Pääsin viime viikon loppupuolella kuuntelemaan tutkija ja pappi Tuomas Palolan kiinnostavaa esitelmää lestadiolaisuuden historiasta, hajaannuksista, kehittymisestä ja nykyisyydestä. Esitelmä oli osa Lohjan seurakunnan teologisen opintopiirin tarjontaa.
Palola väitteli vuosi sitten tammikuussa teologian tohtoriksi Pohjois-Amerikan lestadiolaisuudesta. Hän kertoi parikymmentä vuotta jatkuneen tutkimustyön avanneen hänelle aivan uusia näkökulmia herätysliikkeeseen, jonka jäseneksi hän syntyi ja johon hän edelleen identifioituu, vaikka saikin potkut liikkeen puhujan tehtävistä viime vuoden maaliskuussa.
Hätkähdyttävin osa esitelmää oli Palolan kaavio, jossa hän arvioi lestadiolaisuuden eri haarojen asennoitumista erilaisiin lestadiolaisuuden perinteisiin opillisiin painotuksiin. Tuossa kaaviossa Palola erotti eri haaroiksi myös perinteisen vanhoillislestadiolaisuuden ja 1960-luvulla syntyneen ja sen jälkeen edelleen kehittyneen SRK-vanhoillisuuden. SRK viittaa tässä Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistykseen, joka on Suomessa toimivien vanhoillislestadiolaisten rauhanyhdistysten keskusjärjestö.
Sain suuren ahaa-elämyksen: Se vanhoillislestadiolaisuus, johon olen koko ikäni suhtautunut hyvin myönteisesti, on niin sanottua perinteistä vanhoillisuutta. Koska nykyisin suurin osa ry:llä käyvistä ihmisistä onkin kasvatettu SRK-vanhoillisuuteen, tulee väistämättä törmäyksiä yrityksessä etsiä kristittyjen välistä yhteyttä heidän kanssaan.
Palolan analyysin mukaan perinteinen vanhoillislestadiolaisuus ja nykyään vallalla oleva SRK-vanhoillisuus suhtautuvat useisiin ratkaisevan tärkeisiin opillisiin kysymyksiin eri tavoin. Liikkeessä on tällä hetkellä molempien haarojen kannattajia, mutta SRK-vanhoillisuuden painoarvo on ajan myötä voimistunut. Jakautumisen osaltaan synnytti ja sitä on vahvistanut pappien runsas hoitaminen ulos liikkeestä 1960-luvulla.
Nykyisessä SRK-vanhoillisuudessa korostuu eksklusiivinen seurakuntaoppi: ajatellaan, että vain vanhoillislestadiolaiset voivat pelastua. Perinteisessä vanhoillislestadiolaisuudessa on Palolan mukaan uskottu, että samalla tavoin uskovien ryhmiä voi olla maapallolla muuallakin kuin siellä, missä vanhoilliset ovat tehneet lähetystyötään. Tuomiovalta pelastuksen asioissa on jätetty yksin Jumalalle, vaikka siitä onkin ollut vaihtelevia näkemyksiä, miten tai kenen kautta ihminen voi saada parannuksen armon.
Palolan mukaan perinteinen vanhoillislestadiolaisuus ei pitänyt sisällään rippipakkoa. Ripillä ei ollut mitään tekemistä uskovaisena pysymisen kannalta, vaan sen merkitys oli puhtaasti sielunhoidollinen: Ihmiselle on hyväksi pyytää syntejään anteeksi ja saada kuulla synninpäästö eli evankeliumi. SRK-vanhoillisuudessa sen sijaan ajatellaan Palolan mukaan, että ihminen voi pelastua vain, jos hänellä on kaikki synnit anteeksi – eli hän on äänellisesti tunnustanut syntinsä toiselle vanhoillislestadiolaiselle, joka on saarnannut hänelle synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Monet 70-luvulla kasvaneet vanhoillislestadiolaiset ystäväni tunnistavat tämän opetuksen ja kertovat esimerkiksi pelänneensä hirveästi kuolemaa ja kadotusta, jos olivat katsoneet Pikku Kakkosta naapurin telkkarista ja jättäneet tunnustamatta tämän synnin vanhemmilleen.
