Pääsin viime viikon loppupuolella kuuntelemaan tutkija ja pappi Tuomas Palolan kiinnostavaa esitelmää lestadiolaisuuden historiasta, hajaannuksista, kehittymisestä ja nykyisyydestä. Esitelmä oli osa Lohjan seurakunnan teologisen opintopiirin tarjontaa.
Palola väitteli vuosi sitten tammikuussa teologian tohtoriksi Pohjois-Amerikan lestadiolaisuudesta. Hän kertoi parikymmentä vuotta jatkuneen tutkimustyön avanneen hänelle aivan uusia näkökulmia herätysliikkeeseen, jonka jäseneksi hän syntyi ja johon hän edelleen identifioituu, vaikka saikin potkut liikkeen puhujan tehtävistä viime vuoden maaliskuussa.
Hätkähdyttävin osa esitelmää oli Palolan kaavio, jossa hän arvioi lestadiolaisuuden eri haarojen asennoitumista erilaisiin lestadiolaisuuden perinteisiin opillisiin painotuksiin. Tuossa kaaviossa Palola erotti eri haaroiksi myös perinteisen vanhoillislestadiolaisuuden ja 1960-luvulla syntyneen ja sen jälkeen edelleen kehittyneen SRK-vanhoillisuuden. SRK viittaa tässä Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistykseen, joka on Suomessa toimivien vanhoillislestadiolaisten rauhanyhdistysten keskusjärjestö.
Sain suuren ahaa-elämyksen: Se vanhoillislestadiolaisuus, johon olen koko ikäni suhtautunut hyvin myönteisesti, on niin sanottua perinteistä vanhoillisuutta. Koska nykyisin suurin osa ry:llä käyvistä ihmisistä onkin kasvatettu SRK-vanhoillisuuteen, tulee väistämättä törmäyksiä yrityksessä etsiä kristittyjen välistä yhteyttä heidän kanssaan.
Palolan analyysin mukaan perinteinen vanhoillislestadiolaisuus ja nykyään vallalla oleva SRK-vanhoillisuus suhtautuvat useisiin ratkaisevan tärkeisiin opillisiin kysymyksiin eri tavoin. Liikkeessä on tällä hetkellä molempien haarojen kannattajia, mutta SRK-vanhoillisuuden painoarvo on ajan myötä voimistunut. Jakautumisen osaltaan synnytti ja sitä on vahvistanut pappien runsas hoitaminen ulos liikkeestä 1960-luvulla.
Nykyisessä SRK-vanhoillisuudessa korostuu eksklusiivinen seurakuntaoppi: ajatellaan, että vain vanhoillislestadiolaiset voivat pelastua. Perinteisessä vanhoillislestadiolaisuudessa on Palolan mukaan uskottu, että samalla tavoin uskovien ryhmiä voi olla maapallolla muuallakin kuin siellä, missä vanhoilliset ovat tehneet lähetystyötään. Tuomiovalta pelastuksen asioissa on jätetty yksin Jumalalle, vaikka siitä onkin ollut vaihtelevia näkemyksiä, miten tai kenen kautta ihminen voi saada parannuksen armon.
Palolan mukaan perinteinen vanhoillislestadiolaisuus ei pitänyt sisällään rippipakkoa. Ripillä ei ollut mitään tekemistä uskovaisena pysymisen kannalta, vaan sen merkitys oli puhtaasti sielunhoidollinen: Ihmiselle on hyväksi pyytää syntejään anteeksi ja saada kuulla synninpäästö eli evankeliumi. SRK-vanhoillisuudessa sen sijaan ajatellaan Palolan mukaan, että ihminen voi pelastua vain, jos hänellä on kaikki synnit anteeksi – eli hän on äänellisesti tunnustanut syntinsä toiselle vanhoillislestadiolaiselle, joka on saarnannut hänelle synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Monet 70-luvulla kasvaneet vanhoillislestadiolaiset ystäväni tunnistavat tämän opetuksen ja kertovat esimerkiksi pelänneensä hirveästi kuolemaa ja kadotusta, jos olivat katsoneet Pikku Kakkosta naapurin telkkarista ja jättäneet tunnustamatta tämän synnin vanhemmilleen.
