Miksi vanhoillislestadiolaiset haluavat kuulua liikkeeseensä? Tämä kysymys lienee ainakin käväissyt monien suomalaisten mielissä viime aikoina. Kysymykseen pyrki, ainakin osittain, vastaamaan myös ateistiksi ja feministiksi ilmoittautunut toimittaja Miina Supinen Image-lehdessä julkaistussa kolumnissaan. Siinä hän määritteli vanhoillislestadiolaisuuden ”eristyneeksi ja pelottavan elinvoimaiseksi lahkoksi”, jonka naisjäsenet ”viettävät elämänsä pysyvän Tukholman syndrooman vallassa”. Wikipedian mukaan ”Tukholma-syndrooma on arkikielinen nimitys psykologiselle tilalle, jossa panttivangeille tai muulla tavoin vastoin tahtoaan kaapatuille henkilöille kehittyy myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa”.
Allekirjoittaneen on vaikea tunnistaa Supisen kolumnista hengellistä kotiaan. Samoin monista muista viime vuosina julkisuutta saaneista kuvauksista. Minulle se on näyttäytynyt ja näyttäytyy ennen kaikkea tavallisten ihmisten arkisena kristillisyytenä, jonka tärkein sisältö on Jumalan täydellinen anteeksiantamus ja rakkaus. Se on tarjolla jokaiselle joka hetki. Tämä anteeksiantamus puolestaan ohjaa välttämään pahaa ja elämään oikein.
Tätä negatiivisten uutisten alle hukkunutta puolta haluan jatkossa silloin tällöin valottaa täällä. Näin sanoessani en halua millään tavoin kieltää tai vähätellä vaikkapa seksuaalisen hyväksikäytön tai hengellisen väkivallan uhrien kokemuksia. Haluan kuitenkin nostaa rinnalle positiiviset kokemukset, koska ajattelen, että myös niillä on oikeus tulla kuulluiksi.
Näkökulmaani voinee kutsua myös konservatiiviseksi eli säilyttäväksi. Tämä ei tarkoita sitä, että kieltäisin avoimen keskustelun tarpeen. Kannatan sitä lämpimästi. Keskustelu ja uudistaminen sisältävät kuitenkin aina sen riskin, että ”lapsi voi mennä pesuveden mukana”. Voimme heittää menemään jotain hyvin tärkeää, kun emme tiedosta sen arvoa. Sitten harmittaa. Näin voi käydä erityisesti silloin, jos käsiteltävään asiaan suhtaudutaan ylimielisesti.
Tästä vaarasta olen huolissani. Toivon, että vanhoillislestadiolaisuus säilyy edelleen herätysliikkeenä, joka kehottaa kääntymykseen synnistä ja epäuskosta ja joka julistaa katuville armoa. Näin toivon, koska uskon tällaisen julistuksen tarjoavan yhä kestävimmät vastaukset kuoleman ja syyllisyyden kanssa kipuileville. Myöskään niin sanottuihin ”armoneuvoihin” ei kannattaisi suhtautua ylimielisesti, koska minusta nekin oikein ymmärrettyinä todella suojelevat elämää ja auttavat pysymään lähellä Kristusta.
Olen 25-vuotias Helsingissä asuva teologian opiskelija. Ryhtymällä tähän hommaan haluan omalta pieneltä osaltani rohkaista tavallisia vanhoillislestadiolaisia kertomaan avoimesti uskostaan. Meillä on valtavan valoisa, toivorikas ja lohdullinen sanoma vietävänä. Ei siis kätketä kynttilää vakan alle, siitähän Raamattukin varoittaa. Näin toimimalla ehkäisemme todennäköisimmin myös ennakkoluulojen syntymistä.
Kirjoituksiani ei tule missään tapauksessa ymmärtää herätysliikkeen virallisiksi kannanotoiksi. Ne ovat vain vanhoillislestadiolaisen yksilön kertomuksia, kokemuksia ja ajatuksia.
Tähän hommaan ryhtyminen jänskättää melkoisesti, koska tiedän aihepiirin herättävän voimakkaita tunteita. Toivon asiallista ja kiihkotonta keskustelua!
Kiitos Joona vastauksestasi. Totta, että sanot sitä ennen kannattavasi avointa keskusteluja. Mutta sitten taas ”Tästä vaarasta olen huolissani.” Niin kyllä sieltä pelkoa löytyy. Olet kyllä minustakin rohkea, kun tulit blogistiksi ja uskon, että blogisi on tärkeä. Olen lukenut e-kirjastanne sinun tekstisi ja se on todella hyvä.
Kun itse aikoinaan odotin 3. lastani ja menin neuvolaan, niin nuori naistri tokaisi, että kauheeta…siis koska ennestään 2 pientä lasta. Olin silloin vielä muutenkin aivan surun murtama ja jouduin tria lohduttaan. Se sattui. Ajattelen vain niin, että kun aiheesi liittyi tähän, niin todenmakuisempaa olisi äitiyden kokeneen sana.
