Vanhoillislestadiolaisuudessa puhutaan usein siitä, kuinka ihmisen tulisi olla aina valmis kuolemaan. Sillä tavalla valmis, että milloin tahansa ”noutajat” saapuvat, ei ole syntiä tunnolla, vaan synnit ovat anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä rauhaan, vapauteen ja iloon asti. Olen kuullut usein varoiteltavan luottamasta nuoruuteen tai terveyteen kuoleman osalta; kukaan ei voi tietää elonpäiviensä määrää, joskus kuolema voi yllättää pienen lapsenkin. Ainoa, mistä tulee huolehtia on se, että synnit ovat anteeksi eivätkä ne ole silloin kanteeksi ja nimi on Elämänkirjassa ja viimeisenä päivänä saa kuulla Valtaistuimelta sanottavan oman nimensä ja perään toteamuksen: ”EI YHTÄÄN SYNTIÄ!” Näin eräs vanha saarnamies hehkutteli usein saarnoissaan aikoinaan: ”Ville Pistemaa; ei yhtään syntiä!”
Olen kuullut usein puhuttavan myös taivasikävästä. Niin kauan kuin muistan, oma äitini on puhunut siitä myös. Ei äitini ole koskaan silti vaikuttanut masentuneelta tai kylläksi saaneelta elämäänsä, vaan jotenkin olen aistinut hänen oikeasti ja aidosti näkevän silmissään taivaankodin niin ihanana, että sinne pitäisi päästä hetimiten nauttimaan täydellistä ja iki-ihanaa iloa. Enkä ole koskaan ajatellut asian olevan niin, ettei hän olisi kyennyt nauttimaan maanpäällisestä elostaan täysipainoisesti taivasikävästään huolimatta, päinvastoin; joskus oikein hävetti hänen hyppelynsä kadulla samalla kun hän lauloi: ”Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemu raikkahin aika…!”
Toisaalta hän lauloi lapsuudessani usein itseään urkuharmonilla säestäen ”Käy yrttitarhasta polku…se tie vie viiiimein taivaaaseeen, muuttaa tuuskiieen tiiee ol seee…” Sisareni vitsaili joskus, että kuulija ehtii nukahtaa sanojen välissä, kun ne venyivät niin pitkiksi (säestys oli hittaammanpuoleista) 🙂 Mutta onnellinen äitini oli ja varma taivasosuudestaan, huolimatta henkiopeista, joihin hän uskoi kuin pässi sarviinsa 🙂 Tai juuri ehkä sen takia, mene ja tiedä. Ei ole luopunut niistä vieläkään ja tuskin luopuukaan.
Kaikesta kuulemastani johtuen, ei siis ole ihme, että olen aina ajatellut olevan ihan luonnollista ja enempi kuin tavanomaista uskovaiselle ihmiselle hänen potevan taivasikävää ja toivovan omalle osalle noutajien pikaista saapumista. Olenhan itsekin näin usein kokenut ja oikein rukoillut Jumalaa ottamaan minut luokseen taivaankotiin. Vaikka olen ollut ihan terve ja nuori ihminen. En ole nähnyt asiassa mitään hälyttävää tai outoa.