Merkittävä on näiden ryhmien välinen opetusero myös liittyen vanhimmistoon ja sen asemaan hengellisen vallan käyttäjänä. Perinteisesti vanhoillislestadiolaiset sanoutuivat irti huoneenhallitusopista ja tämä oli yksi merkittävä asia, joka aikanaan erotti vanhoilliset esikoislestadiolaisista. Esikoisia johdetaan yhä edelleen Ruotsin Lapista Jällivaarasta, jossa liikkeen vanhimmisto käyttää ylintä opillista valtaa. Vanhoilliset opettivat, että opin ylin ohjenuora on Raamattu. 1970-luvulla vanhoillislestadiolaisuudessa alettiin kuitenkin opettaa, että Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen SRK:n johtokunta muodostaa liikkeen jäsenten hengellisen johdon. Samanlainen oikean hengellisyyden määrittelijän asema oli myös paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnilla. Ranuan suviseuroissa 1989 tästä opetuksesta lähdettiin Palolan mukaan irtisanoutumaan, mutta asiasta on edelleen epäselvyyttä. Yksi peruste Palolan irtisanomiselle puhujan tehtävistä oli Jyväskylän Rauhanyhdistyksellä se, ettei Palola korostanut riittävästi yhteisön merkitystä ja saarnasi liian Kristus-keskeisesti. Palolan kokemuksen mukaan ongelmat kiertyivät kysymykseen siitä, kenellä tai millä on ylin opillinen valta.
Palolan mukaan vanhoillislestadiolaisuudessa sakramentit ovat perinteisesti olleet armovälineitä, kuten Suomen evankelis-luterilainen kirkko opettaa. Ehtoollisella on saatu synnit anteeksi. Nykyisin SRK-vanhoillisuudessa ehtoollinen on lähinnä muistoaterian asemassa. Olennaista syntien anteeksisaamisen kannalta on äänellinen syntien tunustaminen ennen ehtoollisen nauttimista ja toiselta vanhoillislestadiolaiselta kuultu synninpäästö.
Myös niin sanottuun lain kolmanteen käyttöön perinteinen vanhoillislestadiolaisuus ja SRK-vanhoillisuus suhtautuvat eri tavoin. Perinteinen vanhoillislestadiolaisuus painotti sitä, että uskovaisessa oleva armo eli uskon kautta läsnä oleva Kristus ohjaa uskovan väistämättä toimimaan Jumalan tahdon mukaisesti (tarkalleen ottaen tämä toiminta ei edes ole ihmisen omaa suoritusta, vaan Kristuksen työtä hänessä). SRK-vanhoillisuudessa taas ihmiselle voidaan ja hänelle tulee Palolan mukaan antaa ohjeita ja käskyjä, joita uskova itsestään lähtevänä myös pystyy täyttämään. Ihminen ikään kuin tietoisten ratkaisujen seurauksena toteuttaa hänelle kerrottua ”Jumalan tahtoa”. SRK-vanhoillisuudessa on siis tärkeää määritellä yksittäisiä asioita kielletyiksi ja sallituiksi, vaikka syntilistoja ei virallisesti olekaan. Ihmisten arkisiin valintoihin elämässä puututaan ja pitää puuttua varsin yksityiskohtaisestikin.
Olisi kiinnostavaa kuulla, millaisia ajatuksia tällainen jaottelu teissä lukijoissa herättää ja kuinka oikeaan osuvaa se mielestänne on!
Nimetön mies Etelä-Suomesta kommentoi:
”Puhujien ja SRK:n johdon hengellinen auktoriteetti on kyseenalainen. Nehän hoidetaan pihalle, jotka alkavat kriittisesti arvioida omaa liikettään. Mielestäni se suuri hengellinen auktoriteetti on enemmänkin jonkinalainen ”liikkeen yleinen mielipide tai vakiintunut ajattelumalli”, jonka alle on alistuttava.”
