Jumalan vanhurskaus ilmestyy(Room. 1:17).
Inhimillisissä opeissa ilmestyy ja opetetaan ihmisten vanhurskautta, ts. kuka on vanhurskas itsensä ja ihmisten edessä ja miten sellaiseksi voi tulla. Ainoastaan evankeliumissa taas ilmestyy Jumalan vanhurskaus (ts. kuka on vanhurskas Jumalan edessä ja miten sellaiseksi tulee) yksistään uskon kautta, jolla uskotaan Jumalan sanaan, kuten Markuksen viimeisessä luvussa: ”Joka uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” Sillä Jumalan vanhurskaus on pelastumisen perusta. Ja taaskaan ”Jumalan vanhurskaus” ei tarkoita sitä, jolla hän itse on vanhurskas itsessään, vaan sitä, jolla me hänen kauttaan vanhurskaudumme, mikä tapahtuu uskomalla evankeliumi. WA 56, 171-172.
Minun käsitykseni mukaan ei ”uskollisuus”(Room. 3:3) ole tässä Jumalan uskollinen mieli vaan uskovan alttius Jumalaa kohtaan, koska vanhurskaus on luvattu uskosta Room. 1: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” WA 56, 224.
Tähän vastataan, niin kuin edellä on sanottu kysymykseen: Kuinka Kristuksessa vanhurskautetut eivät ole syntisiä ja kuitenkin ovat syntisiä? Raamattu näet sanoo tätä kumpaakin vanhurskaasta. Johannes kirjoittaa 1 Joh. 1:8: ”Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä.” Mutta saman kirjeen viimeisessä luvussa hän sanoo (5:18): ”Me tiedämme, ettei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä”, mutta jumalallinen alkuperä – se on, koska hän on Jumalasta syntynyt – varjelee häntä, eikä häneen ryhdy se paha.” Samoin myös 1 Joh. 3:9: ”Yksikään Jumalasta syntynyt ei tee syntiä, sillä Jumalan siemen pysyy hänessä. Hän ei voi tehdä syntiä, koska on syntynyt Jumalasta.” Katso, mitä hän sanoo: hän ei voi tehdä syntiä; ja kuitenkin, jos hän sanoo, ettei hänellä ole syntiä, niin hän valehtelee. Samanlaisen ristiriitaisuuden voi nähdä Jobin kirjassa. Hänestä sanoo Jumala, joka ei voi valehdella, että hän on vilpitön ja nuhteeton mies (Job 1:18). Ja kuitenkin tämä useassa eri paikassa tunnustaa itsensä syntiseksi, esimerkiksi 9:2 ja 7:21: ”Miksi et jo anna anteeksi, mitä olen rikkonut, miksi et ota pois syntiäni?” Tässä ei voi olla kyse muusta kuin, että Job puhuu totta, koska jos hän valehtelisi Jumalan edessä, Jumala ei voisi sanoa häntä vanhurskaaksi. Siis samalla kertaa vanhurskas ja syntinen. Kuka paljastaa nämä vastakkaisiin suuntiin kääntyneet kasvot? Tai missä ne voivat sopia yhteen? Varmaankin vain armoistuimen luona, missä kerubien kasvot, jotka muuten ovat kääntyneet eri suuntiin, yhtyvät. Koska siis uskon kautta on pantu alulle vanhurskaus ja lain täyttymys, sen vuoksi ei Kristuksen tähden, johon usko pitäytyy, lueta syyksi jäljellä olevaa syntiä eikä puuttuvaa lain täyttymystä. Sillä synnyttyään usko pitää huolenansa jäljellä olevan synnin karkottamisen lihasta kaikenlaisilla ahdistuksilla, vaivoilla ja lihan kiduttamisilla, niin että Jumalan laki miellyttäisi ja tulisi täytetyksi, ei vain hengessä ja sydämessä, vaan myös lihassa, joka yhä vielä vastustaa uskoa ja henkeä, niin kuin Room. 7:22 sattuvasti kuvataan. Näin siis on, jos katsot uskoa, laki on täytetty, synnit tehty voimattomiksi eikä mitään lakia ole enää jäljellä: mutta jos katsot lihaa, jossa ei ole mitään hyvää, sinun on pakko tunnustaa, että nekin ovat syntisiä, jotka ovat vanhurskautettuja hengessä uskon kautta. WA 2, 496-497.
Siksipä minua hävettääkin julkaista nämä puutteelliset ja ponnettomat selitykseni niin suuren apostolin ja Jumalan valitun välikappaleen kirjeeseen(Galatalaiskirje). Häpeilemisestä luopumaan ja häpeämättömään rohkeuteen minua kuitenkin pakottaa se ääretön ja kauhistava pyhän häpäisy ja iljetys, joka Jumalan seurakunnassa aina on raivonnut ja yhä vieläkin raivoaa ainoaa lujaa kalliota vastaan, joksi vanhurskautusoppia sanomme: emme ole itse tämän – emme tietysti siis tekojemmekaan nojalla, jotka ovat meitä itseämme vähemmät – vaan me olemme toisen, Jumalan ainosyntyisen Pojan, Jeesuksen Kristuksen, kautta lunastetut synnistä, kuolemasta ja perkeleestä ja saaneet lahjaksi iankaikkisen elämän. WA 40 I, 33.
Mutta vanhurskautusoppi (ainoa turvamme sekä ihmisten kaikkea voimaa ja juonia että helvetin portteja vastaan) on se, että meidät julistetaan vanhurskaiksi ja me tulemme autuaiksi yksinomaan uskosta Kristukseen, ilman tekoja. WA 40 I, 355.
Koko Apostolien tekojen kirjassa ei siis, lyhyesti puhuen, muuta käsitelläkään kuin sitä, että niin juutalaisten kuin pakanoiden, niin hurskaiden kuin syntistenkin pitää tulla vanhurskaiksi yksinomaan uskon kautta Kristukseen Jeesukseen, ilman lakia ja tekoja. Sen todistavat apostoli Pietarin ja Paavalin, Stefanuksen, Filippuksen ynnä muiden saarnat sekä erityisesti pakanoiden ja juutalaisten esimerkit. Niin kuin näet Jumala evankeliumin välityksellä antoi Pyhän Hengen ilman lakia eläville pakanoille, niin hän antoi Pyhän Hengen juutalaisillekin: ei lain eikä lain määräämän jumalanpalveluksen ja sen määräämien uhrien, vaan yksinomaan uskon saarnan välityksellä. Jos nimittäin laki olisi kyennyt vanhurskauttaman ja lain vanhurskaus olisi ollut välttämätön autuuden saavuttamiseksi, ei Pyhää Henkeä siinä tapauksessa mitenkään olisi annettu pakanoille, jotka eivät noudattaneet lakia. Mutta ilmeinen kokemus osoitti, että heille annettiin Henki ilman lakia, ja silminnäkijöinä olivat apostolit, Pietari, Paavali, Barnabas ynnä muutu. Siis: laki ei vanhurskauta, vaan yksinomaan usko Kristukseen, jota evankeliumi julistaa. WA 40 I, 332.
