirn,
Hienoa nähdä noin syvää kunnioitusta paimenvirkaa kohtaan. – Ehkä se on kuitenkin hieman kritiikitöntä.
Pappien usko ei näet ole itsestäänselvyys.
Katso esim.
https://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/vain-joka-toinen-naispappi-uskoo-jeesuksen-syntyneen-neitseesta/
https://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/kirkon-tutkimuskeskuksen-johtaja-jakolinja-kirkon-sisalla-syventynyt/
http://www.rauhantervehdys.fi/cgi-bin/linnea.pl?document=00010767
Jos kommenttini on siis ajattelematon, niin sen ”ajattelemattomuuden” taustana on Suomen ev.lut. kirkon oma järjestys ja Kirkon tutkimuskeskuksen omat tilastot ja papiston omat ulostulot yms., jotka osoittavat, ettei työntekijäkunta aina sitoudu siihen mitä lupaa ja vakuuttaa pappislupauksessaan.
Jos siis halutaan olla rehellisiä tilanne edellyttää esille nostamani asian huomioimista. – Tai voihan sitä tietysti sulkea silmät faktoilta, mutta sellainen nakertaa nähdäkseni pitkässä juoksussa virkalupauksiin ja sen hoitoon liittyvää uskottavuutta.
Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu. 1 Kor. 10:12.
Jos ortodoksipiispa sanoo, että ortodoksipapit ovat juoppoja, se on rehellistä itsetutkistelua. Jos 90% ortodoksipapeista vastaa kyselyssä, että heillä on alkoholiongelma, se on tutkimustulos. Mutta jos minä sanon, että suurin osa ortodoksipapeista on juoppoja, se on epäasiallista öykkäröintiä ja toisen kirkon mustamaalaamista. Kun puhutaan julkisuudessa meidän kirkkomme pappien uskosta tai epäuskosta, kannattaa pohtia, mihin kategoriaan se noista kuuluu.
Asia on juuri niin kuin Manu kirjoittaa – ei se muuten voisi ollakaan.
Sydämen kyllyydestä suu puhuu ja hedelmistä heidät tunnetaan ihan kirkkokunnasta riippumatta. Minkälaisena öykkärinä Jeesus nähtäisiinkään.
Tarkoitin siis Manun kommentista sitä, että minkälainen piispa tulisi valita.
Teemu,
Sinulla on mielestäni hieman outo käsitys öykkäröinnistä. Jos ortodoksipappien kohdalla tilanne olisi tutkitusti noin huono, tuskin olisi öykkäröintiä sanoa tosiasioita ääneen myös muiden kuin ortodoksien taholta. Minusta ekumenian ja muun kristittyjen vuoropuhelun ei pitäisi perustua siihen, että yhteyttä vahingoittavista faktoista vaietaan.
Jos minun odotusarvoni edellyttää Suomen ev.lut. kirkon piispaksi henkilöä kriteereillä, jotka on otettu sanatarkasti ao. kirkon omasta tunnustuspykälästä on öykkäröintiä, silloin olen peräti hämmästynyt!
Tosiasioista puhuminen on usein öykkäröintiä. Se riippuu tarkoituksesta, tilanteesta ja sanojasta. Jos katson peiliin ja totean olevani ylipainoinen, se on rehellistä itsetutkistelua. Jos taas sanon naapurin rouvasta, että hän on ylipainoinen, se on epäasiallista öykkäröintiä. Nyanssit joko tajuaa tai ei tajua.
”Nyanssit joko tajuaa tai ei tajua.” Todella!
Teemu,
En uskalla väittää olevani itse enää paras nyanssien tajussani. Aikoinani naispastorin puolisona suorastaan ohjauduin kirkollisessa tasapainoilussa todellisten ja varmaan myös kuvittettelemieni nyanssien mukaan. Nykyään olen aika väsynyt siihen. Varmaan tämä on johtanut siihen, että kirjoitan mielummin suoraan.
Myönnän, että minua hieman tympii se, että nyt käydään kovasti keskustelua piispojen iästä yms., kun Kirkon tutkimuskeskuksen omat tutkimukset osoittavat, että olisi myös suuria sisältökysymyksiä…
Ehkä viestisi oli toivoa, etten ottaisi tähän asiaan niin suoraa kantaa, koska katson asiaa järjestö- ja sisarkirkkovinkkelistä. Tässä suhteessa toiveesi on toki ymmärrettävä.
