Kirkolliskokouksen kevätistunnon seurakuntarakenne- ja hallintolinjaus on herättänyt kahteen asiaan kohdistuvan keskustelun: 1) pitääkö kaikkien seurakuntien todella kuulua tulevaisuudessa johonkin seurakuntayhtymään, ja 2) pitäisikö kirkko- ja seurakuntaneuvostoissa puhetta johtaa maallikon vai kirkkoherran.
Kohdassa 1) näyttää unohtuvan se, miksi hallintoa ylipäätään lähdettiin uudistamaan. Haluttiin ottaa aloite käsiin suhteessa kuntien muutosprosesseihin, eikä vanhaan tapaan olla vain matkustajana junassa. Haluttiin myös säilyttää lähellä ihmisiä toimiva paikallinen seurakunta tilanteessa, jossa resurssit supistuvat. Halutaan turvata näin laadukas perustoiminta. Koko kirkon tulisi toimia vähemmällä hallinnolla ja vähemmillä kustannuksilla, varsinkin kun katsotaan 20–30 vuoden päähän.
Seurakuntayhtymämallin tavoitteena on säilyttää lähiseurakunnat. Mallin vastustus nousee yllättäen juuri näistä pienistä seurakunnista, joiden toimintaedellytykset halutaan turvata, toki myös joistakin suurista yksittäisseurakunnista. Jossain elää yhä käsitys seurakunnasta vahvemmin kotiseutu- tai perinneyhdistyksenä kuin osana maailmanlaajuista Kristuksen kirkkoa.
****
2) Entä valtakysymys? Hierarkkisella, yhdensuuntaisella vallalla on kirkossa pitkä perinne ja siihen on varsinkin Suomen kirkossa uskottu vahvasti. Ehkä siinä on jotain valistuneen itsevaltiuden ihannointia. Valistuneen itsevaltiaan ihanne syntyi Ranskassa 1700-luvulla valistusaatteen tuotoksena. Valistunut itsevaltias piti huolta alamaisistaan kuin isä lapsistaan ja mies vaimostaan. Hänet saatettiin ajatella Jumalan edustajaksi maan päällä.
Ehkä myös Kustaa Vaasassa, uskonpuhdistuksen ajan ensimmäisessä Ruotsi-Suomen kuninkaassa oli useampikin ripaus valistunutta itsevaltiasta. Joka tapauksessa hän oli myös kirkon pää, joka nimitti kirkon piispat ja vaikutti muutoinkin paljon kirkon asioihin. Tämä ajatus hallitsijasta kirkon päänä kesti Suomessakin 1900-luvun loppuun asti, jolloin presidentin oikeus nimittää piispa kolmesta kirkon antamasta ehdokkaasta päättyi.
Jäsenten vaikutusmahdollisuus kirkon ja seurakuntien hallintoon kasvoi 1900-luvun kuluessa, mutta paljon on yhä jäljellä hierarkiaa ja yksinvaltiuden perintöä.
****
Kirkolliskokous valitaan yhä välillisellä, monimutkaisella vaalilla, jossa ei perinteisesti ole ainakaan julkisesti puhuttu kirkolliskokouksen käsiteltäväksi tulevista asioista. Vaalissa on ollut järjestetyn sopuvaalin leima. Nyt viimeisimmissä vaaleissa syntyi jonkun verran asiakeskustelua ja valintoja tehtiin myös sen perusteella.
Kokoukselle jätettiin aloite maallikkojen vaalin muuttamiseksi suoraksi jäsenvaaliksi. Kannatan sitä. Ajattelen sen lisäävän mielenkiintoa kirkolliskokousta kohtaan ja olevan oikeudenmukaisemman ja avoimemman.
****
Keskustelussa on sanottu kirkko- ja seurakuntaneuvostojen puheenjohtajuuden olevan keskeisen osan kirkkoherran valtaa ja esimiesasemaa sekä hänen tehtäväänsä puhtaan opin ja yhtenäisyyden vaalijana. Neuvoston avulla kirkkoherra johtaa seurakuntaansa. Maallikkopuheenjohtajuus vaarantaisi sen mukaan kirkon tunnustuksen mukaisen tehtävän.
On sanottu, että kirkon erityisen viran, pappeuden ja yleisen pappeuden = maallikkojen tulee johtaa seurakuntaa yhdessä ja yhteistuumin. Edellyttääkö yhteistyö, että papin on oltava puheenjohtajana?
On myös sanottu, että maallikot eivät osaa teologiaa, lakia eivätkä edes kokoustekniikkaa tarpeeksi toimiakseen puheenjohtajina. Maallikoiden arvostus ei ole siten kovin korkealla.
Minusta yhteistyön on mahdollista sujua – ja on periaatteessa oikeampi – vaikka seurakuntalaisten edustaja johtaa puhetta. Se myös kääntää vallan kulkusuunnan lähtemään seurakuntalaisista. Voisiko ajatella niin, että neuvosto on seurakuntalaisten väline oman seurakuntansa johtamiseen?