Luulen, että tämä vastaukseni riittää puolustamaan minun kolmea Cocleuksen tuomitsemaa väitettäni ja että seuraava oppilauselmani pitää lujasti pintansa: usko yksin vanhurskauttaa. Tämän ei kuitenkaan tarvitse sulkea pois sitä, että myös sana, sakramentti, Kristus, saarnaaja, Henki ja Jumala vanhurskauttavat. Jumala näet tekee kaiken, jotta meidät vanhurskautettaisiin. Kristus on ansainnut sen, että meidät vanhurskautetaan, ja Pyhä Henki panee täytäntöön sen, minkä Kristus on ansainnut, jotta meidät vanhurskautettaisiin. Sana on se väline, jonka avulla Pyhä Henki panee täytäntöön sen, minkä Kristus on ansainnut; näitä välineitä ovat myös sakramentti ja saarnaaja. Mutta lopullinen vanhurskauttaminen jää yksin uskon varaan, koska ilman uskoa ei Jumala, ei Kristus eikä mikään muu voi vaikuttaa mitään vanhurskauttamiseemme. WA 11, 302. T.O.
Usko siis vanhurskauttaa, koska se käsittää ja omistaa aarteen, nimittäin läsnä olevan Kristuksen. Hänen läsnäolotapansa on käsittämätön, koska tässä, niin kuin olen sanonut, vallitsee pimeys. Missä vain todellinen sydämen luottamus on olemassa, siinä Kristus on tuossa hämyssä ja uskossa. Tämä on se oleellinen vanhurskaus, jonka tähden ihminen vanhurskautetaan; häntä ei vanhurskauteta rakkauden tähden, niin kuin sofistit väittävät. Kaiken kaikkiaan: samoin kuin sofistit sanovat, että rakkaus ilmentää ja saa aikaan uskon, samoin me sanomme, että Kristus ilmentää ja saa aikaan uskon ja on uskon olemuksena. Uskossa omistettu ja sydämessä asuva Kristus on siis se kristillinen vanhurskaus, jonka tähden Jumala lukee meidät vanhurskaiksi ja lahjoittaa meille iankaikkisen elämän. Tässä ei totisesti ole olemassa mitään lain tekoa, ei mitään rakastamista, vaan kerrassaan toinen vanhurskaus ja ikään kuin uusi maailma lain ulko- ja yläpuolella; eihän Kristus eli usko ole lakia eikä lain tekoa. WA 40 I, 229-230.
Sillä koko vanhurskauttamisemme menetelmä on aina tähän asti passiivinen. Me taas, koska olemme niin tavattoman hurskaita, tahdomme tulla vanhurskaiksi aktiivisesti, so. omien tekojemme avulla. Mutta tässä meidän ei pidäkään tehdä mitään eikä ryhtyä mihinkään, ainoastaan kuunnella, kuten Psalmi 45 kehottaa tekemään, ja uskoa, mitä meille sanotaan. Vain tämän kuuleminen on ilon kuulemista, ja vain tämän voimme tehdä Pyhän Hengen kautta vanhurskauttamisemme hyväksi. WA 40 II, 410. T.O.
Vanhurskauttamista koskeva uskonkappale kuuluu: uskokaamme, että Kristus on kärsinyt meidän puolestamme. Paavalikin sanoo: Kristus on tullut herjatuksi meidän tähtemme. Ei vielä riitä, että tietää Kristuksen kärsineen, vaan, kuten hän sanoo, lisäksi on uskottava, että hän on kärsinyt meidän sairautemme ja kärsinyt meidän puolestamme, ei lainkaan itsensä ja syntiensä vuoksi: hän on kärsinyt ne taudit ja ottanut kestettäväkseen ne tuskat, jotka meidän olisi pitänyt kärsiä. WA 25, 328. T.O.
Tästä artikkelista emme voi luopua emmekä antaa lainkaan periksi, vaikka sitten sortuisikin taivas ja maa ja sen mukana kaikki muu, mikä ei voi pysyä. ”Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen” (Apt. 4:12). Sama asia on sanottu toisaalla näin: ”Hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.” Niinpä perustuu siis tämän artikkelin varaan kaikki se, mitä olemme opettaneet paavia, perkelettä ja maailmaa vastaan, sekä myös elämässämme noudattaneet. Sen tähden meidän tulee olla aivan varmat tästä asiasta emmekä saa sitä lainkaan epäillä. Muutoin on kaikki menetetty, jolloin voitto ja oikeus kuuluvat paaville ja perkeleelle sekä kaikelle sille opille, jota he ovat saarnanneet meitä vastaan. WA 50, 199-200. A.H.
Jos näet vanhurskautusoppi on lamassa, on kaikki lamassa. WA 40 I, 72.
Martti Luther: Ahdistuksesta ylösnousemukseen. Sata sananselitystä. Antologia.Koonnut ja toimittanut Ossi Kettunen. Suomentaneet Ahti Hakamies ja Teivas Oksala. Uudistetun laitoksen kielellisesti muokannut Meiju Bonsdorff.
SLEY-Media OY 2019. S.246-250
Sinäpä sen sanoit taas kerran oikein selvästi. Tuota samaa sinä olet jankuttanut jo viisi vuotta ja varmaan jo sitäkin ennen. Jospa miettisit asiaa vähän ja oivaltaisit miksi monet ovat kyllästyneet keskusteluun kanssasi. Sinäkö ainoana olet oikeassa ja kaikki muut väärässä? Laitat nöyrtymisen ja omatekoisen parannuksen taivaan oveksi. Tiedät kuitenkin kuka sanoi olevansa ovi. Sinä Ari rakas veli et voi siirtää Vapahtajaa ovelta pois ja laittaa tilalle jotain muuta. Herra ei heitä ketään pois luotaan, joka hänen luokseen tulee. Ovi pelastukseen on täysin avoinna. Siitä saa kulkea sisään jokainen, joka tahtoo ottaa uskolla pelastuksen vastaan.
Tässä ei puhuta siitä uskosta, että meidän tulee noudattaa Jumalan tahtoa, vaan siitä uskosta joka Jumalalla on. Hän tietää, että sovitus on täysin riittävä. Jos se on täysin riittävä niin siihen ei voi lisätä nöyrtymistä, eikä parannusta, eikä kastetta. Ne kuuluu kuitenkin uskovan elämään, mutta ne ei pelasta. Meidät pelastaa se usko, jonka Jumala meille antaa, kun sitä pyydämme.
Kiitos, Mikko Suni, aloituksesta. Luther siis opettaa vanhurskauttamisen olevan yksin uskosta. Sanat yksin tai yksinomaan esiintyivät lainoissa seitsemän kertaa uskon yhteydessä.
Tiedän olevani ymmärrykseltäni vajavainen, mutta Raamattua lukiessa ei vain voi olla arviomatta Lutherin näkemyksiä. ”Yksin” ja ”uskosta” mainitaan samassa yhteydessä vain Jaakobin kirjeen toisessa luvussa ja eikö kirjoittajan sanoma siinä ole päinvastainen kuin Lutherilla?
