Milloin olet kirkossamme kuullut viimeksi puhuttavan vanhurskauttamisesta? Että Kristuksen vanhurskaus peittää kaikki syntisi, ja että on synti rakentaa omaa vanhurskauttaan? Että kristitty ei jää milloinkaan ilman lohdutusta, ellei riko evankeliumin järjestystä ja tapaa katsomalla omaansa ja luopumalla katsomasta Kristuksen täydelliseen vanhurskauteen, toisin sanoen pitämällä parempana elää kynttilän kuin auringon valossa?
Saatuani viime kesänä valmiiksi pastoraalitutkinnon olen suorittanut kirkon työntekijöille tarkoitettua Johtamisen perusteet -kurssia. Kurssikirjallisuuteen kuuluu Nokian entisen hallituksen puheenjohtajan tietokonenörtti Risto Siilasmaan kirja Paranoidi optimisti. Siinä hän kuvaa Nokian ajautumista kriisiin Symbian-käyttöjärjestelmäarkkitehtuurin hajaantumisen myötä. Kirja on varoittava esimerkki kirkolle.
Käyttöjärjestelmä kaiken keskiössä
Käyttöjärjestelmä on tietokoneen tai älykännykän toiminnan ytimessä. Se muodostaa rajapinnan laitteen ja käyttäjän välille ja on ympäristö, jossa kaikki yksittäiset ohjelmat, sovellukset, eli apit suoritetaan. Se tarjoaa niille yhteisen ulkoasun, toimintatavat ja kommunikaatioperiaatteet ja valvoo niiden yhteistoimintaa ja vuorovaikutusta toisiinsa ja käyttäjään. Useimmille tuttuja käyttöjärjestelmiä ovat Microsoftin Windows, Applen iOs, ei-kaupallinen Suomeen alkuperänsä johtava Linux ja Googlen sen pohjalta kehittämät ChromeOs ja älypuhelimien Android. Käyttöjärjestelmän ympärille rakentuu arkkitehtuuri, jossa kaikki siihen asennetavat apit toimivat vähän samaan tapaan jakaen samoja periaatteita. Hyvä käyttöjärjestelmä ei häiritse käyttäjää, vaan mahdollistaa toiminnan. Se on käyttäjälleen läpinäkyvä ja sen merkitys huomataan usein vasta, kun saa käteen vieraan valmistajan kännykän.
Toimiva käyttöjärjestelmä tarjoaa toiminta- ja kehitysympäristön siinä käytettäville ohjelmille. Niitä on helppo luoda, järjestelmä mahdollistaa haluttujen ominaisuuksien toteuttamisen, ja ne toimivat sulavasti, kaatumatta. Järjestelmä punoo yksittäiset sovellukset yhteen ja sen ympärille syntyy arkkitehtuuri, kokonaisuus, jossa tarvittavat palvelut saadaan. Arkkitehtuureilla on oma luonteensa ja fiiliksensä, joka vaikuttaa sen käyttäjäkuntaan: Applen fanboyt, Linux-nörtit, Windows-kalevit ja jonnet.
(Apple on hyödyntänyt näitä stereotypioita laajasti mainonnassaan)
Uskonto kulttuurin käyttöjärjestelmänä
On sanottu, että uskonto (tai uskonnon kaltainen ideologia) on kulttuurin sydän. Se luo ympärilleen omanlaisensa kulttuurin antaen kulttuurissa toteutettaville sovelluksille tietynlaisen laadun. Uskonto ja käyttöjärjestelmä vertautuvat monin tavoin toisiinsa. Uskonto kasvattaa ympärilleen kulttuurin, joka vertautuu käyttöjärjestelmäarkkitehtuuriin. Se on usein käyttäjilleen näkymätön ja sen käytänteet ja periaatteet näyttävät itsestään selviltä, kunnes niitä verrataan toisen kulttuurin käytänteisiin ja periaatteisiin. Kulttuurin sisällä on yksittäisiä instituutioita ja käytäntöjä, kuin sovelluksia, joita voidaan siirtää toiseen kulttuuriin. Ne saavat niissä usein hieman erilaisen laadun kulttuurin ominaisluonteesta riippuen. Sama sovellus, esim. avioliitto, koulu, tai luostari, toimii hieman eri tavoin buddhalaisena, islamilaisena ja kristillisenä porttauksena ja integroituu yhteiskunnan ja kulttuurin arkkitehtuuriin hieman eri tavoin, vaikka toimintaperiaate on pitkälti sama.
