Missä ovat ja miten voivat esikoislestadiolaiset naiset? Vanhoillislestadiolaiset naiset esittelevät kotejaan ja näkemyksiään naistenlehdissä. He voivat valita, irrottautuvatko liikkeestä, kokevatko perinteisemmän naisen roolin omakseen vai haluavatko he muuttaa liikettä. He voivat halutessaan toimia pappeina. Naisten välinen solidaarisuus liikkeen sisällä on liikuttavaa. Ja kaikesta voi puhua myös julkisesti. Vanhoillislestadolaisuudesta irtautuneista kootaan kirjaa.
Useille ihmisille lestadiolaisuus, vanhoillisuus tai esikoisuus, sama asia. Vuonna 2000 lestadiolaisten yhdistysten edustajat oli kutsuttu koolle yliopistolle uskontotieteen laitoksen kutsumina. Koska perinteet ja opetusten painopisteet vaikuttivat niin samanlaisilta, joku kysyi, eivätkö he voisi tehdä yhteistyötä. Muut kieltäytyivät vaivautuneesti tarjouksesta, paitsi Rauhan Sana-ryhmä olisi harkinnut asiaa.
Vanhoillislestadiolaisuus on suurin ryhmistä, sen jälkeen tulee esikoislestadiolaisuus. Jäsenmäärää on vaikea arvioida, koska on jäsenmaksun maksaneita (joiden määrä on ilmeisesti laskussa) ja niitä, jotka ovat mukana, mutta eivät ole virallisesti jäseniä. ”Kirkkohistoriassa esikoislestadiolaisia on kuvattu esikoisten seurakunta-käsitteen ja rigorististen, yksinkertaisten elämäntapojen korostajana. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miten esikoiset vaalivat Laestadiuksen opetuksia. Esikoislestadiolaisuus on useille vielä tuntematon.” (Paneelialustuksesta 6.3.2000).
Esikoisuutta leimaa erityisesti naisiin kohdistuvat tavat. Niitä kuvataan niin, että ”yhtenäiset tavat eivät pelasta ketään, mutta ovat osa hengellistä identiteettiä.” Vielä siihen aikaan kuin minä kävin seuroissa 1990-luvun loppupuolella naisilla oli pitkät hiukset, ne pidettiin kiinni, ei käytetty meikkiä eikä koruja, ei värjättu hiuksia eikä otettu kiharoita. Naiset käyttivät hametta ja huivia ainakin seuroissa. Vanhoillisten seurat näyttävät minusta naisten suhteen niin vapaamielisiltä. Lapsena jossain vaiheessa pidin hametta koulussa joka päivä, liikuntatunneille sain vaihtaa tarvittaessa housut, ja kuljin pakkasellakin huivi päässä niin, että otsaa palelsi. Seuroissa miehet hoitivat kaiken julistuksen ja laulunjohtamisen (ilman säestystä). He hoitivat enimmäkseen myös sielunhoidon. Saarnaajia ei koulutetttu, heidät valittiin nöyryyden ja esimerkillisen elämän perusteella. Hallintoa hallitsivat miehet. Naisille oli määritelty sopivat ammatit, ja opiskelun ja työn edelle meni äitiyden kutsumus, jos Luoja katsoi parhaaksi antaa lapsia.
Teologian opintojeni aikaan veimme kummilapsellemme lahjaksi ristin, ja saimme kuulla kotona juhlassa korvat punaisina saarnaajan ilmiselvästi meille osoitettua puhetta korujen maailmallisuudesta. Konfirmaatiomessussa edelleen esikoislestadiolaiset saarnasivat toisilleen synnit anteeksi ennen ehtoolliselle menoa. Eikö ehtoollinen olekaan kaikille yhteyden ateria, kiitosateria, muistoateria ja anteeksiantamuksen ateria? Niin olen pappina sadoille rippikoululaisille opettanut.
Kun luin teologiaa 1994-2000, kanssani opiskeli samaan aikaan kolme esikoislestadiolaista miestä. Yksi ei jatkanut maisteriksi saakka, yksi irtaantui liikkeestä ja toimi pappina eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Yksi ensin erotettiin saarnavirastaan, ja pappina toimiessaan hän itse erosi liikkeestä. Hän on kertonut, että opillisten eroavaisuuksien, erityisesti sakramentti- ja seurakuntaopin tähden hän ei voi palata liikkeeseen edes nyt eläkkeellä ollessaan. Erään saarnaajan poika valmistui papiksi, tavatessani hänet hän sanoi, ettei käy seuroissa eikä häntä pyydetä sinne puhumaan. Eräs paikallisseurakunnassa toimiva ”tavallinen” miespappi on joidenkin esikoisten eräänlainen luottopappi. Hän kertoi, että hän pitää kyllä puheensa toimituksissa, ja siihen perään saarnaaja puhuu oman opetuksensa päälle.
