Miksi vanhoillislestadiolaiset haluavat kuulua liikkeeseensä? Tämä kysymys lienee ainakin käväissyt monien suomalaisten mielissä viime aikoina. Kysymykseen pyrki, ainakin osittain, vastaamaan myös ateistiksi ja feministiksi ilmoittautunut toimittaja Miina Supinen Image-lehdessä julkaistussa kolumnissaan. Siinä hän määritteli vanhoillislestadiolaisuuden ”eristyneeksi ja pelottavan elinvoimaiseksi lahkoksi”, jonka naisjäsenet ”viettävät elämänsä pysyvän Tukholman syndrooman vallassa”. Wikipedian mukaan ”Tukholma-syndrooma on arkikielinen nimitys psykologiselle tilalle, jossa panttivangeille tai muulla tavoin vastoin tahtoaan kaapatuille henkilöille kehittyy myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa”.
Allekirjoittaneen on vaikea tunnistaa Supisen kolumnista hengellistä kotiaan. Samoin monista muista viime vuosina julkisuutta saaneista kuvauksista. Minulle se on näyttäytynyt ja näyttäytyy ennen kaikkea tavallisten ihmisten arkisena kristillisyytenä, jonka tärkein sisältö on Jumalan täydellinen anteeksiantamus ja rakkaus. Se on tarjolla jokaiselle joka hetki. Tämä anteeksiantamus puolestaan ohjaa välttämään pahaa ja elämään oikein.
Tätä negatiivisten uutisten alle hukkunutta puolta haluan jatkossa silloin tällöin valottaa täällä. Näin sanoessani en halua millään tavoin kieltää tai vähätellä vaikkapa seksuaalisen hyväksikäytön tai hengellisen väkivallan uhrien kokemuksia. Haluan kuitenkin nostaa rinnalle positiiviset kokemukset, koska ajattelen, että myös niillä on oikeus tulla kuulluiksi.
Näkökulmaani voinee kutsua myös konservatiiviseksi eli säilyttäväksi. Tämä ei tarkoita sitä, että kieltäisin avoimen keskustelun tarpeen. Kannatan sitä lämpimästi. Keskustelu ja uudistaminen sisältävät kuitenkin aina sen riskin, että ”lapsi voi mennä pesuveden mukana”. Voimme heittää menemään jotain hyvin tärkeää, kun emme tiedosta sen arvoa. Sitten harmittaa. Näin voi käydä erityisesti silloin, jos käsiteltävään asiaan suhtaudutaan ylimielisesti.
Tästä vaarasta olen huolissani. Toivon, että vanhoillislestadiolaisuus säilyy edelleen herätysliikkeenä, joka kehottaa kääntymykseen synnistä ja epäuskosta ja joka julistaa katuville armoa. Näin toivon, koska uskon tällaisen julistuksen tarjoavan yhä kestävimmät vastaukset kuoleman ja syyllisyyden kanssa kipuileville. Myöskään niin sanottuihin ”armoneuvoihin” ei kannattaisi suhtautua ylimielisesti, koska minusta nekin oikein ymmärrettyinä todella suojelevat elämää ja auttavat pysymään lähellä Kristusta.
Olen 25-vuotias Helsingissä asuva teologian opiskelija. Ryhtymällä tähän hommaan haluan omalta pieneltä osaltani rohkaista tavallisia vanhoillislestadiolaisia kertomaan avoimesti uskostaan. Meillä on valtavan valoisa, toivorikas ja lohdullinen sanoma vietävänä. Ei siis kätketä kynttilää vakan alle, siitähän Raamattukin varoittaa. Näin toimimalla ehkäisemme todennäköisimmin myös ennakkoluulojen syntymistä.
Kirjoituksiani ei tule missään tapauksessa ymmärtää herätysliikkeen virallisiksi kannanotoiksi. Ne ovat vain vanhoillislestadiolaisen yksilön kertomuksia, kokemuksia ja ajatuksia.
Tähän hommaan ryhtyminen jänskättää melkoisesti, koska tiedän aihepiirin herättävän voimakkaita tunteita. Toivon asiallista ja kiihkotonta keskustelua!
Poistin omia kommenttejani, kun ne eivät liittyneet millään tavalla aiheeseen.
Pentti Alin osuu varmaan aika lailla naulan kantaan; vanhat kaunat ujuttautuvat mukaan kommentteihin. Siitä kertoo se, että ne kohdistuvat koko ajan henkilöihin; kukaan ei tunnu edes tietävän mistä asiasta väitellään – vai onko mitään asiaa olemassakaan. Koska vanhat kaunat ovat taustalla, kommentit tuntuvat välillä ”ulkopuoliselle” käsittämättömiltä.
Valitettavasti tällainen henkilöihin kohdistuva piikittely – välillä rivien väliin piilotettuna, välillä suoremmin ilmaistuna – myrkyttää koko ketjun ilmapiirin. Seurauksena on esimerkiksi Vuokon reaktio ja ylipäätään asiallisen keskustelun tyrehtyminen. Surullista.