Luther mitä ilmeisimmin ymmärsi, että Paavalin ilmaisut ”uskosta” tai ”uskon kautta” tarkoittaisivat samaa kuin yksin uskosta. Mutta onko niin? Esimerkiksi eräässä tuntemassani seurakunnassa voidaan sanoa, että pääset sakastiin ”tuon oven kautta” tai ”tuosta ovesta”. Se olisi totta. Käytännössä kuitenkin pitää mennä vielä vähän matkaa käytävää ja toisestakin ovesta. Tai toinen esimerkki. Pelastukseen mennään ”ahtaan portin kautta” tai ”ahtaasta portista”, mutta samalla Jeesuksen sanoista käy ilmi, että sen jälkeen on vielä kuljettava kaitaa tietä. Pelkkä portti ei ole kaikki.
Toisekseen olen lukenut, että usko eli kreikaksi pistis merkitsi UT:n ajan käytössä useammin uskollisuutta kuin turvaamista tai luottamista, eikä se ollut vastakohtainen teoille. Tämä on kuulemma havaittu tutkimalla muun muassa Filon ja Josefuksen kirjoituksia. Jotkut sanovat, että Room. 1:7 pitäisi kääntää: ”Vanhurskas on elävä uskollisuudesta”. Sen katsotaan vastaavan paremmin myös Habakukin sanomaa. Ehkä on niin?
Edelleen: kun Paavali kirjoitti vanhurskauttamisesta uskosta (tai uskollisuudesta) ilman lain tekoja, on todettu, että hänen tavoitteensa oli sanoa, että pakanakristittyjen ei tarvinnut alkaa noudattamaan juutalaista lakia kaikkine säädöksineen. Jotkut juutalaiskristityt olivat vaatineet sellaista, mikä käy ilmi erityisesti Galatalaiskirjeestä ja Apostolien teoista. Luther taisi lukea ilmaisun ”ilman lain tekoja” merkitsevän ”ilman mitään tekoja”. Niin väitetään. Siksi hän kirjoitti: ”On aivan varmaa, etteivät meidän omat tekomme mitenkään edistä pelastumistamme.”
Ei voi mitään, mutta Raamattu vaikuttaa olevan eri linjalla. Joillain teoilla vaikuttaa sittenkin olevan merkitystä. Esimerkiksi: ”Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan” (Room. 10:10).
Samaa opetti Jeesuskin sanoessaan, että joka tunnustaa hänet ihmisten edessä, sen hän tunnustaa Isänsä edessä ja vastaavasti Jeesus kieltää sen, joka kieltää hänet tai häpeää häntä.
Samoin pitää ymmärtää, mitä Jeesus sanoo jakeessa Matt. 12:37: ”Sillä sanoistasi sinut julistetaan vanhurskaaksi, ja sanoistasi sinut tuomitaan syylliseksi.” Verbi on dikaioo, joka Paavalin käytössä kääntyy yleensä vanhurskauttamiseksi. Eli voisi kääntää ”Sinut vanhurskautetaan sanoistasi”. Edeltävässä tekstissä juutalaiset sanoivat Jeesuksen ajavan riivaajia pois riivaajien päämiehen voimalla. He siis eivät tunnustaneet Jeesusta Herraksi, mikä vei vanhurskautuksen ja toi syyllisyyden. Sanat siis ratkaisivat ja puhuminenhan on ihmisen tekemistä.
Mietityttävä on sekin, mitä Johannes sanoo: ”Lapsukaiset, älköön kukaan saako teitä eksyttää. Se, joka vanhurskauden tekee, on vanhurskas” (1. Joh. 3:7).
Paavalikin kirjoittaa: ”Ettekö tiedä, että kenen palvelijoiksi, ketä tottelemaan, te antaudutte, sen palvelijoita te olette, jota te tottelette, joko synnin palvelijoita, kuolemaksi, TAHI KUULIAISUUDEN; VANHURSKAUDEKSI?” (Room. 6:16).
Jos puhutaan elävästä uskosta tai uskollisuudesta Jeesusta kohtaan, niin eikö edellä esitetty huomioiden siihen selvästi kuulu uskon kuuliaisuus ja se, että tunnustetaan hänet ja myös oma syntisyys? Niin minä näkisin. Niin kuin tavataan sanoa: pelastava usko ei ole koskaan ilman tekoja. Ne ovat niin kiinteästi toisiinsa sidottuja, että Jaakob saattoi sanoa, että vanhurskauttaminen ei ole vain uskosta vaan myös teoista.
Tiedän hyvin, että tässä vaiheessa moni alkaa ajattelemaan oppia lain ja evankeliumin erottamisesta. Mutta mitä merkitsee se, että evankeliumille pitää olla kuuliainen? Jeesus ”kostaa niille, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä ole kuuliaisia meidän Herramme Jeesuksen evankeliumille” (2. Tess. 1:8., sama ajatus Room. 10:16). Miten se voidaan sovittaa lain ja evankeliumin erottamiseen?
Jotkut pitävät Lutherin uskonvanhurskauskorostusta vain epäonnistuneena sielunhoidollisena ratkaisuyrityksenä. Sitähän eivät ole omaksuneet roomalaiskatoliset, eivätkä ortodoksit. Lutherin halu ilmeisesti oli, että kukaan ei joutuisi sellaisiin sisäisiin ahdistuksiin pelastuksensa vuoksi kuin, mistä hän itse kärsi. Tavoitteen voi nähdä hyväksikin jossain mielessä, mutta se, miten hän pyrki siihen tavoitteeseen, ei välttämättä ollut kovin hyvä. Varsinkaan hänen Raamatun tulkintansa erityisesti hänen käyttämiensä Paavalin tekstien osalta ei vaikuttaisi olleen paikallaan. Ja koko ajatus, että uskonvanvanhurskaus olisi Paavalin ja Raamatun pelastusopin ydin, ei monien mukaan ole totta. Kuten todettu, Paavalin tarkoitus oli osoittaa, että ei tarvittu juutalaisen lain tekoja pelastukseen, vaan usko/uskollisuus Jeesukselle oli tie. Paavalin ja UT:n pelastusopin ydintä on monen Paavali-tutkijan mukaan haettava muualta eli lähinnä siitä, mitä nykyään kutsutaan partisipaatioteologiaksi. Mutta se olisi oma juttunsa. Liian laaja tähän. Sen voi todeta, että senkin pohjalta pääsee väärästä epävarmuudesta pelastuksen suhteen.
Aloituksen Luther-lainoissa esiintynyt ”YKSIN uskosta” vanhurskautumisesta ei siis vaikuttaisi perustuvan suoriin Raamatun teksteihin. Lutherkin tiesi, että niitä kahta sanaa ei Paavalin kirjeissä esiinny yhdessä. Hän kuitenkin liitti saksankielisen UT:n jakeeseen Room. 3:28 sanan allein, yksin, ainoastaan, vain: ”– – der Mensch gerecht werde ohne des Gesetzes Werke, allein durch den Glauben” (Luther 1545 käännös). Hän tiesi, että sanaa ei ollut latinassakaan. Hän perusteli käännöstä saksan kielen luonteella ja olettamallaan Paavalin tarkoituksella. Hän esitti tueksi myös kirkkoisiä, joiden ajattelua katsoi edustavansa.