Merkittävä on näiden ryhmien välinen opetusero myös liittyen vanhimmistoon ja sen asemaan hengellisen vallan käyttäjänä. Perinteisesti vanhoillislestadiolaiset sanoutuivat irti huoneenhallitusopista ja tämä oli yksi merkittävä asia, joka aikanaan erotti vanhoilliset esikoislestadiolaisista. Esikoisia johdetaan yhä edelleen Ruotsin Lapista Jällivaarasta, jossa liikkeen vanhimmisto käyttää ylintä opillista valtaa. Vanhoilliset opettivat, että opin ylin ohjenuora on Raamattu. 1970-luvulla vanhoillislestadiolaisuudessa alettiin kuitenkin opettaa, että Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen SRK:n johtokunta muodostaa liikkeen jäsenten hengellisen johdon. Samanlainen oikean hengellisyyden määrittelijän asema oli myös paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnilla. Ranuan suviseuroissa 1989 tästä opetuksesta lähdettiin Palolan mukaan irtisanoutumaan, mutta asiasta on edelleen epäselvyyttä. Yksi peruste Palolan irtisanomiselle puhujan tehtävistä oli Jyväskylän Rauhanyhdistyksellä se, ettei Palola korostanut riittävästi yhteisön merkitystä ja saarnasi liian Kristus-keskeisesti. Palolan kokemuksen mukaan ongelmat kiertyivät kysymykseen siitä, kenellä tai millä on ylin opillinen valta.
Palolan mukaan vanhoillislestadiolaisuudessa sakramentit ovat perinteisesti olleet armovälineitä, kuten Suomen evankelis-luterilainen kirkko opettaa. Ehtoollisella on saatu synnit anteeksi. Nykyisin SRK-vanhoillisuudessa ehtoollinen on lähinnä muistoaterian asemassa. Olennaista syntien anteeksisaamisen kannalta on äänellinen syntien tunustaminen ennen ehtoollisen nauttimista ja toiselta vanhoillislestadiolaiselta kuultu synninpäästö.
Myös niin sanottuun lain kolmanteen käyttöön perinteinen vanhoillislestadiolaisuus ja SRK-vanhoillisuus suhtautuvat eri tavoin. Perinteinen vanhoillislestadiolaisuus painotti sitä, että uskovaisessa oleva armo eli uskon kautta läsnä oleva Kristus ohjaa uskovan väistämättä toimimaan Jumalan tahdon mukaisesti (tarkalleen ottaen tämä toiminta ei edes ole ihmisen omaa suoritusta, vaan Kristuksen työtä hänessä). SRK-vanhoillisuudessa taas ihmiselle voidaan ja hänelle tulee Palolan mukaan antaa ohjeita ja käskyjä, joita uskova itsestään lähtevänä myös pystyy täyttämään. Ihminen ikään kuin tietoisten ratkaisujen seurauksena toteuttaa hänelle kerrottua ”Jumalan tahtoa”. SRK-vanhoillisuudessa on siis tärkeää määritellä yksittäisiä asioita kielletyiksi ja sallituiksi, vaikka syntilistoja ei virallisesti olekaan. Ihmisten arkisiin valintoihin elämässä puututaan ja pitää puuttua varsin yksityiskohtaisestikin.
Olisi kiinnostavaa kuulla, millaisia ajatuksia tällainen jaottelu teissä lukijoissa herättää ja kuinka oikeaan osuvaa se mielestänne on!
Katri Katajikko kommentoi:
”Lestadiolaisuus pitää tiukasti kiinni ajatuksesta, että lestadiolaiset ovat ”tässä uskossa” – ”samassa joukossa” – ”yhdenkaltainen usko” jne Tosiasiahan on, että hajaannus on jo moneen kertaan tapahtunut ja liike pitää sisällään ihmisiä ateisteista tiukkiin SRK-lestadiolaisiin asti. Miksi sitten varsinaista hajaannusta ei tapahdu, johtunee rahasta. Miten hajaannuksessa omaisuuden uusjako mahtaisi tapahtua?
