Vanhuuden myötä päässäni on melkoinen sekamelska. Miten minä suhtaudun naispappeuteen vain miespappeuden hyväksyjänä? Miten ymmärrän homouden luonnollisena vai syntinä? Samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen onnistuu uppiniskaisilta papeilta. Naisilla näyttää olevan tähän rohkeutta ilman virallisen kirkon lupaa. Taidan kulkea umpihankea suhteessani ev.lut.kirkkoon?
Välillä asenteeni tökkivät miekkojen tavoin. Olen tullut niin ärhäkäksi, etten itseäni tunnista! Päässäni soi jatkuvasti tämä epävireinen sinfonia. Minä en enää osaa elää ja olla kuin aikaisemmin!
Tiedän, että vanhuuteen kuuluu myös muutoksia. Nämä muutokset elämässäni ovat liian suuria!
Vanhenevan miehen asenteet
JÄTÄ VASTAUS
Sinun pitää nyt aloittaa matka itseesi. Se voi olla hyvin mielenkiintoista, löytää itsensä vielä uudelleen. Se voi antaa uutta elämän virtaa ja innostusta, kun kysyy: Kuka minä olen ?
Sinä olet kadonnut kirkkoon ja pukenut pääällesi jotain, jota muut sinulta odottavat ja vaativat, ole vihdoinkin oma itsesi ja nouse omille jaloillesi, huomaat kyllä, että ne kantavat, ne ovat sinun omasi ja vain sinä voit ohjata ne sille tielle, joka on sinulle annettu.
Kieltämättä maailman muutos on nopeaa, arki kiireisempi kuin ennenvanhaan, jatkuvat teknologian muutokset rasittavat jokapäiväistä elämää – ja monesta tuutista tuppaa erilaisia ärsykkeitä. Saattaa tulla tunne, ettei kaikesta tästä enää selviä, vaan on putoamassa kärryiltä.
Vanhat totuudetkaan eivät enää kaikilta osin päde. Se koskee myös kirkkoja.
Minusta ikä ei ole mikään este selviytyä muuttuvassa maailmassa – edellyttäen, etteivät sairaudet muodostu tulpaksi. Kyse on paljolti omasta elämänasenteesta. Jos jää kiikkustuoliin pähkäilemään, maailma saattaa ikään kuin kaatua päälle. Kannattaa nousta jaloilleen ja tarttua ennakkoluulottomasti sellaiseen, mikä ensin tuntuu vieraalta, mutta avaakin uusia näköaloja.
Vanhetessa testosteroni vähenee ja estrogeenien vaikutus lisääntyy. Vanhetessa tulemme siksi empaattisimmiksi ja siten välillä myös ärhäköiksi. Tunteet saavat meissä yhä suurempaa valtaa ja se on älyttömän hämmentävää. Siksi meidän pitää opetella ottamaan iisisti. Rentoutumaan ja antamaan itsellemme aikaa siihen. Maailma ympärillämme ei kuitenkaan ole se mikä muuttuu vaan me. Aina on ollut hämmennystä, mutta olemme osanneet suhtautua siihen kaikkeen toisin. Nyt kun emme koe olevamme oikein kotona itsessämme, niin onhan se hämmentävää. Tämmöistä tämä vanheneminen on. Siihen pitää vain yrittää sopeutua.
Mottosi näyttää olevan: ” Eläkeukkona päivästä toiseen, siinä on paras hetki tässä ja nyt.” Entä jos antaisit sen olla totta?
Sinulla on varmasti luotetut miespappisi, sinun ei tarvitse muuttua homoksi, sinun ei ehkä koskaan tarvitse osallistua samaa sukupuolta olevan pariskunnan vihkiseremoniaan (jos et itse halua).
Mitä naispapit, seksuaalivähemmistöt, samaa sukupuolta olevien parien kirkolliset vihkimiset jne. vievät sinulta pois? En ymmärrä. Sinähän saat olla ja uskoa ihan niin kuin aina olet uskonut.
Eihän usko perustu muotoseikkoihin tai naimatapoihin. Eikö nyt sinun ja minun kristillinen usko perustu Jeesuksen pelastustyöhön?
On helpottavaa huomata ettemme me miehet ole ainoita, joilla on ikääntymisestä johtuvia ongelmia.
Turhaa ärhäkkyyttä on muillakin.
Pekka: En nyt ihan saa ajatuksistasi kiinni.
Kun muistutin Ilpolle, mikä on hänen oman bloginsa motto, jonka juureen haluaisin hänen palaavan, ja totean, mikä on kristinuskon olennaisin sisältö, niin missä tarkalleen ottaen näit ’turhaa ärhäkkyyttä’?
