Löysin tammikuussa 2022 pienen laatikon minkä sisällä oli 14 käsinkirjoitettua kirjettä. Niistä 13 oli äitini vanhimman sisaren eli tätini lähettämiä kirjeitä ja yksi kirje oli toisen tätini lähettämä. Kummallakin tädillä oli omanlaisensa käsiala. Jo pelkästään käsialoista tunnistin kirjoittajat. Kirjeet olivat sisällöltään tuiki tavallisia. Niissä kerrotaan tavallisesta arjesta. Kirjeet oli tapa pitää yhteyttä. Puhelimet oli toki olemassa, mutta varsinkin kaukopuhelut maksoivat sen verran paljon, että oli helpompaa kirjoittaa kirje ja halvempaa maksaa postimerkki.
Nykyään tämä taitaa mennä toisinpäin.
Oli mielenkiintoista siinä tammikuun pakkasten aikaan lukea ja uppoutua jonnekin hyvin kauas. Henkilöt joita kirjeissä mainitaan olivat toki tuttuja. Ne olivat tätejäni, enojani, serkkujani. Kirjeissä kyseltiin kuulumisia ja kerrottiin omat kuulumiset. Pystyin hyvin kuvittelemaan tilanteet koska äitini valokuva-albumeista löytyy kuvia paikoista, henkilöistä ja ehkä jopa mainituista tapahtumista. Pystyn kuvittelemaan tapahtumat ja tilanteet. Kuvat tukevat kirjoitettua tekstiä ja kirjoitettu teksti saattaa selittää joitakin kuva-albumin kuvia.
Kirjeistä syntyi lopulta Sukutarina- niminen kirja. Se on yksityinen, vain sukulaisille tarkoitettu kirja. Mutta se kirja synnytti toisen kirjan, novellin. Ensimmäistä kirjaa kirjoittaessani aloin tekemään sukututkimusta. Huomasin, että vaikka luulen tietäväni sukuni kuviot, ei kirjaa varten tekemäni aikajana kuitenkaan täsmännyt. Oli paljon kysymyksiä mutta ei yhtä paljon vastauksia.
Sukututkimus toi ihan uutta tietoa. Sukumme valokuva-albumeissa on aika paljon samoja kuvia. On ollut ilmeisesti tapana ottaa kuvista kopioita ja jakaa ne kaikille sisarille. Mutta vain yhdessä albumissa on ollut jotain sellaista mitä muissa ei ollut. Ne kuvat ovat olleet vuosikymmeniä mysteerejä. Kukaan ei ole osannut selvittää keitä kuvien henkilöt ovat. Jotakin aavistusta on ollut. Sukututkimus toi kuitenkin kaivattuja vastauksia ja aikajana eheytyi. Oli voittaja tunne, kun sain tuntemattomille kasvoille nimet. Sukulaisia hekin. Ja heidän jälkeläisiään asuu ihan lähellä. Sain siis uusia sukulaisia kaupan päälle. Se oli varsin mielenkiintoista kun otin heihin yhteyttä. He tiesivät vielä vähemmän koska elämä oli kuljettanut ihan yhtäälle ja asiat sekä ihmiset siten unohtuneet toisaalle.
Kirjaa kirjoittaessani sain ihan uuden kuvan isoisästäni. Ikään kuin tutustuin häneen ihan ensimmäistä kertaa. Koskaan en ehtinyt häntä nähdä. Hän kuoli noin 1,5 kuukautta ennen syntymääni. Mutta tutustuessani häneen aloin ymmärtämään itseäni. Meissä on paljon samaa. Ulkonäöllisesti olen kuin kopio mummistani mutta luonne taitaa olla enemmän isoisääni. Sekä isääni. Ei äitiäni.
Mutta ne kirjeet. Emme enää kirjoita kirjeitä. Emmekä laita kuvia albumeihin. Lähetämme kyllä ahkerasti viestejä, mutta erilaisten laitteiden ja alustojen kautta. Kuvia otamme ehkä enemmän kuin koskaan koska se on helppoa eikä maksa mitään. Mutta minne jäävät viestit, minne jäävät kuvat kun aika meistä jättää? Meidän lastenlapset eivät tee löytöjä meidän eli isovanhempiensa jäämistöstä josta he sitten aikanaan voisivat lukea ja katsella suvun historiaa.
Koska kirjoittaminen on häviävä kansalaistaito ja pian myös lukeminen niin miten käy sivistyksen tason? Kirjoittaminen ja lukeminen ovat kuitenkin kaiken sivistyksen perusta. Kun Pisa- tulokset ovat laskeneet emmekä keiku tulosten kärkisijoilla alamme vasta puhumaan lastemme oppimisen tasosta.
Kaikki lähtee kotoa. Vanhemmat antavat esimerkkiä. Vanhemmat kannustavat. Vanhemmat tukevat ja luovat edellytyksiä. Koulun tehtävä on opettaa lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Vanhempien tehtävä on tukea koulua tehtävässään. Mutta mitä tehdä jos vanhemmat eivät itsekkään lue. Tuttavapiirissäni on käsittämättömän paljon ihmisiä joille ei tule esimerkiksi sanomalehteä, eivätkä he lue kirjoja. Lehden voi toki lukea sähköisesti, mutta useimmat selaavat vain otsikot. Onko se lukemista? Yksi tutuistani ilmoitti ettei tykkää kirjaröykkiöistä. Sanoin ettei röykkiötä synny jos käy kirjastosta lainaamassa. Ei ole kirjastokorttia eikä hän jaksa sellaista hankkia, oli vastaus. Useimmalla tuttavistani ei ole kirjastokorttia. Tämä on hämmästyttänyt minua. Mitä se kertoo ajasta jos kirjoa ei haluta myöskään ostaa? Lapsi istuu kotona kuulokkeet korvilla ja pelaa. Isä selaa pädiltä omia juttujaan ja äiti on ahkera somettaja. Se on arkea. Se on kotona yhdessä oloa. Kotoilua ja monelle tuiki tavallista. Netin ihmeellinen maailma on mahdollisuus mutta ei se voi korvata elämää. Äänikirjat jotka ovat myös mahdollisuus ei koskaan korvaa lukemista. Jos tosiaan lukeminen ja kirjoittaminen loppuu, miten käy?
Kirjoita siis kirje. Yllätä itsesi. Yllätä ystäväsi, sukulaisesi, serkkusi – kuka vaan. Kirjoita kirje. Kirjoita kortti. Kyllä se Posti sen vie perille. On legendaa että Postin takia ei enää viitsitä lähettää edes joulukorttia. Tee tämän päivän uudesta kirjeestä huomisen vanha kirje. Jätä itsestäsi muisto jonka jälkipolvi löytää.