Raamatusta se ei näyttäisi lähteneen, mutta niin vain reformaation iskulauseeksi tuli yksin uskosta. Ja se on juurtunut lujasti mieliimme.
Mikä tässä on huolestuttavaa, on minun mielestäni se, millaiseksi esitetään se evankeliumi, jolle meidän tulisi olla kuuliaisia. Jossain vaiheessa käytännössä kaikki suomalaiset kastettiin ja eikö kieltämättä ole aika avara portti pelastukseen? Ja eikö osoiteta sangen laveaa tietä, jos sanotaan kyseisen vauvana saadun kasteen kantavan hautaan saakka, ja että millään ihmisen teoilla ja tekemisillä ei ole mitään tekemistä hänen pelastumisensa kanssa? Olen kuullut suureksi ihmeekseni jopa sanottavan, että kyllä Jeesuksen kieltäjäkin pelastuu, kunhan vain uskoo. Olin itse Jeesusta häpeävä nuoruudessani, enkä mitenkään voi katsoa olleeni pelastuksessa sisällä. Onneksi Herra otti minut kiinni herätyskokouksessa.
Ja on pakko kysyä, että onko esimerkiksi siinä mieltä, että herätyskristillistä toimintaa on vastustettu uskonvanhurskausopin perusteella siksi, että sen piirissä on puhuttu kääntymisestä ja ratkaisun teoista? Sellaista ei ole hyväksytty, koska siinä on kyse ihmisen tekemisestä.
Mitä mieltä olette?
Vastaako tuollainen ajattelu Raamatun kristillisyyttä?
Nämä ovat kovin vajavaisia ajatuksia isoista ja vaikeista asioista, mutta mielestäni huomioitavia. Enhän olisi niitä muuten kirjoittanutkaan.
Niinpä. Heti kun alkaa pohdiskelemaan oikein järkevästi asiaa, niin ei voi tulla mihinkään muuhun tulokseen kuin siihen, että Lutherin vanhurskauttamisoppi on väärä. Näkeehän sen siitä, ettei mitään synnittömyyttä ja täydellistä pyhyyttä kenessäkään voi nähdä. Jatkuvasti joutuu kamppailemaan monenlaisten kiusausten ja lankeemusten kanssa. Tarkemmin ajatellen oikein järjellä, niin syntien anteeksiantamustakaan ei voi järjellä käsittää.
Niinpä olemme Jumalan suuren salaisuuden edessä, kun puheena on Jumalan vanhurskaus, joka syntiselle annetaan uskon kautta. Jos sen voisi pohdiskelemalla käsittää, niin silloin se ei olisi enää Jumalan salaisuus, joka käy yli ymmärryksen. Silloin uskolla ei olisi mitään ratkaisevaa merkitystä.
Silloin myös pelastuksemme olisi meidän omien hyvien tekojen varassa ja meistä tulisi fariseuksia.
Pekka kirjoitti: ”Tarkemmin ajatellen oikein järjellä, niin syntien anteeksiantamustakaan ei voi järjellä käsittää.”
Raamatun lupauksiin voi luottaa:
1, Joh. 1:9: ”Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. ”
Ei kai se tee kenestäkään farriseusta, jos uskoo tuon mukaisesti, että synnit tulee tunnustaa ja myös toimii sen mukaan? Vai oletko sitä mieltä, että syntiä saa vapaasti tehdä eikä niitä syntejä tarvitse tunnustaa? Olisiko sellainen kaidalla tiellä kulkemista?
Kiitos Pekka kommentistasi.
Teennäinen kristillisyys eli se farisealaisuus syntyy siitä, että yritetään tehdä tietä taivaaseen omilla ponnistuksilla. Siinä käy niin, että, joko joutuu lopulta epätoivoon, kun ei valmista tule, tai sitten tyytyy vähempään, eli ei ole itseään, eikä Jumalaa kohtaan rehellinen. Epätoivo on siinä suhteessa parempi tilanne, että silloin voi tarttua siihen pelastukseen, joka lahjana tarjotaan. Jollei ole itseään eikä Jumalaa kohtaan rehellinen, niin siinä ei auta mikään. Silloin alkaa venyttää Jumalan käskyjä ja uskoo riittävän, kunhan yrittää parhaansa.
Pekka: ”farisealaisuus syntyy siitä, että yritetään tehdä tietä taivaaseen omilla ponnistuksilla.”.
Tuohon voi aika pitkälti yhtyä. Fariseus temppelissä rukoillessaan esitteli lain noudattamistaan: ”Minä paastoan kahdesti viikossa; minä annan kymmenykset kaikista tuloistani.”
Mutta ei publikaanikaan ollut passiivinen, toimeton tai ilman tekoja: hänhän ensin lähestyi Jumalaa mennen temppeliin ja sitten rukoili: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”.
Hän meni kotiinsa vanhurskautettuna. Tekstissä on dikaioo verbinä. Käännöksissä on harhauttavasti substantiivi.
Pointti on, että oman syntisyytensä tunnustaminen tai Jeesuksen tunnustaminen Herraksi ei missään tapauksessa ole sitä, että ”yritetään tehdä tietä taivaaseen omilla ponnistuksilla”.
Johtopäätös: Jeesuksen ja oman syntinsä tunnustaminen ovat selvästi jotain mitä ihminen. Ja ne liitetään kiistatta pelastukseen. ”Suun tunnustuksella pelastutaan” ym, ym. Pelastus siis ei sittenkään ole ”yksin uskosta”. Sitä selvitin yllä pitkästi.
Jeesuksen herruuden tunnustaminen on jotain perustavan laatuista kristillisyydessä. Se ei ole Paavalin torjuma lain teko. Sillä termillä hän tarkoitti juutalaista lakia. Se ei ole ansion hakemista. Se merkitsee sitä, että on kristitty tai että on Jeesuksessa. Kieltäjä puolestaan ei ole Jeesuksessa.
Kastekin oli raamatullisessa käytössä tunnustautuminen Kristukseen ja vaikutti juuri sellaisena. Eikö ollutkin juuri niin?
Jäi sana pois: ”Johtopäätös: Jeesuksen ja oman syntinsä tunnustaminen ovat selvästi jotain mitä ihminen TEKEE.
Ihmisellä on osuutensa siinä, että hän tunnustaa Jeesuksen. Vaikka sen voisi nähdä myös Pyhän Hengen vaikutukseksi, niin ihminen on aktiivinen siinä.
Risto Kauppinen. Mitä Pietari teki kun hän kielsi Kristuksen? Olisi joutunut helvettiin kuten Juudas, ellei Kristus olisi katsonut häneen. Pietarin aktiivinen tekeminen oli – 0
Kosti, hyvänen aika! Ei kai pelkkä Jeesuksen katse Pietaria pelastanut? Olisivatko sitten kaikki pelastuneet, joihin Jeesus katsoi?