Kellään meistä ei ole mistään asiasta täydellistä tietoa ja totuutta hallinnassamme; muitakin on hyvä oppia kuulemaan. Siis hieman nöyryyttä lisää itse kullekin, myös minulle.
Usein kentän reunalta huudellaan, miksi peli ei kulje.
Keskustelupalstalla jokainen voi tehdä itse sitä, mitä toisilta toivoo.
Opillista keskustelua ei juurikaan kannata käydä itsekseen, tiedän sen kokemuksesta, kun olen kenties runsaimmin tarttunut laestadiolaisen liikkeen opillisiin piirteisiin. Viime aikoina on P Niukkanen ollut lähes ainoa, joka on tullut siinä asiassa kaveriksi.
Olen aika vakaumuksellinen demokraatti enkä kovin mielelläni harrastaisi sensuuria. Jatkossakin aion turvautua siihen vain ääritapauksissa. Luotan siihen, että totuus ja viisaus puhuvat itse puolestaan, ilman sensoreiden apuakin.
Pertti tuossa kuitenkin kauniisti jo vihjaisi, että isännän ääntä tarvittaisiin. Siltä ikävä kyllä näyttää. :p En vain ole oikein sopeutunut vielä sellaiseen rooliin. Enkä kovin mielelläni aloittaisi ”uraani” täällä kurinpidolla ja sensuurilla. Varsinkin, kun on kyse aikuisista ihmisistä.
Täytyy myöntää, että tämä keskustelu on ainakin minun seuraamistani K24-debateista kaoottisin – ja se on aika paljon se. Se kun ei näytä koskevan blogitekstiä eikä oikeastaan edes ylipäätään vanhoillislestadiolaisuutta. Enemmänkin se on ollut vain keskinäistä piikittely liberaali-konservatiivi-vastakkainasetteluun liittyvillä mielikuvilla.
No, ehkä tällainenkin paineiden purkaminen voi puhdistaa ilmaa ja on siten paikallaan jatkoa ajatellen. Mutta tehdäänkö virtuaalinen kättä-päälle-sopimus, että tämä ei enää toistu? Tästedes keskitymme blogitekstin aihepiiriin. Ja asioihin, emme toistemme persoonaan ja taustaan.
Pyritään siihen yhdessä.
Anteeksi, että olin täällä. Nämä herätyliikepalstat näyttävät olevan jäsentenväisiä tapauksia varten
Se on kai sitten niin, että riitaan väliintulija saa korvilleen molemmin puolin.Sen vielä sanon, että ei kannata käyttää kaikkia aseita, jotka käytössä olisi, koska saattaa olla elämää myös blokikeskustelun jälkeen.
Joona Korteniemi:
Näin tässä valitettavasti pääsi käymään.
Näkemykseni mukaan keskustelu lähti menemään vikaan Juha Heinilän asiaankuulumattoman provosoivan susi-lammas -kommentin myötä. Opiksi ottakaamme, itsekukin.
”Näkökulmaani voinee kutsua myös konservatiiviseksi eli säilyttäväksi.” Tuo ’voimasana’ näyttää olevan alkuperäisessä kirjoituksessakin. Joona Korteniemi tarkoittaa tässä kuitenkin muuta kuin teologista konservatiivisuutta vastakohtana liberaaliteologialle. Olemmeko me jo yliherkkiä näille leimoille, joilla keskustelijoita määritellään kahteen vastakkaiseen leiriin?
Martti Pentti:
Hyvä kysymys, Martti. Ja leimaako ja määrittääkö tämä asetelma kaiken uskonnollisen keskustelun sisällön? Aika usein tuntuu näin tapahtuvan. Ja se on surullista, koska itseasiassa totuus kuitenkin lienee, että valtaosa ihmisistä ja edes keskustelijoista ei kuulu ainakaan äärilaitaan kummassakaan näistä. Mielestäni tämä koskee myös vl-kontekstissa käytävää keskustelua.
Riippuu vähän mistä katsoo. Nykyisin ”äärikonservatiivi”-leiman saa helposti sellainenkin, joka vielä jokunen vuosi tai vuosikymmen sitten asemoitui kirkollisessa kentässä tukevasti keskelle. Minusta vanhoillislestadiolainen herätysliike on teologisesti maltillisen konservatiivinen, mutta raikkaan pietistinen.
Tämä ulkopuolelta/ohi varsinaisen keskustelun: ei ole ollut tilaisuutta lukea Joonan ja Jussin kommentteja lukuunottamatta viimeisiä noin kuuttakymmentä kommenttia.
Onko lestadiolaisuus määritellyt oppiaan Raamatusta? Sen verran olen lukenut liikkeen vanhoja reheviä saarnoja, että minun on vaikea kuvitella tosikkomaisen sanatarkan tulkinnan kuuluvan lestadiolaisuuteen.