Miksi vanhoillislestadiolaiset haluavat kuulua liikkeeseensä? Tämä kysymys lienee ainakin käväissyt monien suomalaisten mielissä viime aikoina. Kysymykseen pyrki, ainakin osittain, vastaamaan myös ateistiksi ja feministiksi ilmoittautunut toimittaja Miina Supinen Image-lehdessä julkaistussa kolumnissaan. Siinä hän määritteli vanhoillislestadiolaisuuden ”eristyneeksi ja pelottavan elinvoimaiseksi lahkoksi”, jonka naisjäsenet ”viettävät elämänsä pysyvän Tukholman syndrooman vallassa”. Wikipedian mukaan ”Tukholma-syndrooma on arkikielinen nimitys psykologiselle tilalle, jossa panttivangeille tai muulla tavoin vastoin tahtoaan kaapatuille henkilöille kehittyy myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa”.
Allekirjoittaneen on vaikea tunnistaa Supisen kolumnista hengellistä kotiaan. Samoin monista muista viime vuosina julkisuutta saaneista kuvauksista. Minulle se on näyttäytynyt ja näyttäytyy ennen kaikkea tavallisten ihmisten arkisena kristillisyytenä, jonka tärkein sisältö on Jumalan täydellinen anteeksiantamus ja rakkaus. Se on tarjolla jokaiselle joka hetki. Tämä anteeksiantamus puolestaan ohjaa välttämään pahaa ja elämään oikein.
Tätä negatiivisten uutisten alle hukkunutta puolta haluan jatkossa silloin tällöin valottaa täällä. Näin sanoessani en halua millään tavoin kieltää tai vähätellä vaikkapa seksuaalisen hyväksikäytön tai hengellisen väkivallan uhrien kokemuksia. Haluan kuitenkin nostaa rinnalle positiiviset kokemukset, koska ajattelen, että myös niillä on oikeus tulla kuulluiksi.
Näkökulmaani voinee kutsua myös konservatiiviseksi eli säilyttäväksi. Tämä ei tarkoita sitä, että kieltäisin avoimen keskustelun tarpeen. Kannatan sitä lämpimästi. Keskustelu ja uudistaminen sisältävät kuitenkin aina sen riskin, että ”lapsi voi mennä pesuveden mukana”. Voimme heittää menemään jotain hyvin tärkeää, kun emme tiedosta sen arvoa. Sitten harmittaa. Näin voi käydä erityisesti silloin, jos käsiteltävään asiaan suhtaudutaan ylimielisesti.
Tästä vaarasta olen huolissani. Toivon, että vanhoillislestadiolaisuus säilyy edelleen herätysliikkeenä, joka kehottaa kääntymykseen synnistä ja epäuskosta ja joka julistaa katuville armoa. Näin toivon, koska uskon tällaisen julistuksen tarjoavan yhä kestävimmät vastaukset kuoleman ja syyllisyyden kanssa kipuileville. Myöskään niin sanottuihin ”armoneuvoihin” ei kannattaisi suhtautua ylimielisesti, koska minusta nekin oikein ymmärrettyinä todella suojelevat elämää ja auttavat pysymään lähellä Kristusta.
Olen 25-vuotias Helsingissä asuva teologian opiskelija. Ryhtymällä tähän hommaan haluan omalta pieneltä osaltani rohkaista tavallisia vanhoillislestadiolaisia kertomaan avoimesti uskostaan. Meillä on valtavan valoisa, toivorikas ja lohdullinen sanoma vietävänä. Ei siis kätketä kynttilää vakan alle, siitähän Raamattukin varoittaa. Näin toimimalla ehkäisemme todennäköisimmin myös ennakkoluulojen syntymistä.
Kirjoituksiani ei tule missään tapauksessa ymmärtää herätysliikkeen virallisiksi kannanotoiksi. Ne ovat vain vanhoillislestadiolaisen yksilön kertomuksia, kokemuksia ja ajatuksia.
Tähän hommaan ryhtyminen jänskättää melkoisesti, koska tiedän aihepiirin herättävän voimakkaita tunteita. Toivon asiallista ja kiihkotonta keskustelua!
MP!
Kyllä Jumala pystyy käsittelemään kaikki pahantekijät, vai epäiletkö? Pitäisikö meidän rientää avuksi,, vai onko tarve ihan lihallinen kosto?
”Kyllä Jumala pystyy käsittelemään kaikki pahantekijät.” Maallinen esivalta on Jumalan palvelijana juuri tätä ’käsittelemistä’ varten. Rikosilmoituksen teko ei ole kosto.
Mistä lähtee tämä suuri armottomuus? Armon kokemisestako?
Pahalta tuntuu, kun toisten kristittyjen vilpitön usko otetaan pilkan kohteeksi. Siellä meni erään äidin rukouskin vessasta alas.
