Missä ovat ja miten voivat esikoislestadiolaiset naiset? Vanhoillislestadiolaiset naiset esittelevät kotejaan ja näkemyksiään naistenlehdissä. He voivat valita, irrottautuvatko liikkeestä, kokevatko perinteisemmän naisen roolin omakseen vai haluavatko he muuttaa liikettä. He voivat halutessaan toimia pappeina. Naisten välinen solidaarisuus liikkeen sisällä on liikuttavaa. Ja kaikesta voi puhua myös julkisesti. Vanhoillislestadolaisuudesta irtautuneista kootaan kirjaa.
Useille ihmisille lestadiolaisuus, vanhoillisuus tai esikoisuus, sama asia. Vuonna 2000 lestadiolaisten yhdistysten edustajat oli kutsuttu koolle yliopistolle uskontotieteen laitoksen kutsumina. Koska perinteet ja opetusten painopisteet vaikuttivat niin samanlaisilta, joku kysyi, eivätkö he voisi tehdä yhteistyötä. Muut kieltäytyivät vaivautuneesti tarjouksesta, paitsi Rauhan Sana-ryhmä olisi harkinnut asiaa.
Vanhoillislestadiolaisuus on suurin ryhmistä, sen jälkeen tulee esikoislestadiolaisuus. Jäsenmäärää on vaikea arvioida, koska on jäsenmaksun maksaneita (joiden määrä on ilmeisesti laskussa) ja niitä, jotka ovat mukana, mutta eivät ole virallisesti jäseniä. ”Kirkkohistoriassa esikoislestadiolaisia on kuvattu esikoisten seurakunta-käsitteen ja rigorististen, yksinkertaisten elämäntapojen korostajana. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miten esikoiset vaalivat Laestadiuksen opetuksia. Esikoislestadiolaisuus on useille vielä tuntematon.” (Paneelialustuksesta 6.3.2000).
Esikoisuutta leimaa erityisesti naisiin kohdistuvat tavat. Niitä kuvataan niin, että ”yhtenäiset tavat eivät pelasta ketään, mutta ovat osa hengellistä identiteettiä.” Vielä siihen aikaan kuin minä kävin seuroissa 1990-luvun loppupuolella naisilla oli pitkät hiukset, ne pidettiin kiinni, ei käytetty meikkiä eikä koruja, ei värjättu hiuksia eikä otettu kiharoita. Naiset käyttivät hametta ja huivia ainakin seuroissa. Vanhoillisten seurat näyttävät minusta naisten suhteen niin vapaamielisiltä. Lapsena jossain vaiheessa pidin hametta koulussa joka päivä, liikuntatunneille sain vaihtaa tarvittaessa housut, ja kuljin pakkasellakin huivi päässä niin, että otsaa palelsi. Seuroissa miehet hoitivat kaiken julistuksen ja laulunjohtamisen (ilman säestystä). He hoitivat enimmäkseen myös sielunhoidon. Saarnaajia ei koulutetttu, heidät valittiin nöyryyden ja esimerkillisen elämän perusteella. Hallintoa hallitsivat miehet. Naisille oli määritelty sopivat ammatit, ja opiskelun ja työn edelle meni äitiyden kutsumus, jos Luoja katsoi parhaaksi antaa lapsia.
Teologian opintojeni aikaan veimme kummilapsellemme lahjaksi ristin, ja saimme kuulla kotona juhlassa korvat punaisina saarnaajan ilmiselvästi meille osoitettua puhetta korujen maailmallisuudesta. Konfirmaatiomessussa edelleen esikoislestadiolaiset saarnasivat toisilleen synnit anteeksi ennen ehtoolliselle menoa. Eikö ehtoollinen olekaan kaikille yhteyden ateria, kiitosateria, muistoateria ja anteeksiantamuksen ateria? Niin olen pappina sadoille rippikoululaisille opettanut.
