Valkean joulun kaipuu Betlehemissä

Jipii! Nyt se on taas täällä! Nimittäin adventti. Minä kuuluun jouluttajien rotuun. Voi sitä riemun määrää, kun ensimmäiset joululehdet tulivat kauppoihin. Niistä muista joulutilpehööreistä ei ole niin väliä, mutta joululehdet ovat lähes pyhiä. Jouluun valmistautumiseni alkaa lehtien selailulla; millaisia koristeita tänä vuonna tekisin, entä millaisia leivonnaisia paketoisin naapureiden paketteihin? Ja tietysti, mikä olisi tämän joulun uusi maku joulupöydässä? Rakastan joulua. Mikään edellä mainituista ei tietenkään onnistu niin kuin lehtien sivuilla, mutta haaveillahan aina saa. Ja istua glögimuki kädessä jouluvalojen tuikkeesta, ihanat kakkureseptit silmissä vilkkuen.

Mutta nyt minulla on jouluongelma. Vietän nimittäin joulun tänäkin vuonna Betlehemissä. Niin, joulun ykkösmestoilla. Paikassa, josta kaikki alkoi, paikassa, jota kaikki muistavat jouluna ja joka on kaikkien joulukuvaelmien äiti. Mutta kaiken tämän keskellä minulla on ikävä joulua. Nimittäin sellaista joulua, mikä on tuttu minulle. Omassa mielessäni joulu on valkoinen: kinoksia talon ympärillä, kelkkarata jäätiellä. Mutta oikea joulu onkin palmujen alla auringossa, lämpöisessä etelässä. Alkuperäinen joulu on täysin toisenlainen kuin minun jouluni pohjolassa.

Pappina ja lähetystyöntekijänä nyt pitäisi tietysti sanoa, että joulun sanomahan se on tärkein. Ei ne ympärillä olevat kulissit. Mutta minun nenäni muistaa tietyt tuoksut, minun silmäni muistavat tietyt kuvat, minun suuni maistaa tietyt maut, jotka kuuluvat jouluun. Niihin minä olen kasvanut koko ikäni, lapsuudesta lähtien. Olen minä yrittänyt vierottaa itseäni suomalaisesta joulusta: Hondurasissa järkytyin kun joulupäivänä ovet avattiin sepposen selälleen ja vieraita lappasi sisään ja ulos ja ilotulitusraketit paukkuivat iloisten laulujen raikuessa. Hui kauhistus! Ruoaksi oli banaaninlehteen käärittyä maissitahnaa, jonka sisällä oli kananpaloja.

Mutta nyt siis vietän joulua Israelissa. Täällä tunnelma on aika kaksijakoinen. Israelin puolella on tasan yksi joulukatu. Se sijaitsee Vanhan kaupungin kristittyjen korttelissa. Muualla ei näy joulukuusia, ei seimiasetelmia tai muutakaan joulusta muistuttavaa. Niiden julkinen esilläpito on kielletty, koska Israelissa ei virallisesti juhlita joulua.

Toisaalta on sitten se Betlehem, tuossa ihan meidän naapurissamme. Se kaiken alkupiste. Sinne viisaat seurasivat tähteä, siellä enkeli ilmoitti Jumalan pojan syntymästä, ja sinne mekin menemme bussilla 12 kilometrin matkan jouluaattona. Siellä on vähän enemmän jouluvaloja ja joulutunnelmaa, mutta äänet, tuoksut, maut ovat aivan outoja. Ruoaksi tarjoillaan lampaanlihaa. Kolonialisminen joulu on tullut tännekin: oikean joulun keskellä lauletaan valkeasta joulusta.

Pappina ja lähetystyöntekijänä päädyn kuitenkin kaikesta rimpuilusta ja tuskasta huolimatta loppupäätelmään, että ei joulua tee ne ympärillä olevat kulissit, vaan joulun sanoma. Riippumatta siitä, onko ulkona lämmin vai pakkasta, onko pöydässä kanaa, kinkkua vai lammasta, tai onko kadun yllä yhtään joulutähteä, joulu tulee kuitenkin. Ja se on kristillisyydessä kaikkein hienointa. Joulu tulee meidän luoksemme, missä ikinä me olemmekin tai mitä ikinä me teemmekin. Se on Jumalan lahja ihmiskunnalle. Se on luvattu jokaiselle niin täällä kuin kaikkialla muuallakin maailmassa.

Siunattua adventin aikaa! ps. tilasin mieheni matkalaukussa metsäsieniä, lanttusosetta, ja suomalaista suklaata. Kyllä näillä vähän saadaan pohjolan makuja tänne etelään!

Mari Parkkinen
Jerusalemin Shalhevetjah-keskuksen pastori