Itse kuitenkin näen, että juuri ”sisaruus” on relevantti suhde sanoa asioita kaunistelematta. (Luterilaisen) Perheen kesken voi mielestäni toivoa, että perheen sisäisen yhteyden edellytykset voisivat toteutua jatkossakin. Siinä Tunnustususkollisuus on ydintä…
Hyvä Manu Ryösö. Muistaakseni aloitit tämän keskustelun kuvaamalla koko kirjoitustani toissijaiseksi höpinäksi. Sen sijaan näytit vastateesillä esimerkkiä, mistä sinun mielestäsi pitäisi keskustella. Jos joskus ilmaannun kommentoimaan sinun blogissasi tuolla tavalla, sitä saat ihan vapaasti ja aiheesta kutsua epäasialliseksi öykkäröinniksi.
Uskoisin, että piispojen – nykyisten ja tulevien – uskosta, opetuksesta ja linjauksista keskustellaan ilman minuakin aika paljon. Niin tuleekin tehdä, mutta jätän sen suosilla niille, jotka siihen kykenevät ja sitä haluavat. Minulle riittävät toissijaiset höpinät. Mikäli haluat lukea ja kommentoida vain tunnustuksellisia, syvällisiä ja raamatullisia ynnä teräviä blogikirjoituksia, sinun täytynee kirjoittaa niitä itse. Ja niinhän sinä teetkin.
Arviosi närkästyksestä sisarkirkon suunnalta tulevasta arvostelusta osuu aivan oikeaan. Me täällä laitoskirkon sokkeloissa räpiköimme omien heikkouksiemme kanssa ja niinpä toistuva huutelu sieltä naapuripöydästä ei yleensä kuulosta miltään kristilliseltä rakkaudelta vaan pelkältä koppavuudelta.
Teemu Kakkuri,
Pyydän anteeksi. Olisin voinut esittää ajatukseni korrektimmin ja ilman arvoväritteisiä termejä. Tämä olisi ollut syytä tehdä erityisesti siksi, että kommentoin sinun blogisi vieraana. Pyrin ottamaan tästä opiksi.
Mennään rauhassa.
OS! Meinaatko: Sä koskaan et muuttua saa?
Arkkipiispaksi tarvitaan vakaumuksen kristitty, joka on joutunut koettelemaan oman uskonsa.
Kyse ei ole tasa-arvotaistelusta. Liian moni kirkon papeista vaikenee silloin, kun pitäisi puolustaa kristillisä arvoja. On niin helppoa kulkea laumassa ja kumartaa yleistä mielipidettä.
Mitä, jos nyt saataisiin arkkipiispa, joka uskaltaa puolustaa perhearvoja ja lasten ja nuorten oikeuksia vai onko ehdokkailla liian paljon menetettävää.
Minua aina hiukan kiusaa, kun puhutaan ’kristillisistä arvoista’. Usein saa vaikutelman, että yksittäinen ihminen tai jokin ryhmä haluaa painottaa omia näkemyksiään nimittämällä niitä ’kristillisiksi’ sen kummemmin niitä tutkimatta tai perustelematta.
Helinä: Mitä ovat ’perhearvot’? Kielitoimiston sanakirja ei tunne termiä http://www.kielitoimistonsanakirja.fi .
Kaikilla suurilla maailmanuskonnoilla on esim. oma jumalakäsitys, pelastuskäsitys, ihmiskäsitys, kirja, johon etiikka ja opit perustuvat. Meillä kristityillä on myös 2000 vuotta vanha traditio ja luterilaisuuttakin jo 500 vuotta. On hyvä tuntea juurensa ja sitoutua siihen, mitä tuli pappisvihkimyksessä luvattua. Tämä on vähintä, mitä arkkipiispalta voisi toivoa. Olemme tietenkin oman aikamme ja kulttuurimme lapsia, silti kristikunnalla on yhteinen arvopohja.