Kun luin teologiaa 1994-2000, kanssani opiskeli samaan aikaan kolme esikoislestadiolaista miestä. Yksi ei jatkanut maisteriksi saakka, yksi irtaantui liikkeestä ja toimi pappina eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Yksi ensin erotettiin saarnavirastaan, ja pappina toimiessaan hän itse erosi liikkeestä. Hän on kertonut, että opillisten eroavaisuuksien, erityisesti sakramentti- ja seurakuntaopin tähden hän ei voi palata liikkeeseen edes nyt eläkkeellä ollessaan. Erään saarnaajan poika valmistui papiksi, tavatessani hänet hän sanoi, ettei käy seuroissa eikä häntä pyydetä sinne puhumaan. Eräs paikallisseurakunnassa toimiva ”tavallinen” miespappi on joidenkin esikoisten eräänlainen luottopappi. Hän kertoi, että hän pitää kyllä puheensa toimituksissa, ja siihen perään saarnaaja puhuu oman opetuksensa päälle.
Mikäs minä olen vanhoja muistelemaan. Kotimaa-lehdestä toimittaja Jussi Rytkönen onkin todennut minulle, että tietoni eivät ole merkittäviä, koska enhän ole enää lestadiolainen. Jos jotain muutosta tapahtuu, se kiinnostaa. Niinpä, vanhoilliset ovat onnekkaita, erityisesti naiset, he ovat päässeet prosessiin! Kun julkaisimme toimitetun kirjan hyväksikäytöstä, saimme useita yhteydenottoja esikoislestadiolaisilta uhreilta ja selviytymässä olevilta. Käännyin usean hiippakunnassa ylimpien vaikuttajien puoleen, voisiko asialle tehdä jotain. Sain tietää, että esikoislestadiolaisuus perustuu yhdistystoimintaan. Sen sisältö on uskonnollinen, se on sisällöllisesti osa kirkon toimintaa, mutta kuten muidenkin yhdistysten suhteen, sen sisäisiin asioihin ei voi mennä puuttumaan ulkoapäin. Ellei keskustelu nouse julkiselle tasolle, ja sitä kautta asioita voida kommentoida julkisesti ja saada aikaiseksi keskustelua ja yhteisneuvotteluja.
Joulukuussa minutkin kutsuttiin esikoislestadiolaisista irtaantuneiden tapaamiseen, ”tuhlaajamessuun”. Sinänsä hyvä ajatus jakaa kokemuksia, ja onhan taustayhteisössämme myös paljon hyvää, ja ainakin se on antanut ajattelemisen aihetta ja virikkeitä läpi elämäni, mutta mistä nimitys ”tuhlaajapojat ja –tyttäret”? Sisältääkö se ajatuksen, että pitäisi kuitenkin palata ”esikoisten seurakuntaan, Jeesuksen opetuslapsistaan perustamaan seurakuntaan, johon kaikkia autuutta kaipaavia johdatetaan.” (paneelialustuksesta). On minuakin aika ajoin pyydetty, suostuteltu ja uhkailtu takaisin, että toivottavasti ainakin ennen kuolemaani saan armon palata… Mutta olisinko valmis tekemään parannusta pappeudestani. Pyytämään anteeksi, että sielunvihollinen perkele minut houkutteli väärälle tielle papiksi (kuten eräs yhteyttä ottanut esikoislestadiolainen kirkkovaltuutettu, Itsensä ”piispojen kaveriksi esittänyt” asian ilmaisi), ja onneton olen kaiken lisäksi vielä nainen!
Ihmisen kasvuprosessiin kuuluvat irtiotot, ylilyönnit ja jokaisella on myös oikeus tehdä omat virheensä ja etsiä rajojaan. Mitä se sitten itse kullekin tarkoittaakin käytännössä. Alkoholi kuuluu usein osana siihen suomalaisessa kulttuurissa.
Mutta hyvä olisi kai kasvaa aikuiseksi ja löytää omat rajansa. Myös hengellisesti. Tiukassa, pitkälle normitetussa yhteisössä ihmisiä pidetään lapsina, ja riippuvaisina johtajista.