Etkö ole lukenut, miten Jeesus sanoi Pietarille: ”minä olen rukoillut sinun puolestasi, ettei sinun uskosi raukeaisi tyhjään. Ja kun sinä kerran PALAJAT, niin vahvista veljiäsi”.
Pietarin piti palata Jeesuksen tunnustajaksi! Se oli Jeesuksen vaikuttamaa, mutta Pietarin piti palata. Ja hän – kiitos Herran! – palasikin ja pysyi uskollisena.
Risto. Mitä luulet, että Kristuksen katse sai aikaan? Synnintunnon ja ilman Pietarin myötävaikuttamista. Ilman Kristuksen katsetta Pietarin osa olisi ollut sama kuin Juudaksen.
Risto,
”Kastekin oli raamatullisessa käytössä tunnustautuminen Kristukseen ja vaikutti juuri sellaisena. Eikö ollutkin juuri niin?”
kaste on pelkkää Jumalan armoa – ei mikään tunnustautumisteko. Olet tähänkin tuomassa ihmistekoa.
Mikko,
kirjoitettu on ”Antakaa pelastaa itsenne tästä nurjasta sukupolvesta” ja ”ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi”. Ja ”Nouse, huuda avuksi hänen nimeänsä ja anna kastaa itsesi ja pestä pois syntisi.”
Ne ovat ihmisille annettuja kehotuksia tehdä jotain.
Risto,
Vapahtaja sanoo: ”Menkää ja tehkää”…
Mikko,
niin… menkää ja tehkää opetuslapsia eli Jeesukselle oppilaita, niitä, jotka haluavat oppia häneltä ja hänestä. Käytännössä siis haluavat seurata häntä.
Paavali toteutti sitä, Ap. t. 14:21 :
”Ja julistettuaan evankeliumia siinä kaupungissa ja tehtyään monta opetuslapsiksi he palasivat Lystraan ja Ikonioniin ja Antiokiaan.”
Kun julistetaan evankeliumia Jeesuksesta, toiset uskovat ja heistä tulee hänen opetuslapsiaan eli oppilaita. Heidät kastetaan ja heitä opetetaan pitämään kaikki, mitä Jeesus on käskenyt meidän pitää.
Kaste ei tee opetuslapseksi. Opetuslapseksi tekeminen ja kaste ovat erillisiä asioita. Joh 4:1 ilmaisee sen:
Jeesus teki opetuslapsiksi ja kastoi useampia kuin Johannes.
Risto,
”Kaste ei tee opetuslapseksi”
Niin, kasteessa synnytään Jumalan lapseksi. Kastetut Jumalan lapset sitten tarvitsevat opetusta.
Uudessa testamentissa ei ole ainuttakaan tekstiä, josta ilmenisi, että imeväisiä olisi kastettu. Kirkkohistoriassa ensimmäinen kiistaton maininta siitä, että sellaista on ollut, on noin vuodelta 206.
Mitä tulee Jumalan lapseksi syntymiseen eli uudestisyntymiseen, niin pitää huomioida muutkin kohdat, jossa siitä puhutaan.
1. Piet. 1:23: te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta.
Jaak. 1:18: Tahtonsa mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla – –.
Joh.1:12 sisältää sanat ”tulla Jumalan lapsiksi”. Se tarkoittaa uudestisyntymistä Jumalan lapseksi. Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä.
Vielä: Room. 8:14 Sillä kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia.
Johanneksen mukaan uudestisyntyminen tapahtuu siis ottamalla vastaan Jeesus (josta kirjoittaja käyttää myös nimitystä Sana). Ja hän lisää: ”niille, jotka uskovat hänen nimeensä.” Samoin 1. Joh. 5:1 kytkee uskon ja uudestisyntymisen: ”Jokainen, joka uskoo, että Jeesus on Kristus, on Jumalasta syntynyt.”
Siis Jeesuksen vastaanottaminen, Jumalan Sana ja usko vaikuttavat uudestisyntymisen. Noita on vaikea soveltaa vauvakasteeseen niin, että kastetut vauvat olisivat Jumalan lapsia ja kastamattomat vaikkapa perkeleen lapsia ja kadotettuja.
UT:n aikaisessa kontekstissa kaste otettiin heti, kun oli uskottu evankeliumi ja se vaikutti sellaisena.
Skotlannin Baptistiunioni on tiivistänyt: ”Uuden testamentin kasteteologia sopii vain sellaiseen kastekäytäntöön, jossa kasteelle menijä on kääntymisen ja uskon tunnustamisen hetkessä”.
Se on hyvin sanottu, Sen sijaan sellainen ajatus, että vauva uudestisyntyisi ja pelastuisi kasteessa ei perustu Raamattuun. Koko sakramenttiajatus sellaisena kuin sitä on ollut katolisuudessa ja luterilaisuudessa, on myöhäsyntyinen ja harhauttava lisä kristillisyyteen.
Risto,
Jumalan lapseksi synnytään vedestä ja Hengestä. Tämän varmaan raamattua lukeneena tiedätkin.
Toisekseen, eikös Uudessa Testamentissa puhuta perhekunnista…
Risto,
minun mielestäni hyökkäät pelastuksen armon luonnetta vastaan ja näin ollen turhennat myös kasteen armonväline luonteen. Mitenkä sinulla mahtaa olla ehtoollisen kanssa? Välittääkö se sinulle todellisesti Kristuksen ruumiin ja veren ja syntien anteeksiantamuksen ja osallisuuden Kristukseen?
Mikko,
on vaikea ymmärtää väitteitäsi.
En mitenkään ”hyökkää pelastuksen armon luonnetta vastaan”. Pelastus on Jeesuksessa Kristuksessa. Kun olemme hänessä ikään kuin oksina viinipuussa, olemme armosta pelastuneita. Meidän ei tarvitse esimerkiksi omilla ponnistuksillamme tehdä tietä taivaaseen kuten Pekka kirjoitti. Kuten hänellekin kirjoitin Jeesuksen herruuden tunnustaminen ei ole ansioiden hakemista. Se on totuudessa pysymistä valehtelemisen tai totuuden salaamisen sijaan. Jeesuksen kieltäjä ei ole Kristuksessa. Mutta kun tunnustetaan ristiinaulittu ja ylösnoussut Jeesus suulla ja/tai kasteessa, niin sen yhteydessä tapahtuu oman syntisyyden ja syyllisyyden tunnustaminen ja näistä seuraa armon ja anteeksiannon saaminen. Ymmärrätkö?
Katsotko sinä, että luterilainen vauva, joka on kastettu, on armossa sisällä ja ne puolen miljardin hellarin ja baptistin vastasyntyneet vauvat, joita ei ole kastettu, ovat armon ulkopuolella? Joutuvatko he mielestäsi kadotukseen kuollessaan kastamattomina? Ilmeisesti ajattelet, että joutuvat?
Katsotko ihan todella, että Jeesus asetti kasteen vauvoille?
Jos hän todella olisi tehnyt sen, niin miksi apostolit toimivat näin:
Jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin (Ap. t. 2:41).
– – niin he ottivat kasteen, sekä miehet että naiset (Ap. t. 8:12).