SRK-lestadiolaisuudessa armo ehdollistuu monessa kohdassa. Se ehdollistuu siihen samanmielisyyteen ja oikeaan elämäntapaan, joka tulee näkyä oikean uskon merkkinä. Väitän että pappishajaannus oli vain vallankaapauksen alkusoittoa ja se, että liikeessä pieni joukko pääsi pelolla hallitsemaan muita, johti vuosikymmeniksi siihen, että ihmiset ovat eläneet enemmänkin sen ”mitä muut minuista ajatelee”- kuin sen ”mitä minä uskon tai ajatelen” – kautta.
Väitän myös että liikeen sisäinen hajaanus on kiihtynyt sen myötä, kun pieni joukko nousi parrikaadeille ja mursi anonyymin keskustelun kautta sen vuosikymmeniä jatkuneen vaikensemisen ja salailun. Kun tiedon hankiminen ja vertaaminen tuli mahdolliseksi 2000 luvun alkupuolelta, myös SRK-lestadiolaisuuden ehdollinen rakenne huoneenhallitusopieineen ja muineen on tullut myös suuremman kansanosan tietoon. Vaikkapa ehdoton ehkäisyoppi on SRK lestadiolaisuuden näkyvimpiä käskyjä ja kieltoja ja siihen ehdollistuu usko armo ja hyvä omatunto. Toistaiseksi SRK-lestadiolaisuus pitää hallussa tiedotusta ja Päivämiestä, mutta ei ole pystynyt estämään ja kontrolloimaan kaikkea muuta julkisuutta ja tiedonkulkua.”
Nimetön nainen kommentoi:
”En voi olla kommentoimatta tätä blogikirjoitusta, koska yllättäen kysymys lestadiolaisuuden luonteesta hallitsee arkista uskonelämääni. Olen kasvanut lapsuuteni ja nuoruuteni blogikirjoituksen kuvaamassa SRK-lestadiolaisuuden ilmapiirissä, kuitenkin vanhoillisten, 1960-luvulla pystymetsästä ”parannuksen armon” saaneiden vanhempien kasvatuksessa. Kaikki SRK-lestadiolaisuuden kuvatut ominaispiirteet olen imenyt itseeni nuoruusiästä, kuten ehdottoman kuuliaisuuden seurakunnalle. SRK-lestadiolaisuuden kyseenalaistaminen oli yksi syistä jonka vuoksi irtauduin lestadiolaisesta liikkeestä aikuisena ja en uskonut koskaan siihen palaavani. Sitten elämänkriisin seurauksena yllättäen minulle tuli voimakas synninhätä ja tein parannuksen lestadiolaisittain eli minulle julistettiin synnit anteeksi vakaana uskovaisena pidetyn henkilön toimesta, joka ajatuksiltaan edustaa blogissa kuvattua vanhoillislestadiolaista uskoa. Koin ensi kertaa elämässäni Kristuksen läsnäolon ja että hän on kuollut syntieni puolesta. Vanhat lapsena kuullut kristuskeskeiset Siionin laulut alkoivat tulvia mieleeni. Koin myös sellaista suurta eksistentiaalista syntisyyttä jota en ole koskaan kokenut. Se ei kulminoidu mihinkään tekoihin ja tekemättä jättämiseen vaan omaan turmeltuneeseen sisimpääni. Samalla järkytyksekseni huomasin että olin palanut erilaiseen henkilökohtaiseen uskoon josta olin lähtenyt. Olen hämmentynyt kun joku tuttava kommentoi: sinäkin olet löytänyt Jumalan valtakunnan. Minä olen saanut syntini anteeksi ja siitä minulla on vahva sisäinen tunne, kysymys valtakunnasta on toissijainen.