Nyt kuitenkin juttelin erään ystäväni kanssa asiasta ja hän sanoi, ettei ole ihan normaalia nuorelle ja terveelle ihmiselle toivoa omaa kuolemaansa. Hän sanoi sen johtuvan masennuksesta. ”Pling” -kuului aivokopastani ja tajusin ystäväni puhuvan totta. Eniten minulla on ollut tuollaisia ajatuksia silloin kun olin kaikkein uupuneimmillani lapsirumban takia. Täytyy myöntää, etten ole vieläkään täysin vapaa noista ajatuksista. En ole kuitenkaan koskaan ajatellut olevani masennukseen taipuvainen ihminen enkä koe olevani sitä nytkään. Ehkä olen omaksunut äidiltäni tietynlaista asennetta elämään ja ongelmien kuittaamista pöljäilyllä ja huumorilla. Mun kyökkipsykologiani ei riitä selittämään näitä juttuja. Jos olenkin ollut koko elämäni kroonisesti ”piilomasentunut” ihminen 🙂 KÄÄK 😀
Olen kuullut usein vl-ihmisten sanoneen sairastuttuaan kuolemanvakavasti, että he ovat ihan valmiita ”lähtemään” eli jättämään tämän maanpäällisen elämän ja kuolemalla kuolemaan. Näin ihan suhteellisen nuortenkin ihmisten kohdalla. Jotenkin minusta tuntuu, että tällöin täytyy olla kyseessä tilanne, että ihminen on oikeasti niin uupunut, että kuolemauutinen tuntuu helpotukselta. Pääsee vihdoinkin lepoon, kun uupumus, vaivat ja kärsimykset raskautttavat elämää ja estävät nauttimasta siitä täysin rinnoin. Eikä edes osata surra lähiomaisten puolesta esimerkiksi lapsista, jotka menettävät ennenaikaisesti rakkaan vanhempansa. En itsekään osannut näin ajatella kun olin kaikkein väsyneimmilläni. Ajattelin lasteni saavan uuden ja jaksavamman äidin, jonka he todella ansaitsisivat kun ovat niin ihania. Koin, etten kykene heitä hoitamaan heidän ansaitsemallaan tavalla; hellääkin hellemmällä kädellä ja ikuisella hymynkareella suupielissäni.
Vl-liikkeen saarnat ovat usein sellaisia, että ne maalailevat elämän niin vaikeaksi ja tuskantäyteiseksi, että todellista iloa voi kokea vasta taivaassa. ”Elämä on parhaimmillaankin työtä ja tuskaa”. Tämä siitäkin huolimatta, että Raamatussa kehotetaan iloitsemaan. Hmm, hämärämpi juttu. Onko se niin, että kun omilla säännöillä ja opetuksella kaikkien elämät on ajettu niin ahtaalle, asialle on pitänyt saada hyvä selitys. ”Elämää ei ole luvattukaan helpoksi”. ”Vasta taivaassa ilo on täydellistä”.
Raamatussa puhutaan kuitenkin siitä, kuinka Jumala valmistaa ihmisen kuolemaan. Jätän sen asian pohtimisen teille lukijoille.
Myös siitä voitaisiin tässä asiayhteydessä puhua, pitääkö seurakunnalle jäädä ”kallis todistus” siitä, että kuolleen ”sielu kelpasi Jumalalle”, niin kuin vl-liikkeessä usein kuulee puhuttavan ja tästä sitten pliide raamatunkohtia.
Ai niin ja S24.lla käydään keskustelua erään vl-puhujan lähtötilanteesta kun hänen kuolemansa hetkellä koko sairaalassa kuului tarinan mukaan ihmeellisen ihanaa musiikkia ja lopulta musiikin alkuperä paljastui puhujan huoneesta lähteneeksi, vaikka siellä ei mikään soitin ollutkaan päällä. Tarinan mukaan kuolevalta kysyttiin kuuleeko hän musiikkia ja hän vastasi ettei ainoastaan kuule vaan myös näkee. Linkki ko. keskusteluun:
http://keskustelu.suomi24.fi/node/12199198
Joskus olen kuullut vl-ihmisten sanoneen kuoleman hetkellä ”nyt tulee noutajat”, ”Jumalan rauhaan” tai jotain vastaavaa kuolinhetkellään. Onko muissa ”uskonsuunnissa” nähtävissä/kuultavissa samoja ilmiöitä? Vl-kauhutarinoiden mukaan moni ”epäuskoinen” huutaa kuolinhetkellään kauhuissaan, onko tällaisista kenelläkään kokemuksia?
Ei minun sieluni mitenkään kelpaa Jumalalle. Jumalalle kelpaa se, että Jeesus kuoli minun puolestani.