SRK-lestadiolaisuus oli ainakin oman nuoruuteni ympäristössä valtavirtaa, tai ainakin ottamassa hallitsevan aseman… Siihen perinteisempään, ’armolliseen’ uomaan olen varmaan törmännyt yksilöiden kautta, mutta julkisuudessa ja virallisissa kannanotoissa heitä ei juuri näy/kuule.
Enemmistölle herätysliikkeessä kasvaneille ja siinä mukana oleville on jo muotoutunut tietty sisäänrakennettu oppikäsitys kielenkäytön kautta: monet kristillisen sanaston ilmaisut ovat saaneet omaperäisen vl-eksklusiivisen merkityksensä (evankeliumi, parannus, seurakunta jne…)… Olisi kiinnostavaa tietää, ymmärrettiinkö nuo asiat alunperin yleiskristillisemmin, alkuperäisen sisältönsä mukaisesti.
Nimenomaan noin: yksilöissä löytyy vapaampia ajatuksia, mutta virallinen oppi menee omaa polkuaan, jota ei uskalleta haastaa.
Nimetön mies Keski-Suomesta:
”Mielenkiintoinen kirjoitus. Mukana olleena en tunnista tuota pakkorippiä lainkaan. SRK:n rippikoulussakin opetettiin, että rippi ei ole välttämätöntä, vaan aina saa uskoa yleisestä saarnasta anteeksi. Jos asia vaivaa, sen voi halutessaan tunnustaa, mutta se ei ole ehto pelastukselle. Ehkä rippikoululeirilleni sattui poikkeuksellisen hyvät teologit.
Sääntöjä on ollut, mutta synnit eivät ole automaattisesti heti kadottaneet ja on kysytty halua uskoa (uskominen tarkoittaa sitä, että käy seuroissa ja sanoo jt), ei syntien tunnustamista tms. Kuitenkin on ollut selvää, että vain yksi joukko pelastuu ja siihen joukkoon kuulumiseksi tiettyjä asioita ei ole sopivaa tehdä, vaikka ne omasta mielestä eivät olisikaan syntiä. Henkilökohtaisella uskolla Jumalaan tai Kristuksen sovitustyöhön ei ole niinkään ollut mitään väliä.
Aika hämmentävää huomata, että ei olekaan uskonut oikeastaan mihinkään, mutta silti ollut matkalla taivaaseen.”
’Henkilökohtaisella uskolla Jumalaan tai Kristuksen sovitustyöhön ei ole niinkään ollut mitään väliä..’
Ikävä kyllä liian tuttua .. juuri tämän kuvan sain itsekin.
Tai sanotaan, että usko Jumalan antamaan pelastukseen on kovin toisarvoinen asia oikeaan joukkoon kuulumisen rinnalla…
Pappi Valma Luukka lähetti kommentin:
”Olen yrittänyt monessa yhteydessä todistella samaa kuin Palola: Itse kuulun niihin, jotka joutuivat muiden teologien kanssa syrjään 60-luvulla. Palolan kirjoitukseen voisi myös lisätä, että Siionin lauluja on muutettu tähän srk-laisuuden suuntaan. On lisätty ja poistettu lauluja ja laulujen sanontoja seurakuntaopin mukaiseksi. Lisäksi on poistettu monia lauluja, jotka ovat yhteisiä muiden suuntien kanssa.”
Koska SRK-kristillisyys on ihmisten itselleen ottamaa valtaa uskon asioissa= ”Huoneenhallitusoppi”, sitä ei myöskään ylläpidetä muulla kuin ihmisten vallalla. Viime vuosien puhujien hyllyttämisessä ja yksittäisten ihmisten hoitamisessa kyse on lähes aina ollut siitä että on astuttu valtaapitävien varpaille. Tai niin kuin SRK-kristillisyydessä sanotaan, on noustu seurakuntaa vastaan. Se että seurakunta on ihmisten mittainen ei ole mitään uutta. Jo sata vuotta siten sanottiin että Jumalasta tehtiin kolmen kyynärän mittainen, eli että jotkut ihmiset käyttävät Jumalan valtaa maan päällä. Nähdään jopa ihmisten sydämiin, ja arvioidaan toisten ihmisten ja jopa kanssaveljien sydämentilaa.