Huomaan tämän kahden opetuksen erot herkästi seurapuheissa. Vanhoillinen opetus korostaa raamattua ja Jeesuksen pelastustyötä. SRK-lestadiolaisuus korostaa seurakuntaa ja uskovaisten oikeita tekoja. Yksi piirre on (en tiedä onko irrallinen SRK-lestadiolaisuudesta vai sen osa) että ”raamattua selitetään raamatulla”, mutta samalla rakennetaan ihmeellisiä aasinsiltoja tukemaan tietynlaista näkemystä. Olen alkanut lukea raamattua selvittääkseni mitä siellä opetetaan. Osasta saarnoja saa hengenravintoa, osa saa voimaan pahoin. Toisinaan koen ja aistin myös valtavaa ahdistuneisuutta ihmisissä. SRK-lestadiolaisuus todellakin puuttuu ihmisen arkisiin valintoihin. Olen huomannut myös että minulta odotetaan tietynlaisia elämäntapamuutoksia parannuksenteon merkkinä, kuten että lopetan meikkauksen (en aio tehdä). Ihminen pelastuu yksin uskosta ja yksin armosta. Taivaaseen päästään henkilökohtaisen uskon tähden eikä sen takia että ollaan oikeassa joukossa. Lestadiolaisille on usein uskon tunnustamista että sanoo olevansa vanhoillislestadiolainen tai että noudattaa lestadiolaisia normeja. Normeja nämä monet elämäntapaohjeet ovat, harvoin niitä raamatulla edes pyritään perustelemaan. Eikö uskon hedelmiä ole hengen hedelmät, kuten rauha, ilo, rakkaus jne.
Olen ilahtunut tästä keskustelusta ja pahoillani etten pysty kirjoittamaan omalla nimelläni. Kiitos että sain kommentoida nimettömänä tätä blogia. ”
Tässäpä ihana todistus Kristuksen kohdanneesta lestadiolaisesta. Ei avainten valta ole mikään vanhentunut asia, vaan Jumalan voima ja armo syntiselle, todella katuvalle sielulle. Siunausta matkalle!
On sääli, että lestadiolaisuudessa tämä päästö on valjastettu ihmiskunnian ja -vallan välineeksi.
Nimetön nainen Pohjois-Suomesta kommentoi:
”Muistan selkeästi, kun ruvettiin puhumaan, että yksittäisen uskovaisen omatunto voi erehtyä ja että omantunnon sijaan pitäisi puhua ennemminkin yhteistunnosta (vrt. samvete). Omantunnon pitäisi olla kuin kompassi, jonka neula ottaa suunnan Jumalan valtakunnasta, sen yhteisestä ymmärryksestä. Vaikka jonkun omatunto sallisi enemmän, kuin jonkun muun, niin pitää toimia niin ettei pahenna herkempiä. Tämä on minusta srk-lestadiolaisuutta, joka korostaa kuuliaisuutta seurakunnalle Raamatun ja Jumalan sijaan. Koin, että tuolloin omakohtaisella uskolla ei katsottu enää olevan niin tärkeää merkitystä.
Myös siinä on menty harhaan, että on kehotettu välttämään Raamatun tutkimista itsekseen. Ei olla luotettu yksittäisen uskovaisen sydämessä olevaan Pyhään Henkeen, että se ohjaisi ymmärtämään sanaa ”oikein”. Muistan lukeneeni teininä salaa Raamattua ja pelänneeni kiinnijäämistä. Kirjastosta lainailin vaikka minkälaisia kirjoja ja niitä pystyin lukemaan avoimesti.”
Näitä lauluja kun ikänsä laulelee, niin ei jää ”tahranpuhdistusoppi” mitenkään epäselväksi:
SL 84, säkeistöt 6 ja 7: ”Niin usein tunnen pelkoa, että mä matkan vaivoissa, jään ehkä tielle uupumaan pois Paimenemme helmoista.
Vaan taivaan matkamiehillä on halu pestä verellä, sydän ja sielu puhtaaksi, ettei se jäisi kuolleeksi.”
SL 96: ”Jeesus Kristus sanallansa seurakunnan asetti, perustuksen teoillensa vahvan sille rakensi. Se ei järky, vaikka kerran maa ja taivas häviää. Aika vaihtuu iäisyyteen, seurakunta vielä jää.
Ahdas parannuksen ovi avoinna on kaikille. Vaikka rikkaalle ei sovi, mahdollista Isälle. Hän voi antaa nöyrän mielen kolkuttamaan ovea, avata myös mykkäin kielen pyytelemään armoa.
Avaimilla ovi aukee, synninpäästö vapauttaa, vihollisen kahleet raukee, omantunnon rauhoittaa. Sillä Kristus omillensa päästösanan asetti, Hengen vakuudeksi antoi, joka voiman antaapi.
Herran Henki nuhteleepi sanan kautta maailmaa, syyllisyyden osoittaapi, katumukseen johdattaa. Että kelpais jokaiselle päästön sana taivainen, jota saarnaa katuville seurakunta Kristuksen.