Tähän sanotaan, että todellinen valta tulee Jumalalta ja hän on kirkon pää. Näin minäkin uskon. Uskon, että seurakuntalaiset ovat yhtä lähellä Jumalaa kuin papitkin. Jeesuksen antama esimerkki ja toiminta viittaavat tähän suuntaan.
Uusin ajatus on, että kirkkoherranvaali onkin itse asiassa kirkkoneuvoston puheenjohtajan vaali. Kuinka moni on näin ajatellut kirkkoherranvaalien kohdalla? Neuvoston puheenjohtajuus on toki ollut yksi kirkkoherran virkaan kuuluvista tehtävistä, jonka merkitys nyt tuntuu nousevan sfääreihin.
Kyse on myös vallan tasapainosta. Nyt kirkkoherra saa yhtymärovastina yhtymässä aikaisempaa enemmän valtaa. Uudessa seurakuntayhtymässä maallikot menettävät joka tapauksessa yksittäisseurakunnan kirkkovaltuuston puheenjohtajuuden, kun valtuuston tilalle tulee seurakuntaneuvosto.
****
Kovin harvat seurakunnan tai kirkon hallinnon asiat lopulta ovat teologisia, kirkon oppia koskevia tai siihen pohjautuvia, ellei ajatella, että kaikki on teologiaa. Talon hyvä tekeminen tai tilien asiallinen hoitaminen edellyttävät kyseisten alojen tietoja ja taitoja enemmän kuin teologiaa, vaikka kaikki työ tapahtuu perustehtävän hyväksi.
Valtakeskustelussa seurakuntalaiset helposti unohdetaan kokonaan, ikään kuin heitä ei olisikaan. Myös toiminta- ja viestintäympäristön muutos haastaa nyt ja tulevaisuudessa yhdensuuntaisen vallan.
Seurakuntarakenneuudistuksen esitysten läpimeno kirkolliskokouksessa niukin enemmistön, mikä tarkoittaa sitä, että lakimuutoksen vaatima määräenemmistö on epäuskottava, perustuu nähdäkseni siihen, että esityksessä seurattiin liian uskollisesti kuntauudistusta. Esityksessä puolustetaan toisaalta paikallisseurakuntia, mutta toisaalta seurakuntayhtymässä nähdään paikallisseurakuntien hierarkinen ylärakenne, joka saa seurakunnan piirteitä yhtymärovastin ja kaiken hengellisen työn koordinoimisen muodossa.
Mitä tulee kirkkoherran tehtävään, siitä säädetään Kirkkojärjestyksessä seuraavasti:
34 §
Kirkkoherran tehtävänä on johtaa kirkkolain 4 luvun mukaista seurakunnan toimintaa.
Kirkkoherra on vastuussa jumalanpalveluksen, pyhien sakramenttien, kirkollisten toimitusten ja sananjulistuksen oikeasta hoitamisesta sekä yksityisen sielunhoidon harjoittamisesta.
Kirkkoherran tulee myös valvoa, että seurakunnan muuta toimintaa, kuten kristillistä kasvatusta ja opetusta, diakoniaa sekä evankelioimis- ja lähetystyötä harjoitetaan kirkon tunnustuksen ja tehtävän mukaisesti.
Kirkkoherra on seurakunnan jumalanpalveluksissa, kirkollisissa toimituksissa ja muussa hengellisessä työssä sekä kirkkoherranvirastossa toimivien viranhaltijoiden ja työntekijöiden esimies. Kirkkoneuvoston puheenjohtajana kirkkoherra valvoo kirkkoneuvoston päätösten noudattamista ja laillisuutta seurakunnan hallinnossa ja taloudenhoidossa.
Kirkkoherra johtaa ja valvoo kirkkoherranvirastoa ja kirkonarkistoa.
Mitä kirkkoherran tehtävistä on säädetty tai määrätty, koskee myös sitä, joka on määrätty virkaa hoitamaan.
Ei ole suinkaan uusi ajatus, että kirkkoherran vaali on kirkkoneuvoston puheenjohtajan vaali. Päinvastoin, tämä ajatus on konservatiivinen. Olisi absurdia äänestää henkilöä toteuttamaan muita tehtäviä, joita hänet säädöksellisesti valitaan suorittamaan. Onneksi kirkkoherran vaalien yhteydessä yleensä kysytäänkin, mitä kirkkoneuvoston puheenjohtajan tehtävien hoitaminen ehdokkaan mielestä edellyttää. Muussa tapauksessa seurakuntien tiedottajille tulisi järjestää koulutusta, jossa perehdytetään siihen, mitkä ovat kirkkoherran tehtävät.
Vitsi on siinä, että kirkolliskokouksen päätöksen perusteella tämä tehtävä, oli se sitten hyvä kirkkoherran tai maallikon hoitamana, oma kantani on se, että yksilysti, muuttuu seurakuntalaisten valinnan ulottumattomiin ja vastaisuudessa siihen valitaan samalla tavalla kuin kirkolliskokoukseen eli pikku porukka omasta joukostaan. Seurakuntalaiset siinäkin unohdetaan.