– synagoogan esimies Krispus ja koko hänen perhekuntansa uskoivat Herraan; ja myöskin monet korinttolaiset, jotka olivat kuulemassa, uskoivat, ja heidät kastettiin (Ap. t. 18:8).
Ei mitään mainintaa vauvoista.
Ns. tutkittaessa ns. ”perhekuntakasteita – se on muuten huono sana, koska alkukielen oikos ei viittaa perhesuhteisiin vaan talouteen – mutta joka tapauksessa niistä näkee, että kastettiin sellaisia, joilla on tietoista toimintaa.
Olen kirjassani aika kattavasti käsitellyt tämän aiheen. Mutta ehkä vetoan Kirkkojen maailmanneuvoston alaisen Faith and Order -komitean dokumenttiin Kaste, ehtoollinen ja virka, joka sanoo:
”Vaikka ei voida sulkea pois sitä mahdollisuutta, että lapsikasteitakin toteutettiin vielä apostolien eläessä, henkilökohtaiselle uskontunnustukselle perustuva kaste on Uuden testamentin kirjoituksista yksiselitteisimmin luettavissa oleva käytäntö.”
Toisin sanoen KMN:n asiantuntijat, joissa oli luterilaisia mukana, myönsivät, ettei voida osoittaa apostolisena aikana kastetun vauvoja. Katolisen kirkon katekismus (kohta 1252) myöntää saman asian:
”Pienten lasten kastaminen on kirkon ikivanha perinne. Siitä on ilmiselviä todisteita 100-luvulta lähtien. Mahdollisesti jo apostolien saarnatoiminnan alkaessa kastettiin myös lapsia, kun kokonaiset perhekunnat saivat kasteen.”
Lapsikasteessa on taas eräs esimerkki siitä, että on menty yli sen, mitä kirjoitettu. Raamattu ei sano – kuten jotkut täällä – että Jeesus tunnustaisi sen, joka kieltää hänet. Missään Raamatussa ei sanota, että pelastus tai vanhurskauttaminen olisi YKSIN uskosta. Raamattu ei missään ilmaise, että vauva saisi armon ja pelastuksen kasteessa eikä mitään vauvojen kastamiseen viittaavaa edes ole Raamatussa.
Pelastuksen tie on kaita tie, mutta kuten kirjoitin tuollainen opetus on avaran portin ja lavean tien evankeliumia.
En mene tuohon Joh. 3. tekstiin. Siitä on kirjassani yli kymmenen sivua. Se ei oikein mahdu tällaiseen ketjuun. Jäisi pahasti vajaaksi, jos yrittäisi aloittaa.
En menisi ehtoolliseenkaan. Katson sekä kastetta , että ehtoollista relationalistien pelastusnäkemyksen mukaan, enkä sinun edustamasi sakramentalistisen pelastuskäsityksen kannalta. Pelastuksessa on kyse ennen kaikkea meidän suhteestamme Jeesukseen. Kaste ja ehtoollinen vaikuttivat alussa sen suhteen muutoksen ilmenemismuotoina.
Mutta ehkä sinä selität jotain, miksi ajattelet vauvojen tarvitsevan armoa? Perisynnin syyllisyyden takiako? Kadottaako se? Oletko muuten pappi? Oletko sitoutunut näissä Tunnustuskirjoihin?
Tuli kirjoitusvirheitä, mutta ei kai se ymmärtämistä häirinnyt.
Relationalistiseksi pelastusnäkemykseksi sanotaan siis raamatullista näkemystä, että pelastuksessa ollaan, kun seurataan Jeesusta. Meidän ymmärryksemme on vajavainen. Monessa me kaikki hairahdumme. Inhimillnen heikkous ei välttämättä katkaise suhdetta Jeesukseen, kun häntä kunnioitetaan Herrana ja on vilpitön halu häntä seurata ja etsiä hänen totuuttaan ja vanhurskauttaan. Eri asia tietysti on, jos ei lainkaan haluta uskoa totuutta vaan mielistytään vääryyteen, vrt. esim. 2. Tess. 2:12. Mutta sitä en halua meistä uskoa, että kukaan tarkoituksellisen tietoisesti haluaisi Raamattuun mitään lisäillä tai sen sanomaa muuten väärin kuvata.
Mikko, yllä oli pari kysymystä. Missasitko ne?
Risto,
kasteesta.
Kaikki liha on synnin alaista ja synnin palkka on kuolema. Myös lapset siis tarvitsevat pelastusta ja täten kasteen armoa, jossa heidän päälleen puetaan Kristus ja Hänen ansionsa. En minä ole tuomitsemassa vauvoina ilman kastetta kuolleita. En vain itse jättäisi lapsia kastattamatta enkä siihen muitakaan kehota.
”Ihmisellä on osuutensa siinä, että hän tunnustaa Jeesuksen. Vaikka sen voisi nähdä myös Pyhän Hengen vaikutukseksi, niin ihminen on aktiivinen siinä.” R.Kauppinen
Raamatusta löytyy sellainen Tie, missä Jumala yksin vaikuttaa ihmisessä Uskon, Sanansa kautta. Näin Jumala on uskon alkaja ja täyttäjä. Tätä Pekka tarkoittaa, kuten myös Luther ja Paavali ja monet muut, jotka ovat saanet lahjaksi kaiken mitä jumalisuuteen tarvitaan.
Tässä uskossa pysyminen on se uskon kilvoitus mihin olemme maailmassa joutuneet, sillä maailman henki on Kristusta vastaan ja sanoo: ”Eihän ihminen voi saada kaikkea lahjaksi, kyllä hänen itsekin täytyy jotain tehdä.”
Lopulta kysymys kulminoituu siihen, mistä usko ja luottamus syntyy ihmiseen. Jumalasta vai ihmisestä?
Fariseuksille Jeesus asetti oleellisen kysymyksen: ”Minä myös teen teille yhden kysymyksen; jos te minulle siihen vastaatte, niin minäkin sanon teille, millä vallalla minä näitä teen. Mistä Johanneksen kaste oli? Taivaastako vai ihmisistä?” Niin he neuvottelivat keskenänsä sanoen: ”Jos sanomme: ’Taivaasta’, niin hän sanoo meille: ’Miksi ette siis uskoneet häntä?’ Mutta jos sanomme: ’Ihmisistä’, niin meidän täytyy peljätä kansaa, sillä kaikki pitävät Johannesta profeettana.” Ja he vastasivat Jeesukselle ja sanoivat: ”Emme tiedä”. Niin hänkin sanoi heille: ”Niinpä en minäkään sano teille, millä vallalla minä näitä teen.” Matt.21: 24-27
He eivät tienneet…
Ismo, vaikuttaa, että uskon käsite merkitsee sinulle kapeasti jonkinlaista uskomista, luottamista tai turvaamista. Se on aika tavallinen protestanttinen tapa ymmärtää usko, kreikaksi pistis. Ja usein usko on nähty myös tekojen vastakohdaksi, mitä se ei ole. Yllä jo lyhyesti selvitin asiaa. En tiedä, oletko lukenut?