Tässä ahdistusten ja viettelysten maailmassa, jossa viattomuus on rasite tai vitsi, toivoi muuan ihan ulkopuolinen äiti, että hänen lapsensa menisivät edes sinne rukoushuoneen eteiseen norkoilemaan, vaikka eivät kuunnella jaksaisikaan.
Tuntonsa kanssa ei kannattaisi olla huolimaton. Laestadius puhuu eräässä saarnassaan siitä, kuinka sydämen kylmetessä sen ympärille voi kasvaa niin vankka jää, että se lopulta kestää rekiä ja hevosia.
Lauri Lahtinen, missä kohden olen täällä herjaajille kostanut tai maksanut pahan pahalla?
Oletko sitä mieltä, että mitä törkeämpiä väitteitä täällä joku esittää, sitä enemmän pitää vain tyytyä kääntämään toinen poski? Keskustelu kävisi silloin aika vaikeaksi.
Olen ollut havaitsevinani, että sinäkin vastaat virheellisinä tai sopimattomina pitämiisi viesteihin – varsinkin jos ne kohdistuvat sinuun.
Jorma Ojala, voisitko hieman tarkentaa, ketä ja mitä tarkoitat armottomuudella? Nyt on selvää vain se, ettet lue itseäsi tähän joukkoon.
Olemme varmaan samaa mieltä, että sinun tai jonkun muun kanssa eri mieltä oleminen ei ole yhtä kuin armottomuus.
Ehkä tämämenee jo jankittamiseksi, mutta ehkä opimme kuitenkin aina jotain uutta.
Ensiksikin luulin, että aloimme keskustella tämän blokin sisällä tapahtuneista asioista ja siksi puhetta rikosilmoituksista en tahtonut ymmärtää. En myöskään sitä, että pitäisi vastata samalla mitalla.
Jos otan näitä esille, en tarkoita itse olevani syytön. Nykyisin yhdestäkin sanasta mennään heti siihen, että oletko itse syytön. Syyllisetkin saavat asettaa parempia tavoitteita ja pyrkiä niihin kehoittaen myös toisia.
Jos vain synnitön saa sanoa jotain, niin olemme kuin lampaat ilman paimenta, koska Jeesus ei ole fyysisenä henkilönä täällä. Tällaiselta tämä tilanne nyt minulle näyttäytyy.
”Ensiksikin luulin, että aloimme keskustella tämän blokin sisällä tapahtuneista asioista ja siksi puhetta rikosilmoituksista en tahtonut ymmärtää.” Keskustelemme toivoakseni asioista emme henkilöistä. Ei siis tarvitse ottaa asioita itseensä kohdistuvina eikä luulla toisten niin tekevän. ’Pahantekijä’ tai ’rikosilmoitus’ ei kohdistu kehenkään keskustelijoista.
Vuokko, ei minun tarvitse lukea viestiäsi uudelleen, olen ymmärtänyt sen ihan oikein.
Se on mukavaa, että sinulta liikenee lämmintä mieltä pahoja ja valehtelijoita kohtaan!
Hiukan provosoivan viestini idea on se, etten puhu lainkaan pahantekijöistä, valehtelijoista ja ties millaiseksi heitä itsekutakin luonnehdit. Olen ollut puhumassa koko ajan…. mmm.. sanotaan vaikka hiljaisesta, ”kiltistä, totuudellisesta, hyvästä… jne” enemmistöstä. Heille ei tunnuta annettavan mitään armoa, kunnioitusta ja kaikkea sitä hyvää mikä kuuluu sinullekin.
Sitten vielä muut, jokaiselle heistäkin kuuluu ihmisoikeus.
Tulipa vähän juhlallisesti sanottua, mutta eiköhän se siitä..!
Pentti Alinin aavistelu näyttää toteutuvan: ”Toivottavasti Joonan tulevista blogeista ei tule mitään sotatantereita. Vähän synkältä näyttää…”
Mutta mistä täällä soditaan? Itse en ole vielä havainnut yhtään asiakysymystä, josta kannattaisi oma mielipide esittää. Kummallinen tilanne. Olen monenkin keskustelijan kanssa yhtä mieltä, mutta he taas keskenään ihan eri mieltä samasta asiasta. Jokin tässä yhtälössä mättää…
Toivottavasti et tästä onnettomasta aloituksesta masennu, Joona! Kyllähän me vanhat tutut osaamme asiastakin puhua, enkä soisi kenenkään jättäytyvän pois. Mutta ehkä hiukan isännän ääntä kaivattaisiin…
Tätä keskustelua seuranneena ihmettelen Niukkasen lailla että mistä täällä oikein kinastellaan? Puretaanko täällä vanhoja kaunoja vai mitä? Vähään aikaan ei olla ainakaan itse blogitekstiin kajottu, että ainakin siinä mielessä Joona on saanut olla ihan rauhassa.