Katolisen kirkon lisäksi ensi lauantaina myös Luther-säätiö voi ilakoida uuden esipaimenen saamisesta. Onnea ja siukkiksia heille. Uuden hiippakunnan perustaminen on lopullinen viesti kansankirkolle: Luther-säätiön suunnalta ei kuvia kumarrella. Eikä myöskään Suomen ev. lut. kirkon kirkkolakia tahi -järjestystä.
Näinkin pitkään tämän luopumuksen kirkon helmoissa viihtynyt rinnakkaisorganisaatio on vihdoinkin lausunut Juhana Pohjolan äänellä Helsingin Sanomille sen, mitä itse olen jo vuosikausia odottanut: ”Oman uskonnollisen yhdyskunnan perustaminen ei ole mahdotonta, jos evankelis-luterilainen kirkko jatkaa valitsemallaan yhteiskunnan peilikuvalinjallaan.” Nimittäin hyvin pitkään L-säätiössä oltiin vähän niinku sitä mieltä, että naispappeuteen myönteisesti suhtautuvien pitäisi lähteä kirkosta eikä heidän, jotka noudattavat kirkon vuosituhantista patriarkaalista perinnettä.
En ole odottanut Pohjolan puheenvuoroa siksi, että saataisiin vihdoinkin potkittua änkyrät pellolle, vaan siksi, että edes jonkinlaisen yhteistyön järjestämiseksi se on ainoa mahdollisuus. Nyt, kun oma hiippakunta ja oma piispa ottavat paikkansa Suomen siionissa, minusta olisi suoraryhtinen veto sanoutua lopullisesti irti tästä piinallisesta suhteesta äitikirkkoon. Nimittäin tämä on kuin huono parisuhde: molemmat kärsivät, mutta molemmat haluavat jotenkin epätoivoisesti, ehkä tottumuksesta, roikkua toisissaan.
Evankelisluterilaiselle kirkolle on täysi mahdottomuus sekä teologisesti että inhimillisesti ottaen monottaa Luther-säätiöläisiä ulos. Luther-säätiö puolestaan roikkuu kiinni kirkossa jostain syystä, jota voi vain spekuloida. Osa on sitä mieltä, että se johtuu rahasta. Minun ymmärtääkseni säätiö rahoittaa itse itseään eikä kirkko tarjoa heidän jp-yhteisöilleen kokoontumistiloja. En ole ihan varma, kuinka merkittävää kassavirtaa tarkoittaa kirkossa pysytteleminen. No, joku asiasta tietävämpi varmaankin voi kommentoida tähän.
Valitettavasti Juhana Pohjola myös jatkaa, että ”Nyt ero ei ole ajankohtainen”. Miksi ei? Miksi ei juuri nyt, tänä historiallisena hetkenä? Vastaus piilee tässä: ”Säätiön seurakuntia on noin kolmellakymmenellä paikkakunnalla ja niissä jäseniä ja vakiokävijöitä Pohjolan mukaan ’muutamia tuhansia’. Heistä valtaosa kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Tämä on Pohjolan mukaan tärkein syy sille, ettei juridinen itsenäistyminen ole toistaiseksi ajankohtaista.”
Vahva veikkaukseni on, että Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisöjen jäsenet ovat erittäin vahvasti juurtuneet evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Jopa niin vahvasti, että jos heidän jumalanpalvelusyhteisönsä ottaisi ja perustaisi oman uskonnollisen yhdyskuntansa, olisi huomattava riski, että lauma ei seuraisi paimeniaan. Olisi uhkana, että pikkuhiljaa jumalanpalvelusyhteisöt näivettyisivät, kun jäsenistö kuuluisi kokonaan toiseen kirkkokuntaan. Silloin myöskin voitaisiin alkaa puhua uudelleen rahan merkityksestä. Poleemisella liikkellä on oma viehätysvoimansa ja marttyyrimainen oppositioasema antaa mukavasti polttoainetta. Sitten kun organisoidutaan omaksi yhteisöksi eikä oikein ole enää ketään eikä mitään mitä vastustaa, arjesta voi tulla melko puisevaa. Joutuisi alkaa miettiä miten tehtäisiin yhteistyötä.