Just Elias. noinpa hyvinnii!
Ps. muokkasin juttua siltä osin, että lisäsin loppuun pari asiaa. Sanon ettet ihimettele 🙂
Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää. (Ps. 51:19)
Jumalalle kelpaa särjetty sydän.
Forenssinen vanhurskauttaminen, koko maailman armo, ei yksinään mihinkään riitä. Toisin sanoen se, että olla möllötetään ja kylvetään synnissä. Ikäänkuin Jeesus olisi sanonut: kelpaatte juuri sellaisina kuin olette, älkää vaan tehkö parannusta.
Tarvitaan myös subjektiivinen puoli: ordo salutis ja sydämessä koettu muutos. Ja tämä on lestadiolaisuudessa ymmärretty alkuherätyksestä alkaen,( ja eniten ehkä juuri silloin), äärimmäisen hyvin, paremmin kuin missään muualla.
Ja kuka viitsii paneutua esimerkiksi körttipatriarkka Wilhelmi Malmivaaran kirjoituksiin, huomaa saman: vanhurskauttamisen subjektiivisen puolen tärkeyden.
Ihminen ei parane, jotta Jumala rakastaisi häntä ja hän kelpaisi Jumalalle kuolemaa ennen tai sen jälkeen. Jumala tekee ebsib kaiken ja kun ihminen nöyrtyy sen tajuamaan, hän ehkä vapautuu tekemään jotain sellaista, jonka myötä tuska ja kipu maailmasta helpottaa. Ehkö häntä itseäänkään ei enää kaikki maailman pahanteko enää kiinnosta.
Ohut käsitys kristinuskosta.
Uskoni on ohutta, mutta sillä on rikas sisältö.
Kari-Matti, ihmisen itse oljista tekemillä tikapuilla ei pääse taivaaseen, vaikka jotkut pietistit niin väittävät. Ainoastaan Jeesus Kristus on Tie, joka vie taivaaseen.
Obadjan kirjassa on esillä hyvä Jumalan lainalaisuus suhteessa juutalaisiin.
”Sinä päivänä, jona sinäkin olit läsnä, päivänä, jona vieraat veivät pois hänen rikkautensa, jona muukalaiset tunkeutuivat sisään hänen porteistaan ja heittivät Jerusalemista arpaa, olit myöskin sinä niinkuin yksi heistä. Mutta älä katso iloiten veljesi päivää, hänen onnettomuutensa päivää; älä ilku juutalaisia heidän turmionsa päivänä äläkä suullasi suurentele ahdistuksen päivänä… Niinkuin sinä olet tehnyt, niin sinulle tehdään; kosto sinun teostasi kohtaa sinun omaa päätäsi.” – Obadja 1:11-15
Muutama valtiollinen esimerkkiä suhteessa juutalaisiin.
Ruotsi otti tuhansia juutalaisia vastaan ja sen seurauksena se vältti lähes täysin Toisen maailmansodan kauhut. Samanlainen siunaus seurasi Yhdysvaltoja, joka nousi maailman hallitsevat suurvallaksi, kun se ensimmäisenä tunnusti Israelin itsenäisyyden ja on seissyt sen takana.
Vastaavasti maailman suurin valtakunta, josta sanottiin ettei aurinko koskaan laske sen ylle, menetti valtansa ja alueensa sen jälkeen, kun se torjui Israelin itsenäistymisen ja kielsi juutalaisten paluumuuton heidän muinaiseen kotimaahansa, jonka seurauksena Euroopassa kuoli miljoonia juutalaisia.
Mutta kristittynä on hämmästyttävä nähdä kuinka Raamatun sana on käynyt toteen eikä Jumala ole unohtanut juutalaista kansaansa, vaikka heitä on kohdannut Paavalin sanojen mukaan paatumus määräaikaan asti.