Silloin kun ihmiset ottavat itselleen Jumalallisen vallan ja alkavat sitä käyttämään toisia kohtaan kurittamistarkoituksessa, siitä tulee hengellistä väkivaltaa. Sellaisesta on leikki kaukana, koska siinä rikotaan ihmisessä jotain hyvin herkkää ja haurasta. Moni on sen seurauksena ajautunut itsemurhaan, psykiatriseen hoitoon tai muuta vastaavaa.
Vanhoillislestadiolaisen perheenäidin blogi on järkyttävää kuvausta hengellisestä väkivallasta ihan viime vuosilta. http://piinatut.blogspot.fi/
PS. Mielestäni kirkolla on vastuu ja mahdollisuus puuttua SRK-kristillisyydessä tapahtuvaan hengelliseen väkivaltaan. Ovathan uhrit kirkon jäseniä, joiden rinnalle ja tueksi kirkon ja sen paimenten tulisi asettua.
Nimetön mies Pohjois-Suomesta kommentoi:
”Olin SRK:n lähetysseuroissa Pohjois-Suomessa viime syksynä. Lähetyspuhujat olivat Kainuusta. Ensimmäinen saarnasi, että ”nimelliset synnit ovat anteeksiantamattomia syntejä”. Toinen lähetyspuhuja saarnasi, että ”Jeesuksen ristinkuolemassa on meidän täydellisyytemme ja vanhurskautemme. Meillä on Kristuksen tähden joka hetki kaikki synnit anteeksi, ja se että kun me julistamme toisillemme evankeliumia, on vain armonvakuutus siitä, että Kristus on kuollut puolestamme”. Mielestäni näillä SRK:n lähetyspuhujilla oli perustavanlaatuinen erimielisyys vanhurskauttamisesta.”
Minusta valta on ollut pitkään 70-luvun hoitomiehillä ja hoitokokouksilla. Kun on ne muistot olleet kipeissä kantapäissä mukana kaiken aikaa, muuta vahtia ei ole tarvittu. Silloin vaadittiin ehdotonta kuuliaisuutta silloiselle vallitsevalle normistolle ja normiston väsääjille ja jos ei ollut kuuliainen, seuraukset olivat julmia ja hirvittäviä. Liike onpotenut pitkään yksimielisyyden traumaa, mutta nyt siitä ollaan pääsemässä irti, kun liikkeessä on niin paljon hoitokokousten kokemattomia ihmisiä. He eivät ole yksimielisyyden ”ihanuutta” koskaan sisäistäneet, koska heitä ei ole peloteltu siihen. Hyvä niin.
Nimetön mies Pohjois-Suomesta kommentoi:
”Noin 100 vuotta sitten kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju tutustui sekä vanhoillislestadiolaisiin että isoesikoisiin. Paulaharju kirjoitti kohtaamisestaaan seuraavasti:
…”Toinen oli esikoisten pirtti, toinen vanhojen – ja molemmat seisoivat lujina Raamatun, Lutheeruksen ja Laestadiuksen uskossa.
Toiset olivat jyrkkiä Siinain miehiä. He käyttivät saarnoissaan karkeaa, väkevää kieltä ja sanoivat seuraavansa Laestadiuksen jälkiä. ”Yksi on Kristus, ja yksi on seurakunta, ja esikoisten seurakunta on oikea seurakunta, johon met kootut olemme”, he sanoivat. Laestadius oli esikoisseurakunnan perustaja, ja he ovat saman seurakunnan hengeltä valaistuja paimenia.
”Mutta met olemme”, vanhat sanoivat, ”raketut apostoolein ja propheetain perustuksen päälle, joissa Jeesus Kristus se paras kulmakivi on, jonka päälle kaikki rakennus toinen toisheensa liitethään, jotta se kasuuaa pyhäksi temppeliksi Herrassa. Ja muuta perustusta ei taijeta panna, kun se, jonka Jumala jo paratiisissa on pannut langenneelle ihmiselle.” (Paulaharju Samuli: Kiveliöitten kansaa, WSOY, Porvoo 1937.)
