Ilma on jo vähän aikaa ollut sakeana erilaisia mielipiteitä ja tulkintoja ja isommat kevätmyrskyt lienevät vielä edessä. Lainaan nyt seurakuntalehteämme, piispa Björn Vikströmin haastattelua vähän. (Voisiko KM24 Toimitus siirtää sen näille palstoille?):
”Vikström ei usko, että kirkossa löydetään täydellistä ratkaisua homoliitto-asiaan. Hänestä on realistista tavoitella päätöstä, jonka kanssa tultaisiin toimeen. – Silloin pitää myös hyväksyä se, että kaikki joutuvat luopumaan jostain.”
Näin toivoessaan ei Björn Vikström ole piispakunnassa yksin, kuten on nähty ja kuultu. Ääripäät ovat kaukana, se nähdään ja tiedetään kirkon historiasta. Liberaali – konservatiivi vastakohdan tilalle B. Vikström asettaa vastakohtaparin pastoraalinen – dogmaattinen. Se kuvaa paremmin todellisuutta, mutta ei ole sekään ongelmaton. Muka ”sielunhoidollisesti” on ratkaistu kirkossa ongelmia joustamalla ja luopumalla myös loogisesta ajattelusta.
”Raamatulliset” ovat tiukkoja ja valitsevat korvasyyhyynsä jonkun raamatunjakeen. Ja epäilemättä on myös tuuliviirejä, jotka aina kääntyvät kulloisenkin tuulen mukaan. Onko kirkkomme Välittävä-Kirkko, asettuuko se Jeesuksen lailla heikkojen ja jopa sorrettujen rinnalle? Vai onko se Hälläväliä-Kirkko, jolle kaikki kelpaa viimeisen muodin mukaisesti?
Itse yritin ensin puolustaa ”avioliitto”-sanaa ja väitin, ettei eduskunta voi päättää sanojen merkityksestä. No, se ei käynyt ja jo siinä vaiheessa ajattelin, että kaksi toistaan rakastavaa ihmistä, jotka haluavat elää yhdessä – että heille kuuluu Jumalan ja kirkon siunaus.
Miten homma hoidetaan? Saksassa ja monessa muussa maassa avioliiton solmiminen on yhteiskunnallinen toimi kaikilla. Sille voi kirkko antaa siunauksensa, joko samantien tai myöhemmin. Tämä systeemi toimii ja näin voisi olla Suomessakin. Haastattelussaan Björn Vikström kannattaa tätä, samoin Eero Huovinen ja moni muu. Ehkä se olisi selkein ratkaisu nyt.
Entä suuri joukko ”kirkollistottelemattomia” joukossamme? Vaikea sanoa, kun ristiriitaisuuksien ja tottelemattomuuksien historia on niin pitkä ja moninainen. Itse yritin muinoin kieltäytyä sotilasvalasta Porin Prikaatissa – häkki olisi heilahtanut kuukaudeksi. Pappisvihkimyksen saadakseni kirkko vaati minulta kaksinkertaista valaa, vaikka Jeesus yksiselitteisesti vannomisen kieltää. Se on sittemmin muuttunut. 40-luvulla kirkolliskokous päätti, ettei eronneita vihitä – kuka vielä muistaa.
Räikein Hälläväliä-Kirkon käytäntö meillä on, että sadat ja ehkä tuhannet papit toimittavat ruumiinsiunauksen kirkollisin menoin ihmisille, jotka ovat sen kieltäneet ja kirkosta lähteneet. Sitä kirkon jäsenyyttä korostavat piispat ja papit kutsuvat ”sielunhoidolliseksi”, vaikka se minusta on ennemmin ihmisoikeuden loukkaus ja häpeä.
” 40-luvulla kirkolliskokous päätti, ettei eronneita vihitä – kuka vielä muistaa.”
Tuon 40-luvun episodin syynä oli jäänne latinalaisen (Rooman paavin) kirkon kummallisuuksista.