Monet ovat synnin tähden seurakunnan jättäneeet, mukanansa muita vieden, eksytykseen johtaneet. Heitä myöskin Herran Henki parannukseen kehottaa, hoitamaton omatunto viepi aina ulos maailmaan.
Valkeus on läpi kansain aikojenkin kulkenut. Pohjan äären kansat saivat myöskin kutsun taivaisen. Siellä lepää Henki Herran seurakunnan turvana, sana osoitti sen kerran aikain lopun merkkinä.
Ahkeroimme vielä hetken totuudessa vaeltaa, kunnes Isä päättää retken, laumansa hän korottaa. Seurakunta hoitaa meitä, äidin lailla rakastaa, vahvistaapi väsyneitä, synnin viat puhdistaa.”
SL 103:”Sanas valo aina anna / loistaa seurakunnassas. Eksytys ja eriseura / voimallasi kukista. Anna että neuvosi kuulluksi ain tulisi.
Tietä kaitaa käydä anna, puhdista mua verelläs. Synnit tunnoltani panna / auta aina nimeltään, / että pois ois kuormani, / synti, joka tarttuupi.”
SL 113, säkeistö 7: Tää puku puhtahana on käsky säilyttää, veressä Vapahtajan sen tahrat huuhtoa. Ei puhdistettuun tuntoon, verellä vihmottuhun, käy surman enkeli.”
Sivullinen ymmärtäisi todennäköisesti näidenkin säkeiden ’tahranpuhdistusopin’ perinteisen kristinuskon mukaisesti, eli haluksi elää omatunto puhtaana Jumalan anteeksiantamukseen ja armoon luottaen. Vl-liikkeessä kasvaneelle laulujen piilomerkitys avautuu jo aivan toisena: olennaista on olla ’omatunto puhtaana’ yhteisön edessä..
Käytetyt sanat kuulostavat kristillisen viitekehyksen mukaisesti tutuilta vaikka puhdistumisen lähde ja puhdistumismetodit ovat täysin erilaiset; Jumala vs. keskinäinen rituaali…
Olen ollut samaa mieltä, kuin Tuomas Palola ja tänne kommentoineet. Jo 1980-luvun jälkipuoliskolla minusta oli selvää, että SRK-vanhoillisuus oli kokemassa nopeaa evoluutiota eroon perinteisestä vanhoillislestadiolaisuudesta. En hahmottanut silloin asiaa niin kuin Palola.
Muistan 1970-luvun, kun ”huoneenhallitusoppi” lanseerattiin. Nuorena ihmisenä muistan ajatelleeni oppia oudoksuen. Kun myöhemmin tutustuin laajasti lestadiolaisuuden värikkääseen historiaan, huomasin, että esikoisilla on sama huoneenhallitusoppi, koskien Lapin vanhimpia.
Tämä oppi jonkun ihmisryhmän jumallisesta vallasta on noussut esiin lestadiolaisuuden historiassa usein. Sanoisin, että SRK-vanhoillisuus on nykyisellään suuresikoisuutta sääntöineen. Yhä käytännössä on huoneenhallitusoppi (vaikka siitä on virallisesti irtisanouduttu). Minä opin nusoppi lestadiolaisten parissa että Jumalan huoneen hallitus on Pyhä Henki, eikä ihminen.
Aivan oikein monet täällä toteavat, että käsitys omastatunnosta ja kuuliaisuudesta seurakunnalle jakaa SRK-vanhoillisuuden ja perinteisen vanhoillislestadiolaisuuden. Jälkimmäisessä on enemmän klassisen kristinuskon käsityksiä siitä, mikä on omatunto ja mitä tarkoittaa kuuliaisuus. Edellisessä on tärkeää valtakunnan rajat ja niistä ollaan kovasti huolissaan. Jälkimmäisessä on tärkeää se, kenen on valtakunta ja kuka on sen kuningas.
SRK-vanhoillisuudelle on tyypillistä mekaaninen tahranpuhdistusoppi. Klassiselle vanhoillislestadiolaisuudelle on tärkeämpää Jumalan armo Kristuksessa.
