Valta ja valehtelu

”Anteeksi”, ”nöyrimmät pahoitteluni” ja ”sori” ovat olleet viime kuukausina melkoisen kovassa käytössä julkisuudessa. Moni kansanedustaja tai muu poliittinen toimija on joutunut pyytelemään anteeksi tekosiaan tai vetämään lausuntojaan takaisin. Rajuimmin myrskynsilmään on tullut tempaistuksi valtiovarainministeri Alexander Stubb (kok.), joka on toistuvasti jäänyt kiinni muunnellun totuuden puhumisesta tai väärän tiedon antamisesta, kuten valehtelusta parlamentarismissa on tapana sanoa. Pohdiskelen kirjoituksessani valehtelun, synnin ja politiikan suhdetta.

Totuus ja valta

Juutalaisvainoja Yhdysvaltoihin paennut, Augustinuksen rakkauskäsitteestä aikanaan väitellyt Hannah Arendt erottaa toisistaan rationaalisen totuuden ja faktuaalisen totuuden. Ensimmäisiä ovat esimerkiksi matemaattiset tai filosofiset totuudet. Niissä totuus saavutetaan logiikan ja päättelyn avulla, ei ulkoista todellisuutta havainnoimalla. Faktuaaliset totuudet taas ovat tapahtumia ja faktoja. Ne muodostavat ”poliittisen elämän tekstuurin”.

Erityisesti faktuaalisten totuuksien suhde valtaan on jännitteinen. Ne ovat olemassa vain siinä määrin, kun niistä kerrotaan toisille – vaikka sitten pelkästään yksityisesti. Faktuaaliset totuudet ovat siinä mielessä luonteeltaan poliittisia, ne tarvitsevat todistajia sekä niitä, jotka toimivat niiden pohjalta.

Faktuaaliset totuudet on toisaalta mahdollista pyrkiä hävittämään valehtelemalla, väärentämällä tai tuhoamalla niiden jäljet kokonaan. Esimerkkinä Hannah Arendt käyttää Stalinin murhauttamaa Leo Trotskia, joka pyyhittiin pois historiankirjoista, jopa valokuvista. Nykyhetki muokkaa aina tapaa, jolla katsomme menneisyyttä, mutta totalitarismissa se sovitettiin kokonaan ideologian muottiin.

Myös demokratiassa faktuaaliset totuudet ovat haavoittuvaisia. Epämiellyttävät tosiasiat ja tapahtumat leimataan usein mielipiteiksi tai riidankylvöksi. Arendt huomauttaakin, että kun faktuaalisesta totuudesta tulee markkinatavaraa, se on helppo rinnastaa mielipiteeksi monien muiden rinnalla. Eräs poliittisen arvostelukyvyn haasteista onkin erottaa toisistaan virhe, harhaluulo, mielipide, tosiasia ja suoranainen valhe.

Mielikuvapolitiikan aikakaudella tuo tehtävä on entistä haastavampi. Ranskalainen vallan filosofi Michel Foucault on todennut osuvasti, että aikamme keskeisin poliittinen ongelma on totuuden tuottamisen tapojen ja seurausten tiedostaminen. Ilmoittaahan yksi jos toinenkin taho etenevänsä puhtaasti asia- tai faktapohjalta – totuus ei suostuttele, se pakottaa.

Nykyään ylintä ”totuusvaltaa” käyttävät ekonomistit. Heidän sanansa otetaan todesta, kun taas humanistien tai teologien näkökulmaa pidetään usein haihatteluna ja moralisointina. Kansalaisen tai vaikkapa kristityn sijaan ihmisten halutaan nähdä itsensä kuluttajina. Tällä puolestaan on kauaskantoisia vaikutuksia siihen, minkälaisena näemme todellisuuden ja miten toimimme siinä. Samalla keskiöön nousee se, mitä ovat valehtelu ja väärä tieto.

Kolme poliittista valehtelijaa

Arendt esittää kaksi nykypolitiikalle ominaista valehtelijatyyppiä. Ensimmäinen on PR-päällikkö, joka on oppinut taitonsa mainosalalla. PR-henkilölle oleellisia ovat hyvä fiilis ja yleisön valmius ”ostaa” idea tai brändi. Mainosmiehen tai -naisen näkökulmasta puolet politiikasta koostuu mielikuvien tekemisestä ja puolet ihmisten saamisesta uskomaan näihin rakennelmiin. Nykyään yleiset viestintä- ja mainostoimistot kuuluvat tähän kategoriaan.

