Valmis kuolemaan?

Vanhoillislestadiolaisuudessa puhutaan usein siitä, kuinka ihmisen tulisi olla aina valmis kuolemaan. Sillä tavalla valmis, että milloin tahansa ”noutajat” saapuvat, ei ole syntiä tunnolla, vaan synnit ovat anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä rauhaan, vapauteen ja iloon asti. Olen kuullut usein varoiteltavan luottamasta nuoruuteen tai terveyteen kuoleman osalta; kukaan ei voi tietää elonpäiviensä määrää, joskus kuolema voi yllättää pienen lapsenkin. Ainoa, mistä tulee huolehtia on se, että synnit ovat anteeksi eivätkä ne ole silloin kanteeksi ja nimi on Elämänkirjassa ja viimeisenä päivänä saa kuulla Valtaistuimelta sanottavan oman nimensä ja perään toteamuksen: ”EI YHTÄÄN SYNTIÄ!” Näin eräs vanha saarnamies hehkutteli usein saarnoissaan aikoinaan: ”Ville Pistemaa; ei yhtään syntiä!”

Olen kuullut usein puhuttavan myös taivasikävästä. Niin kauan kuin muistan, oma äitini on puhunut siitä myös. Ei äitini ole koskaan silti vaikuttanut masentuneelta tai kylläksi saaneelta elämäänsä, vaan jotenkin olen aistinut hänen oikeasti ja aidosti näkevän silmissään taivaankodin niin ihanana, että sinne pitäisi päästä hetimiten nauttimaan täydellistä ja iki-ihanaa iloa. Enkä ole koskaan ajatellut asian olevan niin, ettei hän olisi kyennyt nauttimaan maanpäällisestä elostaan täysipainoisesti taivasikävästään huolimatta, päinvastoin; joskus oikein hävetti hänen hyppelynsä kadulla samalla kun hän lauloi: ”Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemu raikkahin aika…!”

Toisaalta hän lauloi lapsuudessani usein itseään urkuharmonilla säestäen ”Käy yrttitarhasta polku…se tie vie viiiimein taivaaaseeen, muuttaa tuuskiieen tiiee ol seee…” Sisareni vitsaili joskus, että kuulija ehtii nukahtaa sanojen välissä, kun ne venyivät niin pitkiksi (säestys oli hittaammanpuoleista) 🙂 Mutta onnellinen äitini oli ja varma taivasosuudestaan, huolimatta henkiopeista, joihin hän uskoi kuin pässi sarviinsa 🙂 Tai juuri ehkä sen takia, mene ja tiedä. Ei ole luopunut niistä vieläkään ja tuskin luopuukaan.

Kaikesta kuulemastani johtuen, ei siis ole ihme, että olen aina ajatellut olevan ihan luonnollista ja enempi kuin tavanomaista uskovaiselle ihmiselle hänen potevan taivasikävää ja toivovan omalle osalle noutajien pikaista saapumista. Olenhan itsekin näin usein kokenut ja oikein rukoillut Jumalaa ottamaan minut luokseen taivaankotiin. Vaikka olen ollut ihan terve ja nuori ihminen. En ole nähnyt asiassa mitään hälyttävää tai outoa.

Nyt kuitenkin juttelin erään ystäväni kanssa asiasta ja hän sanoi, ettei ole ihan normaalia nuorelle ja terveelle ihmiselle toivoa omaa kuolemaansa. Hän sanoi sen johtuvan masennuksesta. ”Pling” -kuului aivokopastani ja tajusin ystäväni puhuvan totta. Eniten minulla on ollut tuollaisia ajatuksia silloin kun olin kaikkein uupuneimmillani lapsirumban takia. Täytyy myöntää, etten ole vieläkään täysin vapaa noista ajatuksista. En ole kuitenkaan koskaan ajatellut olevani masennukseen taipuvainen ihminen enkä koe olevani sitä nytkään. Ehkä olen omaksunut äidiltäni tietynlaista asennetta elämään ja ongelmien kuittaamista pöljäilyllä ja huumorilla. Mun kyökkipsykologiani ei riitä selittämään näitä juttuja. Jos olenkin ollut koko elämäni kroonisesti ”piilomasentunut” ihminen 🙂 KÄÄK 😀