Mikäs minä olen vanhoja muistelemaan. Kotimaa-lehdestä toimittaja Jussi Rytkönen onkin todennut minulle, että tietoni eivät ole merkittäviä, koska enhän ole enää lestadiolainen. Jos jotain muutosta tapahtuu, se kiinnostaa. Niinpä, vanhoilliset ovat onnekkaita, erityisesti naiset, he ovat päässeet prosessiin! Kun julkaisimme toimitetun kirjan hyväksikäytöstä, saimme useita yhteydenottoja esikoislestadiolaisilta uhreilta ja selviytymässä olevilta. Käännyin usean hiippakunnassa ylimpien vaikuttajien puoleen, voisiko asialle tehdä jotain. Sain tietää, että esikoislestadiolaisuus perustuu yhdistystoimintaan. Sen sisältö on uskonnollinen, se on sisällöllisesti osa kirkon toimintaa, mutta kuten muidenkin yhdistysten suhteen, sen sisäisiin asioihin ei voi mennä puuttumaan ulkoapäin. Ellei keskustelu nouse julkiselle tasolle, ja sitä kautta asioita voida kommentoida julkisesti ja saada aikaiseksi keskustelua ja yhteisneuvotteluja.
Joulukuussa minutkin kutsuttiin esikoislestadiolaisista irtaantuneiden tapaamiseen, ”tuhlaajamessuun”. Sinänsä hyvä ajatus jakaa kokemuksia, ja onhan taustayhteisössämme myös paljon hyvää, ja ainakin se on antanut ajattelemisen aihetta ja virikkeitä läpi elämäni, mutta mistä nimitys ”tuhlaajapojat ja –tyttäret”? Sisältääkö se ajatuksen, että pitäisi kuitenkin palata ”esikoisten seurakuntaan, Jeesuksen opetuslapsistaan perustamaan seurakuntaan, johon kaikkia autuutta kaipaavia johdatetaan.” (paneelialustuksesta). On minuakin aika ajoin pyydetty, suostuteltu ja uhkailtu takaisin, että toivottavasti ainakin ennen kuolemaani saan armon palata… Mutta olisinko valmis tekemään parannusta pappeudestani. Pyytämään anteeksi, että sielunvihollinen perkele minut houkutteli väärälle tielle papiksi (kuten eräs yhteyttä ottanut esikoislestadiolainen kirkkovaltuutettu, Itsensä ”piispojen kaveriksi esittänyt” asian ilmaisi), ja onneton olen kaiken lisäksi vielä nainen!
Elin parikymmentä vuotta esikoislestadiolaisena. Sain näet hyvin merkittävää apua hengelliseen hätääni kesällä 1981 paikkakuntani el:ilta. Parannuksen tehneenä pappina sain myös saarnata seuroissa, myös muilla paikkakunnilla.
Vuosien mittaan seurakuntaoppi ja Ruotsin Lapin saarnaajien eli vanhinten opetuksessa havaitsemani virheet alkoivat tuntua mahdottomalta minun opettaa, jolla sentään oli jo neljänkymmenen vuoden hengellinen elämä ja viranhoito takanani kirkossamme. Ristiriita johti vähitellen luopumaan saarnaamisesta ja sitten seuroista ylimalkaan. Olen kyllä iloinen siitä, että poikamme, yhtä lukuun ottamatta, elävät perheineen tässä yhteisössä. Heillä on sitä kautta saatu kristillinen usko.
Seurakuntaoppi on yksinkertainen: Tämä on se elävä kristillisyys. Vl:en nähden eroa on opin elämisessä. ”Jos muuallakin joku tulee autuaaksi, se on vain hyvä.” En myöskään tiedä yhtään tapausta, jossa joku kristitty olisi erotettu elävästä kristillisyydestä. Monet ovat sen jättäneet, mutta heitä ei ole erotettu. Minäkin saan yhä terveisiä muualta maasta ja paikkakunnan el:t käyttäytyvät kanssani aivan normaalisti.
On kai selvää, että tässä joukossa on sekä avarakatseisia että ahdasmielisiä kristittyjä. Avarakatseiset haluavat kuulijoiden tulevan Kristuksen luokse eikä heitä pakoteta mihinkään muottiin, vaikka ”näin onkin aina opetettu”. Ahdasmielisille seurakunta on kaiken ydin, siis myös ulkoinen elämisen malli.
Suhteet kirkkoomme pyritään pitämään avoimina. Kirkon elämään osallistuminen tasaveroisena kristillisyytenä el:n kanssa ei ole opetuksen mukaan kuitenkaan mahdollista. Monet laulutaitoiset osallistuisivat kirkkokuoron toimintaan, mutta musiikki ja erityisesti kirkkokuoron laulu eivät sovi tosikristitylle. Seurakuntien lähetys- ym. piirit ovat myös väärän opetuksen paikkoja. Kaikessa lempeydessään esikoisuuteen sisältyy monenlaista ristiriitaa.