Toinen tyyppi ovat ongelmanratkaisijat. He ovat virkamiehiä tai virkailijoita, jotka kantavat huolta isänmaan, puolueen tai aatteen imagosta. Heidät erottaa PR-tyypistä se, että ongelmanratkaisijat pyrkivät olemaan rationaalisia pohjaten ratkaisunsa ”puhtaisiin faktoihin” tai ”matemaattisiin lakeihin”. Virkamiesten lisäksi kyseiseen ryhmään voidaan lukea puolueiden ajatuspajat, niiltä rahoitusta saavat ”faktabaarit” tai esimerkiksi pyrkimys ohjata tieteen rahoitusta vallitsevan ideologian tarpeiden mukaisesti.

Ongelmanratkaisijat pyrkivät ottamaan haltuunsa myös menneisyyden. He yrittävät sovittaa todellisuutensa teoriaansa ja päästä eroon siitä epämiellyttävästä tosiasiasta, että inhimilliseen toimintaan kuuluu aina sattumanvaraisuutta, jota ei voi täysin ennustaa teorialla saati sitten ideologialla. Tästä puolestaan seuraa faktapohjan valinta kuhunkin tehtävään sopivaksi. Toisaalta epämiellyttäviä totuuksia voidaan yrittää jättää huomioimatta sillä perusteella, että ne ovat luonteeltaan sattumanvaraisia!

Hyvä esimerkki ”poliittisesta ongelmanratkaisusta” on valtiovarainministeriön toiminta hallintarekisterilain taustamateriaalin kanssa. Aamulehti paljasti, että ministeriö oli yrittänyt ohjailla huomiota pois hallintarekisterin kielteisistä vaikutuksista ja valikoida tiedotusvälineitä kertomaan lakivalmistelusta. Erityisen ongelmalliseksi tapauksen teki se, että ilmeisesti myös ministerille oli annettu yksipuolista tietoa.

Kolmas valehtelijatyyppi on itse kehittelemäni. Kutsun sitä parlamentaariseksi harhaanjohtajaksi. Parlamentaarinen harhaanjohtaja rakentaa ja hyödyntää mielikuvia sekä valitsee faktoja tilanteen tai ideologian pohjalta. Harhaanjohtaja tietää, että jos hän ei syyllisty rikokseen, poliittinen luottamus ratkaisee valheen menestyksen. Ministerille, kuten kävi Anneli Jäätteenmäelle (kesk.) kesällä 2003, tämä tarkoittaa eduskunnan luottamuksen menettämistä, kansanedustaja puolestaan voi jäädä rannalle seuraavissa vaaleissa.

Kiinni jäädessään poliittinen harhaanjohtaja usein teeskentelee, että kyseessä on ainoastaan hänen mielipiteensä, johon hänellä on perustuslaillinen oikeus – ja äänestäjiä kohtaan suorastaan velvollisuus! Faktuaalisen totuuden tai tieteellisen tosiasian ja mielipiteen eron hämärtäminen onkin yksi valehtelemisen muodoista. Tulenarkoja esimerkkejä löytyy muun muassa ilmastonmuutokseen tai evoluutioon liittyvästä keskustelusta. Poliittisesti epäkypsässä kulttuurissa sekaannus voi olla melkoinen, Arendt huomauttaa.

Harhaanjohtaja joutuu laskelmoimaan: miten saavutan tavoitteitani ja pysyn vallassa mahdollisimman pitkään mutta näytän samalla nöyrältä ja vilpittömältä? Nasevimmin aiheesta on veistellyt italialainen Niccolo Machiavelli. Hänen mukaansa on ymmärrettävä, että poliitikko ei voi aina käyttäytyä hyvin. Joskus on uskallettava olla julma, epärehellinen ja töykeä. Poliitikon on tunnusteltava, mistä puhuri milloinkin käy. Ja jos tilanne edellyttää valehtelua, niin on tehtävä. Toisaalta on myös tiedostettava, että kaikille ei voi jatkuvasti valehdella.

Pätevä poliitikko pystyy arvioimaan, milloin asiaintila on muuttunut niin, että rehellisyys tai vaikkapa vaalilupausten pitäminen voisivat olla suorastaan vahingollisia. Machiavelli huomauttaakin, että eräs hyvän poliitikon kriteeri on kyky löytää perusteltuja syitä olla pitämättä lupauksiaan. Vastaava on myös taito naamioida valehtelunsa hyveellisyydeksi, koska ihmiset yleensä arvioivat asioita ulkomuodon ja vaikutelmien perusteella. Moraali on taitavalle poliitikolle vallanväline – ja etevä poliitikko on tarvittaessa myös harhaanjohtaja.           