Ikääntymisestä johtuvat ongelmat tunnen ilman muuta. Voitko tarkentaa, mihin ongelmaan nyt erityisesti halusit kiinnittää huomiomme?
Seijalla minusta olennaisia näkökulmia, eivätkä nämä ole pelkkiä ikäkysymyksiä. Monesti meidän omat lukkiutuneet näkemyksemme ja vakaumuksemme estävät meitä uskomasta vapaasti. Jos ei kirkossa ole tänä päivänä helppoa perinteisemmin ajattelevilla, niin ei ole kyllä uudistusmielisemmilläkään. Jos minä valitsisin oman yhteisönä ja työpaikkani ihan vain arvopohjan perusteella, niin tuskinpa olisin töissä kirkossa. Siinä määrin moneen suuntaan vetävä laitos ja sekava soppa on kyseessä. Mutta kun tässä on tämä uskokin, iankaikkisuus, joulun ihme jne., niin paljon on myös hyvää!
Onpa raskasta, että täysin toisarvoiset asiat, jotka ovat olleet olemassa maailman sivu (kuten naiset ja niiden tekemiset) jaksavat vielä vanhanakin kalvaa. Ihmisessähän on kaikki ikävaiheet lapsuudesta alkaen olemassa, eivät ne mihinkään ole kadonneet. Ikäkausia voi ”lukea” sitten vanhana ja todeta, että sitä mitä ennen ei hyväksynyt/hyväksytty, on nyt täysin tavallista. Kyseessä on ollut vain tiedon lisääntyminen ja uuden omaksuminen. Ei tarvitse enää olla ”ärhäkkä” ja rasittaa hermostoaan ja sydäntään, vaan voi levollisena kiittää kaikesta, mitä on oppinut ja kokenut. Kaikki on ollut tarpeellista. Armollisuus sekä itseä, että muita ihmisiä (niitä omasta mielestä erilaisiakin) kohtaan lisääntyy vuosien myötä. Ihminen kasvaa täyteen mittaansa myös henkisesti (ja hengellisesti), sille pitää vain antaa mahdollisuus, käydä koulu loppuun asti. Se on elämän lahja. Sitten on aika luopua tästä lahjasta, kun aika on kypsä.
Kaikki eivät kykene kasvamaan, kun monilta on jäänyt koko elämä elämättä. Vanhustenkodit ovat pullollaan vanhuksia, jotka vasta siellä tajuavat sen, että elämä on jäänyt elämättä. Näin tulee olemaan jatkossakin, koska kilpailuyhteiskuntamme vaatii uudet paremmat tulostavoitteet ja pakottavat meidät oravanpyörään, jossa omalle elämälle ei jää tilaa. Luonnollinen seuraus elämättömästä elämästä on katkeruus vanhuudessa koko elämää kohtaan. Eläpä kun on heidän mielestään petkuttanut heitä.
Mikään ei ole sen piristävämpää kun tavata henkisesti hyvinvoiva vanhus, jonka olemuksesta huokuu ilo.
Siitä huolimatta, että meidän mielestä hyvän elämän edellytykset on jo kauan sitten menetetty. Hän kun ei edes pääse enää itse sängystä ylös. Jos sängyn reunalle pääsee tuettuna istumaan niin ei kykene enää siitä selälleen asettumaan. Olosuhteista huolimatta hänen koko olemuksensa on täynnä iloa. Siitä kotiin lähtiessä huomaa kummasti miten aurinko paistaa omaankin elämään paljon kirkkaammin. Oma toiveeni on se ,että voisin elämän loppumetreillä olla piristävä kokemus läheisille. Se vaatii paljon sisäistä kasvua ja kykyä kohdata elämän vastoinkäymiset turvallisin mielin.
En usko tuohon ”elämättömän elämän” mantraan, jota hoetaan. Kaikenlainen eläminen on elettyä elämää. Sitä asetutaan toisen yläpuolelle kertomaan, mitä ”oikea” eläminen on. Jotkut saavat enemmän kuin toiset. Mutta sen vähemmän saaneen elämä on yhtä arvokas, täysi elämä. Ehkä ihminen on pettynyt elämänsä kulkuun, se ei mennytkään niin kuin olisi halunnut. Mutta eletty on. Pitää hyväksyä elämä sellaisena kuin on sen saanut. Kaikkinensa, pettymyksineen ja suruineen, pienine iloineen. Se on ihmisen osa. Jos elää vanhaksi, voi ainakin iloita pitkästä elämästä. Niin monen elämä päättyy jo nuorena.