”Silloin minä käännän kansani Israelin kohtalon, ja he rakentavat jälleen autiot kaupungit ja asuvat niissä, he istuttavat viinitarhoja ja juovat niiden viiniä, he tekevät puutarhoja ja syövät niiden hedelmiä. Minä istutan heidät omaan maahansa, eikä heitä enää revitä pois maastansa, jonka minä olen heille antanut, sanoo Herra, sinun Jumalasi.” – Aamos 9:14-15
http://ennustuksia.com/viikunapuun-ihme/
Onkos tässä Maunon kirjoituksessa havaittavissa pientä isoveliasennetta hairahtuneita juutalaisveljiä kohtaan? Onko niin, että vain luterilaiset/katoliset/mitä niitä kristittyjä lahkoja nyt onkaan oikeasti tietävät, miten ja miksi homma meni/menee kuten menee?
Tulkitsenko oikein Mauno: mielestäsi juutalaisten kärsimät koettelemukset (kuten holokausti) ovat Jumalan tahdon seurausta, mutta sittemmin Jumala on armahtanut heitä ja sallinut esim. oman valtion perustamisen?
Sen verran lisään sivusta, että Aamos kuuluu Heprealaiseen raamattuun eli meidän vanhaan testamenttiin. Ne juutalaiset, jotka kääntyvät Jeesuksen puoleen, eivät ole kristittyjä juutalaisia vaan messiaanisia juutalaisia.
Risto Korhonen käyttää lahko-käsitettä tavalla, joka poikkeaa teologiassa ja sosiologiassa käytettävästä terminologiasta. Sekä katolinen että luterilainen kirkko ovat tunnustettuja denominaatiota, ei lahkoja sanan tavallisessa merkityksessä.
Hups, Yrjölle suurkiitos. Seison korjattuna. Tarkoitin tietenkin:
” … mitä niitä kristittyjä tunnustettuja denominaatioita nyt onkaan …”
Tuon takia Mauno ei varmaan viitsinyt kommentoida ajatuksiani. Muuten Yrjö, lipsahtikohan sinulta virhe sanan ”denominaatio” monikon taivutukseen?
”mielestäsi juutalaisten kärsimät koettelemukset (kuten holokausti) ovat Jumalan tahdon seurausta, mutta sittemmin Jumala on armahtanut heitä ja sallinut esim. oman valtion perustamisen?”
Jos käännän kysymyksen niin päin, että toteutuuko maan päällä Jumalan tahto? Kyllä, jos katsotaan suuressa kuvassa, mutta ei jos katsotaan hetkellisessä pienessä kohdassa.
Luterilaisena luonnolisesti kauhistun syvästi pienimmästä vihjauksestakin mihinkään synenergiaan, mutta kai sitä voi, saa ja pitää jotain itsekin tehdä: ts. Jumalan pyhyys sivuutetaan liian helposti
Dogmatiikan professori Antti J. Pietilä kirjoitti muinoin: ”Tie synnin hädästä Jumalan rauhaan kulkee synnin tunnustamisen ja päästön kautta Jumalan kansan edustajan edessä.”
Hienosti sanottu. Vanhurskauttaminen on nimenomaan syntien anteeksisaamista. Vanhoillislestadiolaisessa kristinuskon ymmärryksessä tämä on kirkkaasti tajuttu.
”Autuas on se, jonka rikokset on anteeksiannetut.” (Ps 32:1)
Pietistejä ei kannata halveerata ennen kuin itse ymmärtää mitä pietisti teologiasta kirjoittaa. Siihen tarvitaan älyn lisäksi
kristillistä nöyryyttä > halua edes lukea, mitä toinen osapuoli kirjoittaa.
Eivät valmiit hokemat ja mantrat ole mikään argumentti teologisessa keskustelussa..
Tapasin 2 viikkoa sitten vanhuksen, joka sanoi toivovansa ”täältä jo pois”. Hän ei ollut vanhoillislestadiolainen eikä lestadiolainen muutenkaan. Eräs mummo sanoi kerran ”onkohan Jumala unohtanut, kun ei ole ottanut minuta täältä pois”.