Kristikunnalla on paljon yhteistä, mutta on toki paljon kirjavuuttakin. Siksi olisi mielestäni hyvä täsmentää, mitä kukin tarkoittaa ’kristillisillä arvoilla’. Mitä ovat vaikkapa ’perhearvot’? Viitataanko Paavalin kirjeissä oleviin kehotuksiin (esim. 1. Kor. 7) vai oman herätysliikkeen perinteeseen?
Perhearvoilla tarkoitan lähinnä ydinperhettä. Sellaista perhettä, jossa lapsella on turvallinen olla ja kasvaa omaksi itsekseen mieluiten biologisen äidin ja isän hoivissa. Viittaan luomiskertomukseen, joka on vuosituhansia ollut kristillisen ihmiskäsityksen perusta kaikissa kristillisissä kirkoissa.
Raamatun alkukertomukset eivät anna kovin hyvää kuvaa lasten turvallisesta kasvamisesta. Ensimmäisen ydinperheen esikoinen surmasi veljensä.
Helinä Iisalo viittaa luomiskertomukseen, joka on eri asia kuin syntiinlankeemuskertomus, vaikka ne molemmat ovatkin Raamatussa alkupuolella.
Luomiskertomus kertoo maailmasta sellaisena, kuin sen pitäisi olla, mutta ei ole. Syntiinlankeemuskertomus ja sen jatko veljessurmasta, kertoo maailmasta sellaisena kuin sen ei pitäisi olla, mutta jollainen se on. Iisalo tekee ihan oikein, kun silmäilee luomiskertomusta esikuvana. Siksihän se on kirjoitettukin, suomeksi käännetty ja Raamattuihin präntätty. Vaikka maailmamme onkin rosoinen, sopii hyvin tavoitella jotain parempaa.
”Luomiskertomus kertoo maailmasta sellaisena, kuin sen pitäisi olla, mutta ei ole.” Siinä maailmassa ei Raamatun mukaan vielä ollut perhettä. Oli vain pariskunta. Itse asiassa ihmiskunta ja pariskunta tarkoittivat samaa.
Minusta ikä ei ole välttämättä merkittävä tekijä tai nuori ikä ei takaa uudistusmielisyyttä. Minusta jakava määre on juuri säilyttävä tai uudistushakuinen ote. Sain sen käsityksen, että Björkstrand oli uudistushakuinen ja -henkinen vaikka tuli oiispaksi vasta iässä, jossa useimmat jäävät tai ovat jääneet eläkkeelle.
Totta. Kuten Eino Leino kirjoitti, ”nuori mies on hautaan valmis jo” Vastaan kuitenkin samoin kuin tuossa Olli Seppälälle, etten hae niinkään uudistushenkisyyttä, vaan kuulumista uuteen sukupolveen. Meidän Kekkosen juuressa kasvaneiden uudistus on usein sellaista, jonka aika meni jo. Ei meistä ole kirkon luotsaajiksi tuleville vuosikymmenille.
Se on vähän samanlainen asia kuin kuuluminen eurooppalaiseen tai afrikkalaiseen kulttuuriin. Eurooppalainen saattaa omasta mielestään olla kelpo piispa vaikkapa Ugandaan, mutta oikeasti siihen kirkkoon tarvittaisiin syntyperäisiä ugandalaisia piispoja. Sama kulttuurinen raja pitäisi ylittää sukupolvien välillä ja valita meillä piispaksi oikeasti nuoria ihmisiä.
Teemu ja Toivo, jos laajennettaisiin piispakeskustelua vielä yhdellä ulottuvuudella ja ylitettäisiin tässä globaalissa maailmassa myös kulttuuriset rajat.
Suomen kirkko on tehnyt yli sata vuotta lähetystyötä ja ollut sen seurauksena tukemassa jo usean sukupolven ajan myös nuorten teologien opiskelua niin Ambomaalla, Jaappanissa kuin muuallakin Afrikassa ja Aasiassa.
Alkaisiko kohta olla aika, että todella siirryttäisiin vastavuoroisuuteen. Kirkko puhuu mielellään monikulttuurisuudesta, mutta miten on käytännössä: ei taida Suomen kirkon töissä olla siivoojia lukuun juuri muita kuin kantasuomalaista.