Kielitieteilijät ovat todenneet, että pistiksestä, uskosta, on aikojen myötä kadonnut merkitys uskollisuus. UT:n aikaan se oli siinä vahvasti, mikä näkyy sekä sekulaarissa kirjallisuudessa, että eimerkiksi Paavalin kirjeissä. Pari esimerkkiä:
Room.3.3 liittää pistiksen Jumalan ominaisuudeksi, eikä sitä voi kääntää uskoksi merkityksessä luottaminen tai turvaaminen. Se käännetään uskollisuudeksi. Se on muuten joissakin sanakirjoissa ensimmäisenä pistikselle annettu käännös.
Tiit. 2.9-10 sanoo, että palveljoiden pitää osoittaa isännilleet vilpitöntä pististä. Ja se luonnollisesti käännetään uskollisuudeksi (33/38). (Uudempi käännös puhuu mielenkiintoisesti luotettavuudesta ja kunnollisuudesta. Sekään ei ole luottamista tai turvaamista.)
Meidän ajattelutapojemme ilmeiset erot tulevat siis pitkälti uskon käsitteen ymmärtämisestä.
Kirjoitat: ”maailman henki on Kristusta vastaan ja sanoo: ’Eihän ihminen voi saada kaikkea lahjaksi, kyllä hänen itsekin täytyy jotain tehdä.'”
Kirjoitat myös siitä, että uskossa pysyminen on se uskon kilvoitus, johon joudumme. Tarkoitatko luottamuksen säilyttämistä?
Tuosta tekemisestä…
Lukemattomat kristityt ovat joutuneet vainotuiksi ja olleet tilanteissa, joissa he säilyttäisivät henkensä, jos kieltäisivät Jeesuksen tai jopa pilkkaisivat häntä. Heiltä siis on kysytty uskollisuutta, pististä. Pitääkö sinun mielestäsi tällaisessa tilanteessa tunnustaa Jeesus vai ei pelastuakseen?
Tunnustaminenhan on ihmisen tekemistä ja sinä annat ymmärtää, että mitään ei tarvitse tehdä vaan kaikki on lahjaa. Voiko ihmisellä olla uskon ja pelastuksen lahja, jos hän kieltää Jeesuksen? Mitä vastaat?
Mielenkiintoista, että kukaan ei ole lähtenyt todistelemaan, että Raamattu sanoisi pelastuksen tulevan yksin uskosta. Se oli se aloituksessa Lutherin tuotannosta poimittu seikka, mihin halusin tarttua.
Usko on Jumala teko ihmisessä ja koska näin on, niin ihminen toimii tuon teon mukaan. Usko ei saata olla toimeton, vaan on toimiva. Usko on lujaa luottamista.
Vastaan kysymykseesi: Pietari uskoi Jeesukseen, vaikka kielsi tämän kolmesti. Jumala tuntee meidät tomuksi ja tietää heikkoutemme. Jos pelastus on meistä ihmisistä kiinni, niin yksikään ei pelastu.
Kiitos, Ismo, että yritit vastata, vaikka se tulikin kierrelen ja oli mielestäni vähän epäselvä. Tulkitsen sen kuitenkin niin, että sinun mukaasi, jos joku kieltää Jeesuksen tai pilkkaa häntä säästääkseen henkensä tai muuten välttyäkseen vainolta tai vaikka pilkalta, niin hän joka tapauksessa pelastuu, jos vain ”uskoo”. Miten sitten uskon, pistis, tulkitsetkaan.
On kuitenkin kirjoitettu, että joka kieltää Jeesuksen ihmisten edessä, sen Jeesus kieltää taivaallisen Isänsä edessä. Ne ovat Jeesuksen omia sanoja (mm. Matt. 10:32). Paavalikin kirjoittaa, että jos me kiellämme hänet, on hänkin kieltävä meidät (2. Tim. 2:12).
Kannattaa lukea nämä linkit:
https://timoeskola.wordpress.com/2018/04/11/partisipaatiotulkinnan-synty-paavali-tutkimuksessa/
https://timoeskola.wordpress.com/2018/04/13/partisipaation-ajatus-paavalin-teologiassa-osallisuus-kristukseen/
Mikko, kiitos hyvästä blogistasi! Vanhurskauttamisoppia ei voi koskaan pitää liikaa esillä. Tätä oppia että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman, yritetään sitkeästi vastustaa ja tehdä tyhjäksi. Se on suorastaan ihmeteltävää millä innolla sitä vastustetaan. Syynä on ihmisen syntisyys. Ihminen haluaa löytää pelastuksen perustan itsestään. Ja kun joku luulee sen löytäneensä, alkaa hän sitä innolla toisille selvittää.
”Sanders katsoo subjektiivisen elementin olevan tärkein Paavalin lopullisessa pelastuskäsityksessä. Siksi hän kuvaa Paavalin teologiaa Kristuksessa olemisesta partisipatoriseksi eskatologiaksi (“participationist eschatology”; Sanders, Paul, 459, 552). Ihminen (juutalainen) löytää Sandersin mukaan yhteyden ylösnousseeseen Kristukseen ja saa uuden yhteyden häneen. Näin leppeä liittonomismi täydentyy mystisellä partisipaatiolla. Miksi ihmisen pitäisi sitten löytää pelastus? Sanders on luopunut luterilaisista ja prostetanttisista selityksistä. Synti ei ole kadottavaa eikä laki vaivaa. Vanhurskauttamisoppi on ollut luterilainen virhetulkinta. Pelastusta tarvitaan vain, koska Kristus sattui tulemaan. Juutalaisuus ei ole ihan sellaisenaan hyvä, koska “it is not Christianity”. Siis Paavalin mukaan. Yleisemmän uskonnonfilosofisen ajattelun kannalta katsottuna on melko saman tekevää, minkä uskonnon mukaan ihminen löytää mystisen taivaan. Universaali liittonomismi epäilemättä löytyy kaikkialta, missä ihminen ottaa eettisen haasteen “vakavasti”.”
”Sandersin esittäessä dispensationalistista armon jakamisen tulkintaa ja Dunnin tyytyessä kalvinistiseen liittoteologiaan Kuula tekee Paavalista amerikkalaishenkisen voimaevankelioimisen teologin. Tämän selityksen mukaan hurmosliikettä rakentaneen Paavalin teologian ytimessä oli partisipaation tuottama synnittömyys. Näin kysymys tuomiosta väistyy näyttämöltä, sillä ketään ei enää jää tuomittavaksi. Kristittyjä ei voi tuomita ja ei-kristityt raukeavat kuolemassa olemattomuuteen. Näkemyksen kääntöpuolena on, tässä kuten myöhemminkin, voimakas tekoja korostava pyhityskristillisyys. Näin Kuula, niin luterilaiselta taustalta kuin kirjoittaakin, muuttaa Paavalin vapauttavan armouskon ahdasmieliseksi lakihenkisyydeksi – partisipaatioon vedoten.”