Muuan sydänvaivojensa vuoksi sairaalaan viety aktiivi mies sanoi
”olleensa yyöllä jo valmis, kaiken voi jättää”. Suri vain omaisiaan ja heidän vaivojaan pesän siivouksessa.
Missähän se Luteerus sanoi jotenkin, että ”mikä hengelle on ihastus, on lihalle kauhistus”.
Minusta tuntuu, että aina, kun olet eri mieltä jonkun kanssa, vetoat siihen, ettei toinen ”tiedä tarpeeksi” , ”ei ole ottanut asiasta selvää” tai ”ymmärtää, mitä X on”.
Kuitenkin usko on jotain muuta, paljon muuta kuin sanat. Itsekin pidän sanojani usein hokemina ja mantroina, koska ne ovat niin ohuita kuvia ja vajaita ilmaisuja siitä ajatuksesta, että joskus Isä ottaa lapsensa Kotiin. Jotain siitä voi kokea metsässä, konsertissa, toisen ihmisen lähellä. Hyvin vähän sitä olen kokenut kirkkohistoriaa opiskellessani.
Tärkeää sekin oli ja ahkerampi siinä olisi pitänyt olla, myönnän. Kirkkohistoriaan – eikä edes dogmatiikkaa – emme kuitenkaan saa viemään meitä kuoleman rajan yli kotiinpääsyyn luottaen.
Se, mitä ihminen tekee on tärkeää ja merkityksellistä. Tietenkin. Voit auttaa kaveria tai kiskoa turpiin. Toinen on hyvä asia, toineniei. Sen kaverin ja itsesikin kannalta. Sen, mistä Vuokko kirjoitti, kannalta sillä ei ole vähintäkään merkitystä. Kuoleman edessä en ole valmis turvaamaan mihinkään muuhun kuin Kristuksen armoon. En, vaikka pyhimykseksi julistaisivat ja vl:ksi rupeisin. Vaikka kuinka naispappeja paheksuisin ja telkkarin nakkaisin ikkunasta kenturalle.
Laitoin vahingossa kahdesti ja merkkasin jo häirikköviestiksi.
Minut lapsuudesta asti tuntenut ihminen halusi sanoa minulle, kun toiselle paikkakunnalle muuttaneena pitkästä aikaa kävin, että ”Eija minä olen valmis lähtemään”. Hän katsoi silmiin ja toisti, että ”Eija minä olen valmis”. Siinä joudun tuottamaan pettymyksen, että hän ei ollut mistään uskonsuunnasta emmekä me olleet uskon asioista keskustellut. Mutta hän aikanaan tunsi jo äitini ja tiesi, että olen uskossa. Hän halusi vain kertoa sen. En kysynyt, mutta mahdollisesti hän ajatteli minun miettivän sitä. Kun kuulin, että hän kuoli, niin tiesin hänen olleen valmis lähtemään.
Kaiken elämän keskellä olen oppinut luottamaan Jumalaan. Jos tuntuu oikein kovasti että täytyy ja tulevan rauhattomaksi. Istahdan hetkeksi ja en varmasti tee ja sano mitään vaan anna Hänen johdattaa. Mutta on tähänkin joutunut kantapään kautta oppimaan. 🙂
Vuokolta: ”Raamatussa puhutaan kuitenkin siitä, kuinka Jumala valmistaa ihmisen kuolemaan. Jätän sen asian pohtimisen teille lukijoille.”
Juuri niin, Jumala on valmistanut uskovat ottamaan vastaan kuoleman. Tämä on usein ymmärretty väärin, siis siten, että uskovan tulee haikailla täältä alinomaa taivaaseen. Kirjoittaahan Paavali: ”Me, jotka vielä asumme tässä majassamme, huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua uuteen asuun, niin että elämä kätkisi sisäänsä sen, mikä on kuolevaista.”
