Eilinen kirkolliskokouksen äänestys on herättänyt huolta pappien aseman rapautumisesta. Kirkolliskokous päätti, etteivät kirkkoherrat jatkossa toimi enää kirkkoneuvostojen ja seurakuntaneuvostojen puheenjohtajina. Pappisliiton entinen puheenjohtaja ja arvostettu kirkollinen vaikuttaja Jukka Huttunen arveli heti päätöksen jälkeen, että papit siirretään jatkossa vähitellen pois kaikesta päätöksenteosta. Sama huoli kuului myös kirkolliskokouksessa vähemmistöön jääneiden piispojen eli Häkkisen, Jolkkosen, Peuran, Revon ja Salmen puheenvuoroissa.
Huolet ovat turhia.
Evankelisten säätyjen kesällä 1530 katoliselle keisari Kaarle V:lle (kuvassa) Augsburgin valtiopäivillä luovuttamassa Augsburgin tunnustuksessa todetaan: “Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka”. Tämä virka on meidän kirkossamme pappisvirka.
Tunnustuksessa todetaan edelleen: “Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.” Evankeliumin tärkein julistaja ja sakramenttien jakaja on pappi. Kirkollisesta järjestyksestä sanotaan, ettei “kirkossa kukaan saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsumista”. Kutsuminen viittaa pappisvihkimykseen.
Niin kauan kuin Suomen evankelis-luterilainen kirkko pysyy evankelis-luterilaisena kirkkona on selvää, että evankeliumi ja sakramentit rakentavat kirkon ja että tehtäviin kutsutuilla papeilla on johtava rooli kirkossa.
Kesän 1530 jälkeen Vantaassa on virrannut paljon vettä. Kansankielien renessanssin ja lukutaidon edistymisen vuoksi luterilaiseen tunnustukseen voivat nyt tutustua ja sitoutua kaikki kirkon jäsenet. Tilanne ei ole enää sama kuin vuonna 1593, jolloin pieni joukko Upsalassa päätti, että Ruotsin (ja Suomen) valtakunnanuskonnoksi tuli luterilaisuus. 2000-luvulla yhteinen pappeus eli se, että jokainen kristitty on kasteen perusteella oikeutettu lähestymään Jumalaan ja hoitamaan hengellisiä tehtäviä kirkossa, voi toteutua eri tavalla kuin yli 400 vuotta sitten.
Yhteiseen pappeuteen kuuluu nyt luontevasti, että luottamushenkilöt tukevat johtavien pappien vallankäyttöä seurakuntaneuvostojen ja kirkkoneuvostojen puheenjohtajina.
Teemu,
mitä ehdottaisit tuon esittelemäsi Keravan ”perussuomalaisongelman” ratkaisemiseksi? Kuntademokratian kaventamista?
Toinen asia: ihmettelen itseasiassa kovasti tuota mielestäni ylimielistä ”alakerran talkkari”-kommenttiasi.
Ei se ole mikään ratkaistava ongelma ja heittosi kuntademokratian kaventamisesta on loukkaava. Persuongelma kuuluu demokratiaan, eikä sitä tarvitse ratkaista, mutta se tulee tiedostaa.
Monet päättäjien pöydälle tulevat asiat ovat sellaisia, että asenteellisuuden ja näppituntuman lisäksi tarvitaan osaamista ja tutkittua tietoa. Esimerkiksi sosiaalipolitiikka ja kriminaalipolitiikka. Ei yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tehdä turhaa työtä.
Kymmenen vuotta kunnallispolitiikassa opetti arvostamaan sitä, että onneksi meillä Suomessa on aika tasokas kunnallisten viranhaltijoiden joukko, joka tuntee lainsäädännön, hyvän hallintokulttuurin ja hallitsee oman alansa substanssin. Jos minä maallikko erilaisten lautakuntien ja jaostojen jäsenenä turhauduin asenteellisten ja asiantuntemattomien puheenvuorojen viidakossa, voin vain kuvitella, miltä kaupunginarkkitehdista, rakennustarkastajasta, opetuspäälliköstä ja sosiaalijohtajasta on tuntunut.
Jospa ihmettelysi ohessa vastaisit joskus kysymykseenkin. Eikö sinusta asioihin perehtyminen koulutuksen, tutkimuksen ja kokemuksen avulla tuo mitään lisäarvoa asioista päättämiseen?
Jos Ville ehdottaa asenteellisuuden pohjalta kirkkokolehtia eheytymisterapialle ja Kalle vastustaa sitä lääkärin koulutuksensa pohjalta, ovat molemmat yhtä oikeassa ja arpa ratkaisee äänten mennessä tasan?
Sari sanoi: ”Jos kirkkoherroilla (tai joillain heistä) on tällainen käsitys omasta ylivertaisesta tietämyksestään, hengellisyydestään tai kyvystään järjenkäyttöön kaikkia koskevien asioiden arvioinnissa niin se on toki autoritäärinen piirre. ”
Yhtälailla autoritäärinen piirre on se, että kuka tahansa lääkäri tai yliopiston työntekijä tai joku muu olisi yhtä hyvä tai parempi kuin kirkkoherra hoitamaan seurakuntaneuvoston puheenjohtajan tehtäviä.
Vallanhalu ja autoritäärisyys kun ei ole minkään ryhmän ominaisuus vaan sitä ilmenee kaikissa ihmisissä ja ammatinharjoittajissa.
Teemu sanoi: ”Monet päättäjien pöydälle tulevat asiat ovat sellaisia, että asenteellisuuden ja näppituntuman lisäksi tarvitaan osaamista ja tutkittua tietoa.”
Tämä on eittämätön tosiasia.
Tässä kirkkoherran puheenjohtajan paikalta pois väännön puolustuksissa on havaitttavissa paljon negatiivista asenteellisuutta, joka kohdistuu demokraattiseen vallankäyttöön.
Ajetaanko kirkkoon maallikoiden ylivaltaa?
Näinhän se on maailmassa. Toiset käyttelee valtaa ja varsinaiset työt tekevät eri ihmiset.