Anteeksi, Helena, kesti kauan vastata. Tarkoitan, että ne LS-papit, joilla on papin status SELK:ssa, ilmeisesti menettäisivät sen, jos LS rekisteröityisi yhdyskunnaksi.
Toisaalta,.Martti sanoi tuossa yllä, että vain pieni osa LS-papeista on SELK-pappeja. Ne muut saattavat kaivata yhdyskuntastatuksen tuomaa turvallisuutta. En tiedä, pitääkö paikkansa, mutta eräs pastori selitti, että ilman yhdyskuntastatusta hänellä on vaitiolovelvollisuus mutta ei vaitiolo-oikeutta.
No niin, laiskuuttani käytin lyhenteitä ja vanhasta tottumuksesta lyhennettä LS, vaikka nyt pitäisi kai sanoa LHK.
Luther-säätiö on ev.lut. kirkossa kuin taistolaiset entisessä Skp:ssä. Taistolaiset samoin kuin luthersäätiöläiset loivat oman rinnakkaisen organisaation, julistivat edustavansa alkuperäistä ja aitoa uskoa/oppia – marxismi-leninismiä siis – ja tulkitsevansa oikein kirjoiituksia ynnä pyrkivänsä palauttamaan puolueen oikealle tielle.
Ikävintä asiassa on että nuo kahdella tuolilla istuvat toimivat Suomen evlut-kirkon hajoittamiseksi. Vaahtorannan sanoin ”rakennamme raunioista sen sisälle uutta kirkkoa”.
Siitä on ihan tuoretta näyttöä että jakolinjat kirkon sisällä ovat syventyneet. Junkkaalakin puhuu seurakuntalaine.fi sivuilla luterilaisten kirkkojen alasajosta, kartalta poistumisesta.
Inkerin kirkon pappi Manu Ryösö: ”Olen nähnyt viime vuosina, että luterilaisuudenkin piirissä voi syntyä dynaamista yhteisöllisyyttä. Tämä kuitenkin edellyttää useimmiten omat toimitilat, joissa sanottavaa ei vaienneta mitäänsanomattomaksi kansankirkollisen painostuksen toimesta.”
Näen kyllä myönteisenä sen että nuo evlut. kirkon ulkopulelta vihkimyksensä hakeneet saadaan piispalliseen kaitsentaan. En minä heidän uskoaan väheksy. Tuollainen repiminen vaatii voimia jota ei ilman vakaumusta jaksa. En vain jaa heidän näkemystään että usko kuuluu vain pienille sulkeutuneille pyhien yhteisöille. Siinä on vähän samaa kuin Päivi Räsäsen tokaisusta että ”en pidä tuota kirkosta eroamista niin vakavana, tuskin he ovat kovis syvällisesti uskossa olleetkaan.” Mitä siitä jos neljä miljoonaa suomalaista hukataan sielunviholliselle, kunhan oma lauma pysyy koossa. Se on lähetysnäky jota en ymmärrä.
Toivo,
piispoja nimenomaan tarvitaaan. Senhän tähden meillä on ollut jo vajaat kolme vuotta oma piispa, ja uutta valitaan lauantaina.
Piispat ja piispallisuus eivät kuitenkaan tee kirkosta kirkkoa. Piispa palvelee kirkkoa, ei kirkko piispaa. Piispan tehtävänä on kaita pastoreita, joiden pastoriksi hänet kutsutaan. Piispan tehtävänä on julistaa puhdasta Jumalan sanaa ja valvoa sakramenttien käyttöä seurakunnissa, joiden paimenten paimen hän on.
Mutta piispan on myös toimittava näin. Hän ei saa laiminlyödä eikä lyödä laumaa eikä sen paimenia. Hän ei saa laimentaa Sanan väärentämätöntä maitoa. Hän ei saa sallia sakramenttien väärinkäyttöä.
Ne seurakunnat, jotka ovat huomenna perustamassa Lähetyshiippakuntaa, olisivat ilman piispa Matti Väisästä jääneet vaille oikeaa piispallista kaitsentaa. Sama koskee niiden pastoreita.