Ymmärrettäkö mitä tämä tarkoittaa: ”että elämä kätkisi sisäänsä sen, mikä on kuolevaista.” Näillä sanoilla Paavali ilmoittaa, minkälainen mieli uskovalla aina on, mehän haluamme, että Jumalan armo kätkisi meidän syntisen olemuksemme kokonaan. Tätä Paavali selittää tässä luvussa: 2 Kor. 5: 5 ”Juuri tähän Jumala on valmistanut meidät, ja vakuudeksi hän on antanut meille Hengen.
Olisi hyvä, jos elämänhalu säilyisi loppuun asti, mutta tiedän, että näin ei aina ole. Kävin ystävääni tapaamassa, juuri ennen kuin hän kuoli, hän sanoi: ”Minä en mitään enää halua tästä maailmasta.”
Sitten on vanhoja, joilla elämänhalu on säilynyt voimakkaana loppuun asti. Muistui mieleeni tapaus lapsuudestani ja koska tapaus selventää tätä asiaa kerron.
Melkein naapurina asui pariskunta, vaimo oli sairastellut, mutta parantunut. Uskonystävät menivät häntä lohduttamaan. Minä pääsin heidän mukaansa, koska olin hyvä laulamaan lohdutuslauluja.
Manta ja Heikki ottivat meidät vastaan hymyssä suin. Manta alkoi heti kattaa kahvipöytää mieluisille uskonystäville. Lahen Sylvi, joka oli vieraista rohkein ja puheliain aloitti lohdutuspuheen: ”Oon minä kahtonu sinua Manta ja kyllä kaekesta näkkee, että ihan pian sinulle tullee noutajat ja pääset taevaan illoon, ei tartte kauan ennää ellää.
Lohdutukseksi tarkoitetut sanat vaikuttivat yllättävästi. Mantan kasvot synkkenivät, eikä hän ilostunut, vaikka toisetkin pyrkivät vakuuttamaan sitä, miten hyvä hänellä on sitten taivaassa. Päinvastoin, Manta nakkeli kahvikupit takaisin kaappiin, joten jäätiin ilman kahvia.
Tämän jälkeen lauloimme lohdutukseksi siionin lauluja, aloitin kirkkaalla pojan äänellä: ”Kohta mustaan hautaan lasketaan, mun ruumis raukkani ja siteistänsä päästetään…” Ja seuraavaksi: ”Ihana rauhan ranta, suloisen levon antaa, vaivoista vapahtaa…” Katselin miten Mantan kasvot vain synkkenivt, mutta sitten aloitin kiitoslaulun, jota Sylvi esitti, laulussa on sanat ”Minä musta ja saastainen kurja, olen Yljälle kihlattu…” Samassa Manta lähti kamariin ja paukautti oven kiinni. Lähdimme hiljaisina kotiin. Sylvi totesi, että Manta tuli lohdutetuksi.
Vuokko: ”Myös siitä voitaisiin tässä asiayhteydessä puhua, pitääkö seurakunnalle jäädä ”kallis todistus” siitä, että kuolleen ”sielu kelpasi Jumalalle”, niin kuin vl-liikkeessä usein kuulee puhuttavan ja tästä sitten pliide raamatunkohtia.”
Tulisi liian pitkä kirjoitus, jos tästä kirjoittaisin. Olen kirjoittanut tästä aiheesta S24:selle, laitan tähän linkin, jos joku viitsii, tai haluaa lukea:
http://keskustelu.suomi24.fi/node/3321709
Minusta tuntuu, Tanni, ettet tiedä tarpeeksi ko. asiasta voidaksesi arvostella kirjoitustani noin.
I rest my case.
”Minusta tuntuu, että aina, kun olet eri mieltä jonkun kanssa, vetoat siihen, ettei toinen “tiedä tarpeeksi” , “ei ole ottanut asiasta selvää” tai “ymmärtää, mitä X on””
mot.