Kyllä myös esikoislestadiolaiset naiset (ainakin toiset, ainakin nuorina) kokeilevat rajojaan, myös alkoholia, mutta sehän pidetään salassa, ja kuka tietää esikoislestadiolaisista naisista juuri mitään?
Täsä kohtaa on hyvä muistella mitä se Paavali kirjoittikaan Kristityn vapaudesta korinttolaiskirjeessään. Vapaus tuo raikkaita tuulia, mutta myös vastuun, kun eletään vapaina Jumalan silmien alla.
Ennen kun tehdään esikoislestadiolaisia naisia (tai miehiä) laajemmin tunnetuiksi, olisi suotavaa että
he oppisivat tuntemaan ensin itsensä Jumalan yhteydessä. Eikai meidän sen jälkeen tarvi olla
niin paljon
huolissaan kanssaveljestä tai sisaresta, että onkohan sillä nyt tiukka pipo -miksei ole kravattia ja silti ylänappi kiinni, onko ne oikeesti korvanapit ja luonnon kiharat…
Hänellä voi olla silti sydämen rauha ja sovinto Jumalan kanssa. Meistä riippumatta.
”Liikkeen alkuvaiheissa naisia oli myös saarnatehtävissä: esim Johanna Paksuniemi kulki itsenäisesti saarnamatkoilla siinä missä miehetkin. Kun liike alkoi järjestäytyä, naiset putosivat pois saarnatehtävistä.”
Tämä taitaa olla (valitettavasti) tuttu kuvio kaikissa herätysliikkeissä ja muissakin herätyksen muodoissa. Kirkkohistoria tuntuu olevan tulvillaan esimerkkejä siitä, että kriisiaikana (sotien, luonnonkatastrofien, vallankumousten yms. aikana) naiset kelpaavat kyllä pitämään yllä hengellistä elämää, saarnaamaan ja kastamaan ja opettamaan. Samoin suurten herätysten pyörteissä ei ole miestä eikä naista vaan kaikki yhdessä tekevä Jumalan valtakunnan työtä. Mutta kun olot tasaantuvat ja rauhoittuvat, kirkot ja herätykset järjestäytyvät ja organisoituvat, niin heti ollaan osoittamassa naiselle hänen ”oikea paikkansa” kotona, hellan ääressä, siivoamassa, käsitöitä tekemässä, lapsia hoitamassa. Ja mikään muu ei yhtäkkiä olekaan naiselle enää lainkaan sopivaa.
Ajattelin, etten puuttuisi asiaan, mutta…
Katri kysyi: ”kuka tietää esikoislestadiolaisista naisista juuri mitään?”
En voi yleistää mitään enkä teorisoida, mutta tunnen useita esikoislestadiolaistaustaisia nuorehkoja upeita naisia. He ovat yhteistyökykyisiä ja avarakatseisia, jopa reiluja, joka on omassa adjektiiviarvoasteikossani yksi korkeimmista positiivisista sanoista. Osa heistä on käynyt ja vieläkin käy vapaaehtoistyössä Inkerin kirkossa mm pyhäkouluja pitämässä. Omissa lähetykseen liittyvissä työympyröissäni minulla oli vain pelkkää positiivista sanottavaa heistä.
Poikkesin jokin aika sitten esikoislestadiolaisten uudessa rukoushuoneessa kahvilla avointen ovien päivänä. Siellä minut otettiin hyvin vastaan, vaikka olin siellä ensimmäistä kertaa ja hyvin tiedettiin, että en ole ”heikäläinen”.
Tiedän, että toisenlaisiakin kokemuksia on. Jotkut noista piireistä lähteneet eivät muistele kaikkea kokemaansa pelkästään positiivisesti. Nekin ajatukset on lupa lausua ääneen.
>>Lestadiolaisuudessa eräs keskeinen syy naisten siivoamiseen pois organisoituvan liikkeen johdosta oli suhteiden parantaminen Suomen evl kirkkoon>>> Laaksonen
Olisko vähän hätäinen johtopäätös? Minähän vuonna tällainen siivous on tapahtunut?