Siis seuraavia piispanvaaleja ajatellen, miten olisi esimerkiksi Ambomaalla syntynyt pappiskoulutuksen saanut, diginatiivi nuoremman sukupolven teologi. Voisi tuoda sananmukaisesti kummasti väriä kalpean vaaleaan piispagalleriaan. Kuvitelkaa vain kuvaa mielessänne.
Ja ei se voi olla kielitaitokysymyskään. Jos Martti Rautanen seuraajineen oppi oshiwambon ja kehitti siitä kirjakielen, niin kyllä yksi namibialainen teologi nopeasti oppii suomenkielen.
Ihan vakavasti puhuen, olen aikaisemminkin ehdottanut, että kirkko ja lähetysjärjestöt perustaisivat stipendijärjestelmän, jonka avulla yhteistyökirkkojen edustajille avautuisi mahdollisuus jatkaa opintojaan Suomessa. Tämä avaisi kirkolle hyvän mahdollisuuden osallistua omalta osaltaan työperäisen maahanmuuton kehittämiseen ja edistämiseen – niin ettei jäisi vain puheeksi.
Mutta ennen kaikkea se voisi tuoda aivan uutta eloa ja ulottuvuutta suomalaiseen kirkolliseen elämään.
Kannatan lämpimästi Hannun ajatusta. Papeissahan etnisiä taustoja kyllä onkin. Kirkkoherroista ei tule heti mieleen muita kuin Zacharias Sakke Onditi, Lappajärven khra.
stara,fi: ”Britannian työministeriö tiedusteli 2.200 vastaajalta mielipidettä asiaan. Kyselyyn vastanneiden alle 25-vuotiaiden mukaan nuoruus päättyy 32-vuotiaana ja vanhuus alkaa 54-vuotiaana. Sille välille osuvat ovat keski-ikäisiä. Kaikkien vastanneiden keskiarvon mukaan taas nuoruus päättyy 41-vuotiaana ja vanhuus alkaa 59-vuotiaana”
PSYKOSOSIAALINEN KEHITYSTEORIA E.H. ERIKSONIN MUKAAN:
– Varhaisaikuisuus:
Läheisyys – eristäytyminen
• Vastavuoroisuus samanikäisten kanssa
• Sisäisen vastuullisuuden saavuttaminen
• Perusvoimia: rakkaus ja omistautuminen.
• Kehitystä ohjaavana prosessina ovat kontaktit omiin ikätovereihin.
Niiden kautta opitaan ihmissuhteissa antamine, jakaminen ja saaminen
– Keski-ikä (35 – 65 v.):
Luovuus, tuottavuus – lamaantuminen
• Tuottavuus tarkoittaa suuntautumista uusiin tehtäviin, harrastuksiin ja
vastuuseen sekä huolehtimista siitä, mitä on tähän mennessä saanut
aikaan.
• Lamautuminen tarkoittaa käpertymistä sisäänpäin omaan itseensä.
• Yksilöiden väliset erot kehityksessä ovat suuret.
• Uudet merkitykset tai henkisen kasvun pysähtyminen.
– Vanhuus:
Minän eheys – epätoivo ja katkeruus
• Eletyn elämän arvioinnin aikaa.
• Voi kiinnostua aktiivisesti elämän merkityksestä tai lukkiutua
kuolemanpelkoon.
• Ihminen, joka kohtaa vanhuuden siihen kuuluvine kokemuksineen ja
kehitystehtävineen, saavuttaa minän integraation, eheyden
…niin halusin tällä esittää kysymyksen valitaanko ”nuori” alle 25-vuotiaan näkökulmasta vai yli 65-vuotiaan näkökulmasta vai suhteessa nykyisiiin piispoihi.
Eiköhän kuitenkin liene merkitystä enemmän, kuin iällä, ole sillä millaisessa henkisessä kunnossa ihminen on. Onko luova vai lamaantunut, eheä vai katkera, henkisesti kasvava vai itseensä käpertynyt.
Jeesuskin teki nuorista ruoskan…
”Raamatussakin mainitaan piispat, … ”
Raamatussa ei mainita piispoista mitään.