”Esikoiset” ovat siis isoesikoisia ja ”vanhat” vanhoillislestadiolaisia. Paulaharjunkin muistiinpanojen perusteella vanhoillislestadiolaiset olivat Kristuskeskeisiä, kun taas isoesikoisille seurakunta oli uskon perusta.”
Nimetön mies Keski-Suomesta kommentoi:
”Omalta puoleltani totean, että oma kokemukseni asiasta on toisenlainen kuin Tuomas Palolan. Olen ollut ja elänyt koko tähänastisen elämäni vanhoillislestadiolaisena (jos nyt joku haluaa määrittää minut SRK-lestadiolaiseksi, niin saa toki tehdä) ja aika paljon vanhoillislestadiolaisten parissa. En muista koskaan kuulleeni saarnoista tai muutenkaan opetusta tai ajatusta rippipakosta. Olen kuullut ja ajatellut sen aina olevan armolahja eli se on sitä varten, että ei tarvitsisi elää taakkojen alla.
En ole myöskään koskaan ajatellut enkä ole kuullut puhuttavan että SRK:n tai rauhanyhdistysten johtokunta olisi joku (Raamatusta erillinen) hengellinen auktoriteetti. Laitoin tuon sulkulausekkeen, koska Raamattu tuntee ns. paimenviran ja se on Raamatun mukaista. Tai no, olen kuullut SRK:hon kriittisesti suhtautuvien puhuvan/kirjoittavan niin.
On täysin totta että vanhoillislestadiolaisuudessa pidetään syntinä joitakin asioita, mitkä koetaan muualla ns. normaaleiksi. Kuitenkin blogitekstisi lause ja siitä tuleva sävy ”Ihmisten arkisiin valintoihin elämässä puututaan ja pitää puuttua varsin yksityiskohtaisestikin.” on hyvin kaukana omasta kokemuksestani.”
Eihän vl-opetuksessa puhutakaan riistä, että se olisi pakko, vaan että se on ARMOETU. Käytännössä kuitenkin tuo armoetu on enempi ja vähempi pakollinen.
Ensinnäkin jo pienille lapsille kehotetaan antamaan ripittäytymisen esimerkkiä, eli pyytämäään heiltä hermostumisia sun muita turmeluksia anteeksi ja näin olla ”aivan kuin” kasvattamassa kristillisesti. Ja näin myös he oppivat ripittäytymään, pyytämään ja antamaan anteeksi ”hengellisesti” Jeesuksen nimessä ja veressä ja jo aika pieni lapsi osaa vl-liikkeen piirissä kertoa, millä tavalla asiat sovitaan ”oikealla tavalla”. Välillä kuulee tarinoita, joissa lapsi ei ole hyväksynyt muuta anteeksiantoa kuin liikkeen synninpäästöjulistuksen. Eli lapsi jo oppii sen, että ripittäytyä täytyy, mikäli mielii taivaaseen. Kyllä minä ainakin tiesin sen pikkuisena tasan tarkkaan.
Toiseksi liikkeessä puhutaan paljon matkavaatteen tahriintumisesta ja kehotetaan pitämään se puhtaana ja se tarkoittaa ripittäytymistä.
Kolmanneksi Raamatusta otetaan usein se esimerkki esille saarnoissa, kuinka Jeesus pesi opetuslasten jalkoja ja jätti näin uskovaisille esimerkin antaa toinen toisellensa anteeksi. Jalkojen pesun mielletään tarkoittavan synninpäästöä, vaikka ontuva vertaus onkin.
Neljänneksi usein liikkeen puheissa ihastellaan ”armonkerjäläisiä”. Myös hautajaispuheissa mainitaan usein, kuinka vainaja halusi kulkea yhtä matkaa Jumalan lasten joukossa armonkerjäläisenä=ahkerana synninpäästösanojen pyytelijänä.
Sitten usein olen kuullut ihmeteltävän niitä, jota eivät tunnu noita synninpäästösanoja paljoa tarvitsevan ja se mielletään myös merkiksi joko eriseuraisuudesta tai enteilevän epäuskoa.