”Paavali ja partisipaatio
Esimerkit osoittavat, että partisipaatioteologialla on länsimaisessa raamatuntutkimuksessa pitkät juuret. Teologisessa ratkaisussa ei ole kyse pelkästään Paavalin tekstejä koskevan kokonaisnäkemyksen muutoksesta. Sen sijaan teologit ovat avoimesti ilmoittaneet hakevansa selitystä, joka korvaa luterilaisen käsityksen synnistä, lain tehtävästä ja vanhurskauttamisesta. Ratkaisuksi esitetään partisipaatiota, ihmisen “osallisuutta” Kristukseen, erityisesti ylösnousseeseen Kristus-henkeen.
Tässä Paavali-tulkinnassa tehdään kaksi virhettä. Ensinnäkin on selvää, että tuon linjan tulkitsijat joutuvat sivuuttamaan suuren määrän Paavalin keskeistä käsitteistöä. Tulkinta ei näin ollen täytä tekstien materiaalista nousevaa eksegeettistä vaatimusta. Toiseksi suuntauksen edustama käsitys partisipaatiosta on perin kapea. Paavalin mukaan uskova tulee Kristuksesta osalliseksi monin eri tavoin. Useimmat näistä tavoista liittyvät suoraan sovitusteologiaan. Paavali puhuu osallisuudesta Herran ruumiseen ja vereen, sekä uhriin, ehtoollisessa. Toiseksi apostolille on perin tyypillistä puhua osallisuudesta Kristuksen kärsimyksiin. Hän tarkoittaa sekä Kristuksen varsinaista kärsimystä että uskovan kokemaa hyljeksintää ristin tähden. Olisi asiantuntematonta olettaa, että partisipaation ajatuksen voisi erottaa Kristuksen rististä, sovitusajatuksesta ja jumalattoman vanhurskauttamisesta. Näiden laajojen teemojen käsittely vaatii kuitenkin aivan toisen esseen.”
Nämä lainaukset tästä Eskolan blogista:
https://timoeskola.wordpress.com/2018/04/11/partisipaatiotulkinnan-synty-paavali-tutkimuksessa/
Olen noin kahdeksan vuoden ajan perehtynyt uuteen Paavali-tutkimukseen ja voin sanoa, että Eskolan näkemykset ja kuvaukset siitä eivät tee lainkaan oikeutta sille. Hän muun muassa yleistää väärin ja muutenkin luo kuvaa, joka ei vastaa todellisuutta suuntauksesta. Hän on selvästi luterilaisena pappina puolustuskannalla.
Toteanpa myös sen, että minulla dogmatiikan saralta tutkinto ja olen sen yhteydessä suorittanut oppikokonaisuuden myös reformaation teologiasta, joten uskon melko hyvin pystyväni vertailemaan näitä eri suuntauksia.
Lainaan vielä Olav Valen-Sendstadin kirjaa ”Unelma vapaasta tahdosta”:
”On olemassa kaksi suurta hengellisen vapautumisen päämuotoa. Toista voitaisiin kutsua lain antamaksi vapautukseksi. Sen perusajatus on, että ihminen haluaa kaiken olevan hänessä itsessään. Jumalan tuomioistuimen edessä hän tahtoo kestää omassa varassaan. Kääntymisen hän haluaa suorittaa omin voimin. Jumalan hän haluaa tunnustaa omin edellytyksin. Hän haluaa omistaa Jumalan itsessään. Kun on kysymys Jumalaan uskomisesta ja hänen tuntemisestaan ja kokemisestaan, ihminen haluaa pitää hänet vain omassa sisimmässään. Tämä on jokaisessa ihmisessä syvin kieroutuma, itsekeskeisyyttä, lihallisuutta ja luonnollista lainomaisuutta. Siksi ihminen riemuitsee, huutaa halleluja, tulee suureksi, rohkeaksi, ylpeäksi ja tärkeäksi juuri sillä hetkellä, jolloin hän uskoo löytäneensä kaiken kaipaamansa itsestään. Mutta tämä kaikki on näennäistä – hiekalle rakennettua, tomua ja tuhkaa.
Toinen vapautumisen päämuoto on evankeliumin antama vapautus. Siinä ihmisellä ei enää voi olla perustaa itsessään. Siinä kaikki riippuu siitä ihmeellisestä salaisuudesta, että Jumala on ilmoittanut itsensä lihassa, toisin sanoen minun ulkopuolellani. Jumala on minusta erillään oleva persoona. Jumala puhuu minulle ulkonaisessa, kuultavassa ja luettavassa Sanassa. Jumalan Poika on minun ulkopuolellani Golgatalla sovittanut syntini. Jumalan tuomiolla kestän toisen henkilön, sijaisen, varassa. Jumala itse asuu minussa siten, että käsitän hänen olevan ulkopuolellani. Hän vaikuttaa minussa siten, että hän on ulkopuolellani olevassa Sanassa. Minussa olevan usko elää Sanasta, joka on ulkopuolellani. Hän ja minä yhdymme salaisella tavalla hengellisesti siten, että minä jatkuvasti tiedostan hänen olevan minusta erillään oleva persoona.
Siksi tämä vapautus vaikuttaa aina niin, että ihminen tulee hengessään köyhäksi ja nöyrtyy niin, ettei hänellä ole itsessään mitään, vaan hänellä on kaikki Jumalassaan ja Vapahtajassaan ja hänen täytyy saada kaikki Jumalalta. Hänen sisäisen ihmisensä rohkeus perustuu johonkin muuhun kuin häneen itseensä.
Niin kauan kuin maa pysyy, on olemassa vain yksi todellinen vapautus: evankeliumin tuoma. Mutta niin kauan kuin maa pysyy, tulee olemaan myös pakanuutta, lihallista filosofiaa ja idealismia, valheellisesti koristeltua ’kristinuskoa’, joka on pelkkää lihallisuutta. Tämän tunnusmerkkinä on ihmisen halu löytää itsestään jotakin tai oikeammin sanoen kaikki.
Tätä valheellista vapautusta sanomme lain tuomaksi vapautukseksi. Tällä emme suinkaan tahdo sanoa, että Jumala lailla vaikuttaisi vapautuksen. Kaukana siitä! Jumala ei ole milloinkaan millään tavalla vihjannut, että hän tahtoisi vapauttaa jonkun lain avulla. Hän on sitä vastoin sanonut, että hän vapauttaa meidän Poikansa kautta, evankeliumin kautta, sijaisen kautta, ’elämän Hengen lain’ kautta, joka vaikuttaa yhdessä evankeliumin sanan ja henkilön, Jeesuksen Kristuksen kanssa, joka on meistä erillään oleva persoona. Kutsumme sitä lain vaikuttamaksi näennäisvapautumiseksi ainoastaan siitä syystä, että meidän turmeltunut luontomme rakastaa väärennettyä lakia ja väärennettyjä tekoja, tahtoo itse tehdä jotakin ja olla jotakin, vääristää ja vääntää Jumalan todellisen lain sen vastakohdaksi, mitä Jumala sillä tarkoittaa. Olisimme näin ollen ehkä yhtä hyvin voineet kutsua näennäisvapautumista lainomaiseksi vapautumiseksi tai lakihenkisyyden antamaksi näennäisperustaksi.”
Huomasin että tätä kirjaa on vielä saatavissa ainakin Luther divarissa.