Uusi Liitto ei tunne paikallisseurakunnan ulkopuolelta tulevaa ”pomotusta”, eli piispallista rankkia. Etenkään paavin Kristuksen sijaisuutta se ei tunne.
Ignatios oli ensimmäisten joukossa, ellei ollut ensimmäinen, joka alkoi täyttää ”episkopos”-sanan merkityssisältöä kattavammaksi kuin vain vanhimmiston jäsen, joka on yksi kaitsija seurakunnassa. Jo Jeesus varotti hierarkiasta, niin Matt. 23:8 , ”… ja te olette kaikki veljiä”., kuin Ilmeskyskirjassa, kun hän mainitsi Nikolaiittain opista, varoittaen ”niistä muutamasta”, jotka sellaisella pinnalla ovat.
Johdonmukaisuutesi on kirkollisessa ohjauksessa, eikä siksi salli muuta ”raamatullisuutta” kuin arkkihiippakunnan poiston.
Episkopokset taisivat olla kaupunkiseurakuntien johtavia pastoreita, jotka kantoivat vastuun myös lähialueen seurakunnista tai seurakuntaryhmistä. Ei sitä varmaksi tiedä, asiasta kiistellään erityisen paljon. Tässäkin kysymyksessä osapuolet yleensä kuljettavat oman nykyajan ratkaisunsa alkukirkkoon ja sanovat sitä raamatulliseksi ynnä vaikka miksi. Ikään kuin ne olisivat kovinkin tärkeitä kysymyksiä ja ikään kuin jollakulla olisi salattua tietoa, miten asiat olivat 2 000 vuotta sitten.
Se nyt ei kuitenkaan ollut pääasia.
Sen kyllä tietää mikä on Alkuperäinen Ohje. Kirjoitan perustan isolla alkukirjaimella, koska se on Raamattuun kirjattua selkokieltä ja se on samassa muodossa vielä tänä päivänäkin. Koska mikään tieto ei ole salattua koskien Seurakuntaa ajassa
On Apostolien ja Profeettojen perustukselle laskettu Jumalan Seurakunta, mikä toimii vain paikallisesti, isompina tai pienempinä yksikköinä.
Alkuseurakuntamalli on sikäli vieläkin ajankohtainen ,että ne kirkot jotka todella kasvavat nykypäivässä ovat Helluntaiseurakuntien tapaiset karismaattisset yhteisöt. Ne kirkkokunnat jotka ovat kutistumassa ovat hierarkisia entisiä tai nykyisiä laitoskirkkoja.
Karismattisten menestys on juuri pienissä yhteisöissä joissa ihmiset tuntevat toisensa ja osallistuvat aktiivisesti hallintoon ja muuhun toiminnan sisältöön .Vaikka pastorit ovatkin tärkeitä niin he ovat tärkeitä vain siksi että seurakunta kokee hänet omakseen. Katto-organisatio koostuu samanmielisistä mutta itsenäisistä seurakunnista . Yhteinen teologia ja yhteinen kokemuskulttuuri pitää yhdessä.
Apropå piispan ikä. Teemun pelkäämät Kekkosen varjossa kasvaneet ovat jo palveluksensa tehneet. Nyt kaikki sopivat teologit ovat Muurin jälkeisiä siis kasvaneet siinä maailmassa jossa kaikki maallinen sekasorto kasvoi nykyisiin mittohin. Tässä on kyllä hyvä löytää henkilö jolla on historiallista tajua perinnöstä ja toisaalta kykyä purjehtia rajuissa muutostuulissa. Uudistusmielisyys ei ehkä ole tärkein kriteeri arkkipiispaksi.
”Alkuseurakuntamalli on sikäli vieläkin ajankohtainen, että ne kirkot jotka todella kasvavat nykypäivässä ovat Helluntaiseurakuntien tapaiset karismaattisset yhteisöt. Ne kirkkokunnat jotka ovat kutistumassa ovat hierarkisia entisiä tai nykyisiä laitoskirkkoja”.
Jumalan Seurakunta tässä ajassa koostuu sen mallin mukaan mikä opetus Raamatussa on.