Evankeliumi tarkoittaa vanhoillislestadiolaisittain synninpäästösanoja ja sitä verrataan myös matkasauvaan, johon nojata ja hakea sieltä tukea.
Eli mitään pakkoa ei toki ole, mutta tasan mahdottomaksi nähdään liikkeen opetuksen mukaan sellainen tilanne, että joku olisi A) tullut liikkeeseen ja B) kukaan liikkeen sisällä olisi selvinnyt uskovaisena ilman synninpäästösanoja.
Ei pakkoa minunkaan mielestä suoraan sanana käytetä missään. Eihän myöskään ole ns. syntilistoja. Silti tehdään erittäin selväksi, mikä on pahaa ja mikä hyvää, ja ihminen asettuu kävisin asemaan, jossa kokee toistuvasti epäonnistuneensa ja itsensä syntiseksi. Vaikka yrittää elää normaalia elämää, inhimillisenä ihmisenä.
Nimetön mies Itä-Suomesta kommentoi:
”Haluaisin myös oman sanani sanoa. Rippipakko? Ihmettelen, mistä on peräisin käsitys siitä, että seuroissa saarnattaisiin, että nimellisistä synneistä on tehtävä parannusta. Olen käynyt seuroissa 36 vuotta, enkä ole koskaan, korostan KOSKAAN kuullut yhdenkään puhujan, rippikouluopettajan tai kenenkään muunkaan suusta, että rippi olisi autuuden ehto. Päinvastoin. Aina olen kuullut opetettavan, että rippi EI OLE autuuden ehto. Viimeksi eilen lähetysseuroissa puhuja otti asian esille. Opetti mielestäni aivan oikein, että omantunnon hoitamisen kannalta olisi hyvä tehdä parannusta nimellisistä synneistä, mutta autuuden ehto se ei ole, vaan meillä on oikeus turvautua ihan siihen armoon, jonka Kristus on ristinkuolemallaan meille lunastanut. Eli synnit ovat anteeksi. Näin minua on opetettu ja olen sentään elämäni aikana kuunnellut aika mkonta saarnaa.
En tunnista myöskään tuota huoneenhallitusoppia. Kyllä viimeksi ihan tässä keväällä on siionin asukkaiden toimesta kritisoitu yhdistyksen johtokuntaa.
Muutenkin tuntui, että blogiteksti on jatkoa tälle viime vuosien ”myllytykselle”. Siitä on hankala saada otetta ja jotenkin jokaisen kappaleen kohdalla tuli ajatus, että ”eihän tuo nyt noin ole”.
Ei sellaista ohjetta ehkä suoranaisesti ole annettu, mutta epäsuorasti sitäkin enempi.
”Kun meille tulee syntiä ja saastaisuutta, niin haluamme ahkeroida käydä pesolähteellä niitä pois pesemässä, ettei matka käy raskaaksi ja hitaaksi….”
”Rakkaat matkaystävät, siunatkaa toisianne siellä penkeissä…”
”Siunatkaa lapsianne ja antakaa nuorillennekin ihan pyytämättä syntejä anteeksi…”
”Jos teille tulee tunnolle nimellisiä asioita, niin menkää jonkun rippi-isän luokse sopimaan niitä, meillä on paljon Siionissa suljettuja astioita. Eikä tarvitse hävetä, ettei kukaan muu ole näin huono uskovainen ja joudu tämmöisiin lankeemuksiin, kun meistä kukaan ei ole synnitön, paitsi Herra Jeesus…”
”Suuri synti vie kadotukseen, mutta ei se pienikään välille jätä…”
”Hoitakaa omatuntonne taloutta rakkaat sisaret ja veljet…se mitä meiltä kysytään viimeisenä päivänä on se, että onko meillä synnit anteeksi….”
”Usko ei pysy hoitamattomassa omassatunnossa…”
”Ahekroikaa synnin poispanemisessa…”
”Epäuskoisilla ei ole syntiä, mitä uskoa anteeksi…”