Vielä nämä kaksi suuntausta elävät osin rinnakkain ja sisäkkäin. Prosessi välien selvittelyksi on jo käynnissä. Saa nähdä, mihin se johtaa. Mielenkiintoista seurata näin lestadiolaisuuden ulkopuolelta.
Kolmannen kappaleen viim. lause po ’Minä opin nuorena ennen huoneenhallitusoppia, että Jumalan huoneen hallitus on Pyhä Henki, ei ihminen (tai ihmisryhmä).
Katri Katajikko kommentoi:
”Olen itse tullut liikeeseen ulkopuoleta ja se juopa todellisuuden ja opetuksen välillä on kasvanut ja kasvaa koko ajan. SRK lestadiolaisuus julistaa toisenlaista todellisuutta, joka ei kohtaa tosielämässä enää moniakaan liikeessä.
Opetusta yhteistunnosta tai näitä huoneenhallitusoppeja sun muita ei juurikaan kuulunut siinä vaiheessa, kun tulin liikeeseen 80-90 lukujen vaihteessa. Elin kahdenlaista todellisuutta liikeessä lähes koko 2000-luvun ensimäisen vuosikymmenen ja sinä aikana, mitä enemmän liikeestä puhutiin sen ulkopuolella, sitä korostuneemmin kuuliaisuutta ja yhteistuntoa on korostettu varsinkn SRK-lestadiolaisten piiristä. Se vain on ongelma että se kaikuu kuuroille korville, koska harva nykyihminen on valmis alistumaan SRK ehtoihin sellaisina kuin ne uskon ja armon ehtona eteen tuodaan.
Tosiasia on se, että lähes jokaisesta raamatunpaikasta jossa lestadiolaisuudessa saarnataan, on mahdollista saarnata ulossulkevasti tai sisälle ottavasti. Samasta raamatunpaikasta voidaan saarnata kahdella täysin päinvastaisilla tulkinnoilla. Mitä se tekee ja on tehnyt lestadiolaisuudessa, että ihmisen usko (ja pelastus) voidaan koska tahansa asettaa kyseenalaiseksi ja tehdä se vielä raamatuntulkinnoilla. Kuinkahan monta kertaa itsekin on joutuntu kohtaamaan ulkoa tulleena sen komentin – oletkohan sinä koskaan ollut oikein uskomassa. Ymmärrän että tällä on tähdätty siihen, että ihminen tulee riipuvaiseksi yhteisön tulkinoista (yhteistunnosta) ja hän luopuu omasta identiteetistä ja tahdostaan.
Varmasti hajaanus toisi mukanaan inhimillistä kärsimystä ja hegellistä välivaltaa, mutta samanaikaiesesti tämän näennäisen yksimielisyyden ylläpitäminen tekee samaa. Ristiriidat todellisuuden ja opetuksenvälillä liikeessä ovat johtaneet omalla kohdallani sovitamattomaan ristiriitaan. Ja ajatelen, että pitäisi olla älyllisesti epärehellinen, jos poimisi lestadiolaisesta hegelliseneväitten leikkelelautasesta vain sen, mikä itselle sopii. Yhtenkalatainen usko tai oppi ei voi olla sitä että samasta raamatunpaikasta opetetaan ulossulkevasti tai sisälleottavasti. ”
Tuo Vuokon maitsema Siionin laulu 96 on mielestäni SRK-laisuuden tunnuslauluksi kelpaava. Se on kirjoitettu 1971, jolloin oli eletty kymmeisen vuotta sen jälkeen, kun useimmat liikkeen teologit erotettiin tai erosivat SRK:n piiristä. Elettiin SRK-laisuuden muotoutumisen ja sisäisten riviensuoristusten eli ”hoitalkuaikoja” alkuaikoja.
Kijoittajan tekstissä tulevat esiin ainakin seuraavat SRK-laisuuden erityiskorostukset: seurakunta on ikuinen ja järkähtämätön (Jeesus on vain seurakunnan perustuksenlaskija ! ), synninpäästö ja päästönsana vapauttaa ihmisen, ja sitä julistavat vain ”omat”. Tämän seurakunnan voi jättää vain ”synnin tähden”, kun omaatuntoa ei ole ”hoidettu”, ei muuten. Hevosvaunut (Sakarjan kirjasta) ovat kuljettaneet tätä vapauttavaa päästön sanaa läpi kansain ja historian tänne Pohjolaan, jossa nyt ”Herran Henki” lepää (vanhoillislestadiolaisuuden keskellä). Tämän todetaan olevan lopunajan merkki. Seurakunnan hoito on lopussa: sen todetaan hoitavan ”äidin lailla” Kaunis kielikuva, mutta totuus oli tulevina vuosina aivan toista, kuten jo suuri yleisökin tietää. Alkoivat massiiviset puhdistus- ja ”hoitotoimet”. Henkioppien aika oli tulossa, ja jokainen ”tarvitsi” tuota ”hoitoa”.