Kaikki alkoi niistä, jotka vapaaehtoisesti, ilolla (asmenos) ottivat vastaan Pietarin julistuksen, vt. Apt. 2:41. Järjestäytyminen kerrotaan saman luvun 42-47, jakeissa. ”Malli” on selkeä ja tänään samalla tapaa toimiva.
Nk. ”jakamaton” kirkko tuli erilaisiin tuloksiin, alkoi muodostaa tulkintoja ja opillisia jatkeita, jotka turhensivat ja kumosivat, että on olemassa vain tuo em. Apostolien tekojen reitti ja perustus.
Tuossa Apostolien tekojen ’mallissa’ mainitaan päivittäinen kokoontuminen temppelissä. Miten se toteutuu, kun temppeliä ei ole olemassakaan. Vaikka olisikin, päivittäiset Jerusalemissa piipahtamiset eivät ole useimmille meistä mahdollisia. Jos ’temppeli’ ymmärretään symbolina, poiketaan jo Raamatun lukemisesta selkokielisenä ja annetaan vapaus muillekin tulkinnoille. Niin onkin hyvä.
Martti,
Paikallinen nk. helluntaiseurakunta muotoutui Jerusalemissa ja mm. Kälviällä saman ”kaavan” mukaisesti.
Voit lukea Apostolien teoista, kuinka Jumala lähestyi mm.Jooelin ja Jesajan ennustusten mukaisesti juutalaisia Jerusalemissa. Evankeliumin julistus alkoi temppelissä ja jatkuin niin kauan kunnes kirkon johto närkästyi, vt. Apt. 4:2. Sitten he panettivat uskovia vankeuteen, vt. 4:3. Eli ei mennyt ehkä kuukauttakaan (vain minun aika-arvio), kun kristityt joutuivat suuntaamaan päivittäisen toimintansa muualle kuin temppeliin. Sitten sen jälkeinen onkin historiaa.
Kälviällä 1900-luvun kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä tuli joukko ihmisiä elävään uskoon ja saivat Pyhän Hengen kasteen. Näillä ensimmäisillä oli luonnollista, että silloinen kirkkoherra olisi iloinnut tästä helluntalaisimiöstä. Hän ei tykännyt siitä ollenkaan, vaan, ellei paluuta vanhaan kuolleeseen tilaa tapahtuis, he joutuisivat eroamaan. Niin sitten kävikin. Sen jälkeinen onkin sitten historiaa.
Vaikka käytin Kälviää esimerkkinä, niin sama toistui kaikkialla Suomessa, sekä muissa Euroopan maissa missä kaotiluus ja luterilaiset olivat ainoa tie taivaaseen.
”Sama toistui kaikkialla Suomessa, sekä muissa Euroopan maissa missä katolisuus ja luterilaisuus olivat ainoa tie taivaaseen.” Kristus on ainoa tie taivaaseen. Näin opettavat sekä katoliset että protestantit. Seurakunta on Kristuksen ruumis maan päällä. Tämä on ymmärretty varmaan liian ahtaasti esimerkiksi 1900-luvun alun Kälviällä. Miksi tästä pitäisi vielä vuonna 2017 kantaa kaunaa?
Martti,
muutat juttujesi suuntaa ja kohdistustasi, sikäli kun niistä sitä löytyy.
Raamatun ohjeet on annettu Itse Asiasta. Jerusalemin Temppeli lakkasi olemasta Itse Asia. kun Uusi Liitto alkoi. Jos tätä ei käsitä, niin jatkat jankutustasi Asian vierestä. Tämä Jerusalemin temppelin poistuminen, niinkuin alttarinkin, on selkokielellä selitetty Uudessa Testamentissa. Edelleenkin palaan aikaisempaan peräämiseeni, että Sana ei sulaudu ilman Jumalan Pojan uskoa ja Sanaa on luettava, jotta olisi mitä sulautua.
Käytät mielelläsi isoja alkukirjaimia. Se ei tee kirjoituksistasi selkokieltä. Uudessa testamentissa kirjoitetaan Sana isolla vain silloin, kun se tarkoittaa Kristusta, lihaksi tullutta Jumalan Sanaa. Raamatusta voi lukea sanaa hänestä, mutta se ei tee Raamatusta Sanaa.