Ja kuitenkin totean sydämestäni: kun el on yksinkertaisimmillaan, se todistaa syliin painaen katuvalle kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä ilman mitään vaatimuksia. ”Minä pyyhin pois sinun syntisi kuin sumun.” Toivon (vaikka en jaksa oikein uskoa), että Jeesus Kristus tulisi el:n piirissä niin olennaiseksi ja ainoaksi mahdollisuudeksi autuuteen, että 150 vuoden takaiset elämäntavat voitaisiin jättää täysin ehdonvallan asioiksi.
jorma ojala:
Tästä oon sammaa mieltä.
@ Jorma Ojala
Eikä siihen ole ollut mitään syytäkään.
Nostin esiin esikoislestadiolaisten naisten mahdollisuuden opiskella teologiaa ja toimia pappina, jos sen kokee kutsumuksekseen. Onko se mielestänne mahdollista? Jos ei, niin miksi? Mitä mieltä olette siitä, että jos naisen pitää valita, lähteä yhteisöstä ja toimia pappina palvellen kirkkoa tai jäädä ja luopua kutsumuksestaan.
Mielestäni esikoisissa on monenlaista opetusta, mutta kuten Matti sanoi, Jeesus Kristus pitäisi olla keskiössä niin, että vanhat tavat ja niistä kiinni pitäminen jäisi enemmän jokaisen omantunnon asiaksi. Esikoisissa on ristiritaa, ja siksi moni elää käytännössä myös vapaamin kuin opetetaan. Esikoisten opetuksessa sen korostaminen, että ei eroteta, on hyveellistä pintaa. Sillä tavalla ainakin vuosia sitten verrattiin itseä vanhoillisiin: ”me emme erota ketään, kuten vanhoilliset tekevät”. Väitän, että sama asia tapahtuu henkisesti, jos ottaa päätöksiä elämästään omalle vastuulleen, ja toimii useassa asiassa vastoin opetuksia. Henkinen paheksunta, välttely, puhuttelu tai ulossulkeminen johtaa ”henkiseen erottamiseen”. Jäsenmaksun maksaminen tai maksamattomuus ja jäsenlistaan kuuluminen on silloin sivuseikka.
Teologian opiskelu ei varmasti olisi pahaksi saarnaajille. Liikkeessä ihannoidaan oppimattomuutta ja yksinkertaisuutta. Vaarana on vääränlaiset uskomukset, julistuksen kaventuminen ja saarnaajan lukkiutuminen omiin suosikkiaiheisiinsa. Teologian opiskelu ja pappien mukaan tuleminen auttaisi perustelemaan ja jäsentämään julistuksen keskeistä sanomaa.
Kimmo W. ei taida vastauksesta päätellen ollenkaan tietää, että kirkolla on ollut aivan samat syyt pyytää anteeksi, kuin vanhoillislestadiolaisillakin. Sitä ei ole kuitenkaan vaadittu.
Olen varmaan jo luutunut pessimisti. En oikein jaksa uskoa tämän blogin avulla voitavan muutta esikoislestadiolaisuutta johonkin ulkopuolisten toivomaan suuntaan. Mahtaneeko oikea vastaus milloinkaan löytyä tämän yleisön joukosta. Eikö kannattaisi kysyä asiaa asianomaisilta naisilta itseltään, haluavatko nämä pysyä Sanassa vai lähteä seuraamaan näitä uudempia virtauksia? Onko nyt rakenteilla joku missio?
Mielestäni on oikein sanoa, että EL:ssa ei eroteta, eikä jäsenyhteyden katkeamisen tarvitse minun kokemusteni mukaan merkitä mitään syrjintää tai ystävyyssuhteiden katkeamista.
Kuka sitten löytääkin toisen tien, soisi hänen myöskin löytävän rauhan ja onnen siitä, mitä nyt omistaa. Minä suosittelisin keskittymään siihen, mitä nyt omistaa. Usein se näyttää olevan vaikeaa, siteet menneeseen kertovat vielä työstämättä olevasta katkeruudesta, ja se jos mikä, on kuluttavaa.
Eikö meitä kehoteta unohtamaan menneet?
Kimmo Wallentin, toki saa trappistioluita myös Suomesta. Esim. Chimay ja Westmalle.
Jatkakaa.
@ Helena Paalanne
En ole tiennytkään. Alkosta ilmeisesti?
@jorma ojala
Jorma, SRK:ssä on tästä paljon kokemusta ja tietoa. Voisit kysäistä sieltä.
Kyllä vaan on, ainakin SRK -kristillisyys on sitä olevinaan ja aika hyvin on siinä onnistunutkin näihin päiviin saakka. Nimittäin suitsimisessa.
Voi Jussi, pintaa syvemmälle, pintaa syvemmälle….. asioihin!
Voi Jorma hyvä, tiedän ja tunnen olevani aivan SRK -kristillisyyden seurakuntaopin keskiössä ellen aivan sen ytimessä. SRK -kristillisyyden kai yleisesti otaksutaan olevan osa lestadiolaista herätyskristillisyyttä, vaikka itse epäilen sitä usein, koska ehdoton kuuliaisuus seurakunnalle ja armon säännöstely eivät ole perinteistä lestadiolaisuutta.