Tämähän on kuin SRK-laisuuden ohjelmajulistus ja heijastelee liikkeen silloista henkistä ja hengellistä tilaa. Siitä oli hengellisyys kaukana! Nämä erityiskorostukset erottavat siis SRK-laisuuden klassisesta vanhoillislestadiolaisuudesta. Vasta 2000-luvulla on alkanut keskustelu näistä asioista. Keskustelu jatkuu, eikä näytä laantuvan. Jatkukoon, kaikella on tarkoituksensa. Totuus voittaa aina, eikä se katoa tulessakaan.
Näin on. Toivoisin sydämestäni, että laulunsanojen väsääjä, kirkon pappi ja vl-puhuja, tulisi itse kertomaan tänne nykyisiä tuntojaan ko. laulusta. Lähes kokonaan hänen ja hänen kollegoidensa puolelta tapahtuvaa vaikenemista liikkeen asioista en ymmärrä alkuunkaan. Maine ja kunnia ovat kurjia ihmiskohtaloita tärkeämpiä.
Ottakaamme kuitenkin huomioon, että kyseistä siioninlaulua 96 ei juuri lauleta seuroissa – en ole koskaan kuullut sitä laulettavan, vaikka olen 30 vuotta seuroissa kulkenut eri paikkakunnilla.
Vaikka ei laulettaisikaan hyvä Matleena, niin monia samantapaisia, samoilla vuosiluvuilla väsättyjä kyllä lauletaan. Ota, vertaile ja tutki huviksesi vanhoja Siionin lauluja 70-luvulla ja myöhemmin väsättyihin, niin et voi olla huomaamatta juuri niitä eroja laulunsanomissa, mistä juuri Palola puhuu.
Esimerkiksi SL 60, Oik Jumalan kuink’ iloitsen (1859 Lina Sandell)on sanomaltaan ihan keskeisintä kristinuskon sanomaa Kristuksen lahjavanhurskaudesta, kun taas useimmat 1970-luvulla sanoitetut laulut ylistävät seurakuntaa.
Samoin vanhojen liikkeen julkaisujen painotus on eri kuin uudempien, sitä asiaahan Palola on just tutkinut ja havainnut opin muuttuneen. Olen itsekin havainnut saman. Kun aiemmin kehotettiin nostamaan katse uskon alkajaan ja päättäjään Herraan Jeesukseen ja Golgatan keskimmäiselle ristille, myöhemmin kehotetaan olemaan kuuliainen seurakuntaäidille. Ero on selkeä.
Autom. tekstinsyöttö tekee tepposia. Asia kuitenkin tullee selville 🙂
Aihetta käsittelevä ja valaiseva pro gradu-työ https://www.google.com/url?sa=t&source=web&rct=j&url=http://jultika.oulu.fi/files/nbnfioulu-201603241345.pdf&ved=0ahUKEwjk7YbSpqDMAhXKjiwKHcy0AOYQFggZMAA&usg=AFQjCNH5hjc5Hj2shQy0w1alsDi6wAmR3w&sig2=osV8IiJKAbC0mwFGn92XVA
Minä kuulin viime talvena, työtehtävissä ollessani, Radio Pookin seuralähetystä, jostain Oulun seudun rauhanyhdistykseltä. Seuraväki lauloi halulla ja hartaudella juuri tätä Siionin laulua 96. Se sai minut hymähtämään, ajattelin, että samat on sävelet on todellakin vielä tänäänkin ry:llä, vaikka kovasti vakuutellaan toista…
No, lähdin siitä jatkamaan työtäni ja totesin, kuinka tyytyväinen olen, ettei enää tarvitse olla osa tuota !