Nainen saarnaajana on aika tavalla myytti, kuten Seppo Lohi tällä foorumilla aikoinaan totesi.
Naisia oli johtotehtävissä, jos sellaista nimeä on pakko käyttää, Raattamaan kuolemaan asti. Esimerkkinä Matilda Fogman.
Kannattaa muistaa, että Raattamaa ja koulumiehet olivat poikkeuksetta suomenkielisiä, yhteydet Tukholmaan ja kirkkoon vaativat joltisestikin kirjallista ja ruotsintaitoista henkilöä.
Heitä ei siivottu pois, vaan he tulivat vanhoiksi ja alkoivat siirtyä taivaallisiin seuratupiin.
Naiset olivat mukana, koska sopiavia miehiä ei ollut. Eikä heidän asemaansa koskenut suhde Suomen Ev.Lut kirkkoon, koska lestadiolaisen herätyksen ydin ja ”johto” oli Tornionlaaksossa Ruotsin puolella. Heidän piispansa oli Härnösandissa.
Laetadiuksen tytär oli matkalla Norjassa,koska ketään muuta ruotsintaitoista ei ollut saatavilla. Ei hänkään saarnannut, vaan luki valmista Laestadiuksen kirjoittamaa saarnakarttaa. Samantapainen tilanne oli Jatkon Eevan kohdalla, hänet oli muistaakseni Pajalasta palkattu Laestadiuksen perust. kouluun keittäjäksi, mutta oli ”luonteeltaan oikein puhelias ihminen”. Kai hänkin lähinnä luki näitä saarnakarttoja. Niitä kaikki Laestadiuksen lähetit lukivat. Varsinaiset koulumiehet olviat erikseen. Näkyy se kirjeenvaihdosta, keitä he olivat.
Kuopion piispa G. Juhansson kävi tosin Saivonmuotkassa tapaamassa Raattamaata, ja kun miehet vierailun päätteeksi astelivat käsikynkää jokirannassa odottavalle piispan veneelle, oli tunnelma lämmin.
Ennen hajaannusta lestadiolaisuus oli jo vankasti organisoitunut. Mitä SRK sitten omassa piirissään organiseerasi, on vallan toinen juttu. Se ei koske lestadiolaisuuden historiaa.
>>>Liikkeen alkuvaiheissa naisia oli myös saarnatehtävissä: esim Johanna Paksuniemi kulki itsenäisesti saarnamatkoilla siinä missä miehetkin. Kun liike alkoi järjestäytyä, naiset putosivat pois saarnatehtävistä. Naisen tehtävä oli palvelu, synnyttäminen ja kotityöt, kuten siihen aikaan yleensäkin. Tosin edes naimattomia ei enää hyväksytty saarnaajiksi.>>>
KK.
Liikehän oli hyvin järjestäytynyt Raattamaan kuollessa.
Paksuniemet olivat taas Suomen puolelta Kittilästä, mistä sitten alkoi hajaannuksen alku, uusiherätys.
Kyllähän itsenäisesti voi kulkea saarnamatkoilla, jos Johanna Paksuniemie sitten ollenkaan kulki, mutta olisi tiedettävä mikä siihen oli liikkeen vanhimpien kanta? Raattamaan ja Erkki-Antti Juhonpietin kirjeet ovat säilyneet. Ettei nyt vaan olisi niin, että Johanna Paksuniemi olisi juossut omilla matkoillaan?.
Mikä on ajankohta? Jos puhutaan lestadiolaisuudesta, puhutaan alkuheräyksestä ja vakiintumisen vuosina 1844-1899.
Mitä sen jälkeen on tapahtunut, on pantava kunkin hajaannuksessa eriytyneen suuntauksen eli ryhmän piikkiin.
Kannattaisi olla varovainen kun tekee pitkälle meneviä johtopäätöksiä tässä asiassa.