Olisi hyvä jos ev.-lut. yhteisö palaisi Kirkon alkuperäisiin käytäntöihin tässäkin: Avioliittoon vihitään siis vain mies ja nainen. Eroja korkeintaan kaksi, eli kolmasti vihitään. Ei siis mitään ”korvasyyhyjä” vaan Kirkon Tradition mukaan.
JARI,
”Tuon 40-luvun episodin syynä oli jäänne latinalaisen (Rooman paavin) kirkon kummallisuuksista.”
Oletko tosissasi? Reformaatio Suomessa tapahtui vajaa 500 vuotta sitten, 1500-luvulla. Olisiko Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokous vielä 1940-luvulla vienyt kirkkolakiin ”jäänteitä Rooman paavin kummallisuuksista”?
Kerrotko vielä, mikä on ”Kirkon Traditio” tässä kysymyksessä?
Protestanttiset kirkot ovat osa latinalaista kirkkoa. Tuo eronneiden vihkimisongelma oli jäämiä Rooman paavin vallasta, kuten Nikean uskontunnustuksen lisäys, ehtoollisleipien resepti jne. Yleensäkin protestantismin usein juridissävytteinen ja materialistinen henki on osa läntistä perintöä.
Kirkon näkökulmaan avioliitosta voi tutustua esim. kirjasta Meyendorff, John: ”Avioliitto – ortodoksin näkökulma”.
Heikki Palmu kirjoitti ”Saksassa ja monessa muussa maassa avioliiton solmiminen on yhteiskunnallinen toimi kaikilla. Sille voi kirkko antaa siunauksensa, joko samantien tai myöhemmin. Tämä systeemi toimii ja näin voisi olla Suomessakin. Haastattelussaan Björn Vikström kannattaa tätä, samoin Eero Huovinen ja moni muu. Ehkä se olisi selkein ratkaisu nyt.”
Kyllä se minunkin mielestäni voisi olla oikea ratkaisu. Näyttää suuremmitta metelöittä kelpaavan muuallakin niin miksei meilläkin.
Historiallisestikin tämä kirkon vihkimisoikeus on aika nuori, kun sen historiaa tutkii. Alkujaan näytti olevan lähinnä perheiden tai sukujen keskeinen sopimus, kun mitään nykyisenkaltaista sosiaaliturvaa tai muuta lainsäädäntöä yksilöiden oikeusturvaa koskien ei ollut. Kirkkohan näyttää tässä muodossa tulleen mukaan varsinaisesti vasta joskus 1500-luvulla.
Tarja: ” Alkujaan näytti olevan lähinnä perheiden tai sukujen keskeinen sopimus, kun mitään nykyisenkaltaista sosiaaliturvaa tai muuta lainsäädäntöä yksilöiden oikeusturvaa koskien ei ollut. Kirkkohan näyttää tässä muodossa tulleen mukaan varsinaisesti vasta joskus 1500-luvulla.”
Asia on juuri näin, kuin Tarja sanoo. Kirkko on kaapannut avioliiton itselleen muka uskontoon (Raamattuun) perustuvana instituutiona.
aamenta vastaa velien kiriotus
Hautaan siunaamisesta on ainakin allekirjoittanutta ohjeistettu niin, että mikäli vainaja on nimenomaan ilmaissut tahtonsa välttyä hautaan siunaamiselta, on tätä tahdonilmaisua noudatettava, vaikka se loukkaisikin omaisia. Jos tahdonilmaisua ei ole, voidaan siunaus toimittaa, sillä kun ei ole mitään vaikutusta vainajan iäisyyskohtaloon, vaan se on jälkeenjääneille mahdollisuus yhdessä rukoilla rakkaan vainajan puolesta.
Minä olen käsittänyt, että papin vihkiessä tehdään juridinen sopimus, mutta myös pyydetään Jumalan siunausta liitolle. Kyllä kai ihminen vopi elää siunauksen kanssa, mutta myös ilman siunausta kai valinta on vapaa.