Synti, jota ei saa anteeksi

Mutkistetaanpa asiaa hieman lisää. Kahdeksannen käskyn lisäksi muun muassa 5. Mooseksen kirjassa kirotaan jokainen, joka johtaa ”sokean harhaan”. Sananlaskuissa taas todetaan, että köyhyys ja rehellinen elämä ovat parempia kuin tyhmyys ja ”totuuden vääristely”. Herra puolestaan ”suojelee totuutta ja tekee tyhjiksi petturien puheet”. Hän vihaa valehtelijoita yhtä paljon kuin ylpeitä silmiä ja viattoman veren tahrimia käsiä.

Jeesus julistaa, että kaiken muun saa anteeksi, mutta Pyhän Hengen herjaaja on syypää ikuiseen syntiin. Pyhään henki on nimenomaan Totuuden Henkenä, joka on lähtöisin Jumalasta. Saatana taas symboloi valheellisuutta: ”Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sillä on valehtelija ja valheen isä.” Jeesus varoittaakin toistuvasti harhaanjohtajista ja vääristä profeetoista. ”Uuteen Jerusalemiin” sellaisilla ei ole asiaa, he jäävät tylysti ulkopuolelle ”koirien, velhojen, epäjumaltenpalvojien, huorintekijöiden ja murhaajien” kanssa.

Varsinaisen sanoman lisäksi valheen ja totuuden suhde on oleellinen. Ne sulkevat toisensa pois. Totuus on Jumalasta; valhe on saatanasta. Totuus on pyhä; valhe taas jumalanpilkkaa. Erityisen raskas synti on johtajien valehtelu – toisin kuin Machiavelli julistaa, Raamatun mukaan ”valhe ei sovi ruhtinaan huulille”. Kansan tietoinen harhaanjohtaminen on synti, joka ei jää rankaisematta, kuten Hesekiel varoittaa. Samoilla linjoilla on myös Martti Luther, joka realistina kuitenkin totesi, että hallitsijat ovat yleensä suurimpia narreja tai pahimpia konnia. Sen tähden heidän suhteensa on varustauduttava pahimpaan!

Italialainen filosofi, politiikan ja teologian suhteeseen paneutunut Giorgio Agamben on pohtinut sanojen ja totuuden suhdetta kiinnostavasti. Agambenin mukaan ”Jumala” itse asiassa viittaa kielen ja maailman väliseen suhteeseen: Jumalan sana on tosi ja Jumala on sana, aamen, totisesti. Totuus on Jumala itse, kuten Lutherkin totesi. Totuudenpuhuminen ja sanoistaan vastuun ottaminen ovat jumalallisinta, mitä ihminen kielellisenä olentona voi tehdä.

Agamben korostaa, että täten Jumala on periaatteessa olemassa niin kauan kuin kieli on olemassa. Toisaalta kun sanoja, asioita ja tekoja yhdistävä ”eettis-jumalallinen” suhde rapautuu, yhteiskunta täyttyy löysän puheen spektaakkeleista sekä lainsäätäjien epätoivoisista yrityksistä ottaa haltuun elämän jokainen osa-alue. Ilmiön eräs seuraus on myös jumalanpilkan lisääntyminen. Jumalan niin sanottu kielellinen funktio katoaa, ja Hänen nimeään ei enää lausuta muuten kuin turhaan.

Harhaanjohtajan palkka?        

Valehtelun, synnin ja politiikan suhde on siis aika syheröinen. Raamattu ilmoittaa selkeästi, mikä on valehtelijan palkka. Politiikka taas on paljolti retoriikkaa, joka puolestaan perustuu vakuuttavuuteen. Näin ollen poliittinen tosiasia on se, että retorisesti taitavin voittaa. Toisin sanoen demokratiassa lopulta vaalit ratkaisevat, mikä on poliittisen harhaanjohtajan palkka.

Toisaalta taas systemaattinen totuuksien korvaaminen valheilla ja totuuden leimaaminen valheeksi tai mielipiteiksi johtavat siihen, että keinomme suunnistaa maailmassa järkkyvät, kuten Hannah Arendt ja Giorgio Agamben varoittavat. Eikä ole pelkästään totalitarismin piirre, että valheet voivat olla niin suuria, että niiden vuoksi on luotava järjestelmällisesti ikään kuin toinen todellisuus, johon ne sopivat saumattomasti. Historia on pullollaan esimerkkejä, mitä tällaisista pakkopaidoista on seurannut yksilöille ja yhteisöille. Kriittisyys on sekä demokraattinen että uskonnollinen hyve!