Aikoinaan C.S.Lewis kirjoitti ’Kärsimyksen ongelma’ -kirjan, siis teoriapohjalta. Kaikkitietävänä. Myöhemmin hän sai kokea kärsimystä ja kirjoitti siitä, mitä oli kirjoittanut ’tietävänä’ ilman kovaa kokemusta. Miten oli ollut julma, ankara ja ymmärtämätön. Siinä on hyvä esimerkki kokemuksen merkityksestä. Siksi painotan sitä.
Todella iloinen olen minäkin, että ryhdyit K24-blogistiksi, Joona!
Aiotko jatkaa myös Hulluinhuonelainen-blogiasi? Arvelen, että aika harva on sen löytänyt. Sääli, sillä tekstit ovat erinomaisia – varsinkin 9.11.2013 kirjoitettu ”Vielä yksityisripistä rikostapauksissa”.
Jos Tuomas Hänninen olisi sen lukenut, olisi hänen ”selvennyksensä” 14.11.2013 varmaan ollut selkeämpi.
Sanot: ”Kannattaa pitää ihan oikeasti avoimena myös se mahdollisuus, että he saattavat olla oikeassa ja minä väärässä.” Tämä on ankara vaatimus – puolin ja toisin. Kaikenlainen ”holhoaminen” ohittaa tämän vaatimuksen, siinä ei oteta ”vastapuolta” vakavasti.
Taitaa mennä liian vakavaksi. Tarkoitus oli vain toivoa onnea ja menestystä blogillesi, Joona!
”Toivottavasti saat uskovia kommentoijia ja huolehdit etteivät he tule raadelluiksi.” Tämä ajatus havainnollistaa käsittääkseni ’sudet ja lampaat’ -vastakkainasettelua. Joillakin kirjoittajilla on toive, että he saavat runsaasti samanmielisiä kommentteja, joita voivat sitten itse kiitellä hyvin ja oikein kirjoitetuiksi. Erimieliset tai kyseenalaistavat kannanototot särkevät tämän suloisen yhtä mieltä olemisen. Todellinen keskustelu, eri mielipiteiden puntarointi, on nähtävästi tällaisille kirjoittajilla ’susien temmellystä’.
Jorma Ojala: ”1 Piet 4:4
Nyt he kummeksuvat sitä, että te ette enää riennä heidän kanssaan samaan riettauden virtaan, ja syytävät herjauksiaan”
Käsittämätöntä, että tällaisia törkeästi vihjaavia raamatunjakeita tänne heitellään. Juha Heinilän lanseeraamassa me hyvät konservatiivilampaat vs. te pahat liberaalisudet -kontekstissa Ojalan käyttötarkoitusta kyseiselle lainaukselle ei tarvinne arvailla.
Siis selvällä suomen kielellä: Älkää te riettaat liberaalit tulko häiritsemään pyhien kokoontumisajoja, raatelemaan ja herjaamaan viattomia lampaita.
Martti Pentin sanoihin on helppo yhtyä. Lammas on osuva kuvaus niistä, jotka eivät siedä edes kuulla muuta kuin itsensä kanssa samanmielisiä.
Niukkanen kertoi blogista, josta en ole kuullut mitään.
Hulluinhuonelainen – Dårhushjonet on lestadiolaisuuden historiassa perinteikäs käsite. Kirjoittaessaan tätä uskontofilosofista teostaan Laestadius tunsi olevansa hurskaiden ihmisten revittävänä aivan kuin hullujenhuoneeseen kuuluva, kuten niin monet uskonsisarensa ja -veljensä ennen häntä.
Kuten tiedämme, historia ei toista itseään, mutta ilmiöt uusiutuvat.
Mielenkiintoista! Kun joku laittaa raamatunlauseen tai jonkin termin vaikkapa susilammastenvaatteissa, niin vain osa älähtää?
Jos ilmaisu olisi yleisinhokki, niin kaikkienhan pitäisi älähtää? Jos asia ei koske, niinkuin ei minuun koske, niin ei tarvitse älähdellä? MOT?
”Jos asia ei koske, niinkuin ei minuun koske, niin ei tarvitse älähdellä?” Kyllä kai tämäkin on älähdykseksi ymmärrettävissä.
Siis älähdyksissä kilpailkaa kekenänne kuka sivistyneimmin älähtää?
Älähdysteesi: Jos joku sana älähdyttää elähdyttämisen sijasta, niin kannattaa tehdä sisäinen testi.
Sana koski! Miksi se koski? Oliko sanoja väärässä? Oliko minussa kipukohta, johon sana koski? Saanko hylätä sanan? Vai pitäisikö tehdä jostain parannusta? Joka tämän läpikäytyään saa rauhan sisimpäänsä, on voittaja Jeesuksen Kristuksen kanssa!!!
Mites se on, Lauri Lahtinen, eikö Jumalan sanalla ole aina kahdenlainen vaikutus?
”Oliko minussa kipukohta, johon sana koski?” Satuttavathan piikikkäät sanat jokaista, joka ei ole kehittänyt itselleen sarvikuonon nahkaa. Se ei siis ole suinkaan aina merkki jostain kipupisteestä. On siis itse oltava varovainen sanoissaan ja muistettava, että vika ei ole aina itsessä, jos joku sana satuttaa. Keskustelu ei ole ihan helppo taiteenlaji.