Olen kuullut usein vl-ihmisten sanoneen sairastuttuaan kuolemanvakavasti, että he ovat ihan valmiita ”lähtemään” eli jättämään tämän maanpäällisen elämän ja kuolemalla kuolemaan. Näin ihan suhteellisen nuortenkin ihmisten kohdalla. Jotenkin minusta tuntuu, että tällöin täytyy olla kyseessä tilanne, että ihminen on oikeasti niin uupunut, että kuolemauutinen tuntuu helpotukselta. Pääsee vihdoinkin lepoon, kun uupumus, vaivat ja kärsimykset raskautttavat elämää ja estävät nauttimasta siitä täysin rinnoin. Eikä edes osata surra lähiomaisten puolesta esimerkiksi lapsista, jotka menettävät ennenaikaisesti rakkaan vanhempansa. En itsekään osannut näin ajatella kun olin kaikkein väsyneimmilläni. Ajattelin lasteni saavan uuden  ja jaksavamman äidin, jonka he todella ansaitsisivat kun ovat niin ihania. Koin, etten kykene heitä hoitamaan heidän ansaitsemallaan tavalla; hellääkin hellemmällä kädellä ja ikuisella hymynkareella suupielissäni.

Vl-liikkeen saarnat ovat usein sellaisia, että ne maalailevat elämän niin vaikeaksi ja tuskantäyteiseksi, että todellista iloa voi kokea vasta taivaassa. ”Elämä on parhaimmillaankin työtä ja tuskaa”. Tämä siitäkin huolimatta, että Raamatussa kehotetaan iloitsemaan. Hmm, hämärämpi juttu. Onko se niin, että kun omilla säännöillä ja opetuksella kaikkien elämät on ajettu niin ahtaalle, asialle on pitänyt saada hyvä selitys. ”Elämää ei ole luvattukaan helpoksi”. ”Vasta taivaassa ilo on täydellistä”.

Raamatussa puhutaan kuitenkin siitä, kuinka Jumala valmistaa ihmisen kuolemaan. Jätän sen asian pohtimisen teille lukijoille.

Myös siitä voitaisiin tässä asiayhteydessä puhua, pitääkö seurakunnalle jäädä ”kallis todistus” siitä, että kuolleen ”sielu kelpasi Jumalalle”, niin kuin vl-liikkeessä usein kuulee puhuttavan ja tästä sitten pliide raamatunkohtia.

Ai niin ja S24.lla käydään keskustelua erään vl-puhujan lähtötilanteesta kun hänen kuolemansa hetkellä koko sairaalassa kuului tarinan mukaan ihmeellisen ihanaa musiikkia ja lopulta musiikin alkuperä paljastui puhujan huoneesta lähteneeksi, vaikka siellä ei mikään soitin ollutkaan päällä. Tarinan mukaan kuolevalta kysyttiin kuuleeko hän musiikkia ja hän vastasi ettei ainoastaan kuule vaan myös näkee. Linkki ko. keskusteluun:

http://keskustelu.suomi24.fi/node/12199198

Joskus olen kuullut vl-ihmisten sanoneen kuoleman hetkellä ”nyt tulee noutajat”, ”Jumalan rauhaan” tai jotain vastaavaa kuolinhetkellään. Onko muissa ”uskonsuunnissa” nähtävissä/kuultavissa samoja ilmiöitä? Vl-kauhutarinoiden mukaan moni ”epäuskoinen” huutaa kuolinhetkellään kauhuissaan, onko tällaisista kenelläkään kokemuksia?