Kaikki historiallinen tieto tulee analysoida aikansa taustaa ja asiayhteyttään vasten.
Mietin, eikö meidän tulisi kantaa huolta niistä, jotka eivät vielä ole tulleet tuntemaan Jeesusta, Vapahtajaansa? Hyvää sanomaahan kristityt on lähetetty viemään! Siinä mielessä joidenkin lestadiolaisnaisten tarpeelliseksi oletettu vapauttaminen tuntuu minusta olevan jotain muuta mihin Herra on lähettänyt. Paremminkin politisointia.
Esikoislestadiolaisuudessa on monta erilaista kulttuuria samanaikaiesti. On ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan niistä tavoista ja käsityksistä, joita blogisti on täällä kuvaillut. Vastakkaisen näkemyksen ihmiset eivät oikeastaan edes tunne paremmin toisiaan, eivätkä ole toistensa kanssa tekemisissä – muuta kuin yhteiselämässsä kohteliaat ja ystävälliset välit säilyttäen. Raja laillisemman ja evankelisemman uskonkäsityksen välillä menee paljolti suvúittain. Ero voi olla myös maantieteellinen, jonkun kaupungin uskovien hengellinen kulttuuri voi olla painottunut toisella tavalla kun jossakin toisessa.
En ole kuullutkaan, että jotkut ammatit eivät olisi naiselle sopivia. Tunnen tohtoreita, lääkäreitä, juristeja, kauppatieteen maistereita, diplomi-inssejä – kaikkia miehiä ja naisia. Ovat suorittaneet tutkintonsa 1960-70-luvuilla. Nuorison kohdalla tilanne on varmasti muuttunut vielä laajempaan suuntaan. Insinöörejä taitaa olla aika paljon, mutta miten sen arvioi muun yhteiskunnan tilannetta vasten?
Joskus tuntuu, että joillakin kirjoittajilla on vähän holhoava, sanoisiko jopa kolonialistinen asenne herätyskristittyihin.
Helposti unohtuu, että herramme pienimpiä, vähemmän syvällisesti tai itsenäisesti ajattelevia, helposti johdatettavia ihmisiä on kaikissa yhteisössä. Joku on mukana silkkaa katkeruuttaan. Tällaisia ihmisiä on vaikka kuinka paljon poliittisten puolueiden aktiiveissa ja uskollisissa kannattajissa. Eiväthän kaikki uskoneet totuutta vielä silloinkaan kun ”pääkonttori” teki konkurssin vuonna 1989.
Ei se ole hengellisen yhteisön syy, että jotkut ihmiset yksinkertaistavat asioista ja rakentavat sitten niistä omia doktriinejaan.
J.O.:
Tällaiset ”doktriinit” voidaan ikävä kyllä ottaa vallankäytön yms.
välineiksi nimeämällä ne yhteisön ”tuotteiksi” tyyliin
”kristillisyydessä on opetettu” tai ”ei kristillisyydessä ole
ennenkään” jne.. Sitten voidaan väistää vastuu, kuten eräässä
kontekstissa, todeten ettei yhteisön tarvi -tai ei se voi, pyytää anteeksi.
Näin se menee kirkossammekin, sitä ei moni vaan huomaa.
Miten yksityisten ihmisten ja perheiden sisäistä opetusta ja opinkäsityksiä kukaan voi valvoa?
Toisaalta, ei sellaista hengellistä yhteisöä olekaan, jossa kaikki puhuisivat ja opettaisivat just samalla tavalla. Perheiden ja sukujen omaa hengellistä kulttuuria on mahdoton suitsia.
Eiköhän lestadiolaisuutta ole jo tarpeeksi kyykytetty?
Ei ole kirkkokaan julkisesti pyytänyt anteeksi, on ihan pakko sanoa. Ei sitä ole vaadittukaan.
Neuvostoliitossa siinä yksituumaisuudessa onnistuttiin hiukan paremmin, kuten tiedämme Otto Ville Kuusisen huolellisesta kirjallisesta toiminnasta.