Tunnustuksemme mukaan silloin, kun näin tapahtuu, seurakunnat ovat oikeutetut kutsumaan itse itselleen paimenet. Ne voivat myös järjestäytyä piispallisesti, kuten nyt tapahtuu ja on jo kolme vuotta sitten tapahtunut.
Mutta totta kai tilanne on skismaattinen suhteessa kansankirkkomme hallintoon. Sitä ei kukaan kiellä.
Taitaa olla nykyaikaa se, että ongelman aiheuttaja panee syyn uhrille. Nimittäin olen käsittänyt, että se kuuluisa ponsi lisättiin takaamaan kotipaikkaoikeuden kaikille luterilaista uskoa tunnustaville. Nyt kuitenkin on ponsi kumottu ja näin ajettu nurkkaan ne, jotka haluavat jatkaa uskoelämänsä rakentamista vuosituhantisille juurille. Uskollisuus kirkon järjestykselle siinä muodossa, että palvelusta suorittavat seurakunnan kutsumat ja tehtävään siunauksen saaneet henkilöt, on ilmeinen ja seuraukset välttämättömiä. Ei olisi ollut vaikeaa tehdä kynällä tai tietokoneella sellaiset bumaakat, joilla rauha kirkossa olisi säilynyt. Tässä pätevät ne kuuluisat mainilan laukaukset. Ja ampujat kantavat vastuun. Itse en säätiöön ole missään suhteessa, mutta kolmion kolmannesta kulmasta katsoen valtakirkko toimii nolosti nyt hyökkäillessään vähän sinne ja tänne.
”Piispan tehtävänä on julistaa puhdasta Jumalan sanaa ja valvoa sakramenttien käyttöä seurakunnissa, joiden paimenten paimen hän on.
Mutta piispan on myös toimittava näin. Hän ei saa laiminlyödä eikä lyödä laumaa eikä sen paimenia. Hän ei saa laimentaa Sanan väärentämätöntä maitoa. Hän ei saa sallia sakramenttien väärinkäyttöä.”
Martti: Kuka piispoistamme ei ole toiminut näin? Kysyn, koska ymmärrän sen olevan syy ”oman” piispan järjestämiseen.
Martti Vaahtoranta: (ja tietysti muillekin uuden hiippakunnan papeille)
Minusta olisi erittäin hyvä, jos tässä asiassa pystyttäisiin pitämään erillään opilliset ristiriidat, jotka ovat syviä, käytännön järjestelyistä ja rinnakkaiselon mallista. ”Kirves hiotaan kahta puolta”, isäukollani oli tapana sanoa, joten sekä Ev. lut. kirkon että uuden hiippakunnan pitäisi jollain tavalla päästä sopimukseen käytännön järjestelyistä, siitä miten seurakunnissa eletään. Olen seurannut tilannetta eräässä pohjalaisessa seurakunnassa, ja siellä tämä skisma on jakamassa seurakuntaa ja seurakuntalaisia hyvin katkeralla tavalla. ”To agree to disagree” opillisissa kysymyksissä, mutta löytää joku modus vivendi tässä tilanteessa olisi varmaan vielä realistinen tavoite. Se edellyttäisi tietysti molempien puolien tahtoa, ja hyvää tahtoa. En usko että opillisilla neuvotteluilla on tulevaisuutta, mutta esimerkiksi tilojen käytön ja kastetun lapsen rekisteröintikäytännöt olisi hyvä sopia yhdessä. Parempi laihakin sopu kuin lihava riita.
Toivo,
tämä ei ole oikea foorumi kerrata kaikkea sitä, mitä ”vanhauskoisille” on tehty ja tapahtunut sitten vuoden 1986. Onhan niitä ”Heikan papereita” ja Hyvinkään oikeusjuttuja, Laaksosten hyllyttämistä ja Rankisen kyykyttämistä ja muuta senkaltaista riittävästi nähty – piispojen hiljaisesti tai kannustaen hyväksyessä sen kaiken.