Nokia: Kun käyttäjärjestelmäarkkitehtuurin annettiin hajautua
Nokia oli maailman johtava älypuhelinvalmistaja, jonka asema näytti horjumattomalta Siilasmaan astuessa yhtiön hallitukseen. Oli rautaa (eli laitteistoa), sen käyttäjiä, rahaa ja hulppeat puitteet. Muutamissa vuosissa tämä kauan rakennettu maailma kuitenkin romahti.
Siilasmaa johtaa romahduksen syyn siitä, että kilpailijoilla oli sulavalinjainen ja yhtenäinen käyttöjärjestelmäarkkitehtuuri, jollainen Nokialta puuttui. On yksi Windows, joka asentuu miljardiin erilaiseen tietokoneeseen, ei jokaiselle eri konemallille kustomoituja erilaisia Windows-versioita. Nokian Symbianista taas tuotettiin eri versioita uusiin kännykkämalleihin, jolloin edessä oli sovelluskehitäjille viidakko osin keskenään yhteensopimattomia versioita. Symbianille tehty uusi sovellus vaati tällöin kustomointia jokaiselle laitteelle erikseen. Ytimen merkityksen hämärtyminen ja keskittyminen adaptaatioon yksittäisille kohderyhmille teki kokonaisuudesta keskenään yhteensopimattoman. Yksittäinen sovellus ei toiminut koko järjestelmässä kuten kilpaillijoilla, vaan kehittäjät joutuivat testaamaan sen toimintaa yksittäisillä malleilla. Useimmilla johtajista ei ollut kykyä ottaa vastaan palautetta eikä analysoida tilannetta, vaan keskityttiin vanhan paranteluun, uusiin huimiin jargonintäytteisiin visioihin sekä kiinteiden kulujen, henkilöstön ja projektien karsimiseen. Ei ymmärretty, että kännykkäbisnes ei ollut enää infrastruktuuribisnes, vaan ekosysteemibisnes. Strategia epäonnistui surkeasti. Omaan yhtenäiseen käyttöjärjestelmäarkkitehtuuriinsa ja sen ympärille rakentuvaan ekosysteemiin luottaneet kilpailijat korjasivat potin.
Vanhurskauttamissoppi on kirkon käyttöjärjestelmän ydin
Kirkko on kriisitilanteessa, jossa se näyttää olevan tekemässä samanlaista virhettä kuin Nokia. Kirkon historiaa voi hyvin tiivistetysti kuvata mallina, jossa yhteiskunnat mullistanut huippu’tuote’ hajaantui keskiajan kuluessa ryteiköksi rönsyjä, joita reformaatio karsi voimakkaasti tuoden fokuksen takaisin olennaiseen. Hyvitystekojen joukon sijasta keskiöön tahdottiin palauttaa kirkkaasti Kristuksen sovitustyö, jonka valossa kaikki muu on toissijaista. Sillä jos kulttuurin keskiössä on uskonto, kristinuskon keskiössä on vanhurskauttamisoppi. Kirkon käyttöjärjestelmä eli järjestysmuoto rakentuu sen ympärille joukkona käytäntöjä, jotka nousevat siitä.
Käyttöjärjestelmässä on ydin, joka valvoo prosesseja, sovittaa yhteen niiden välisiä konflikteja ja resurssien käyttöä, asettaa niille rajoja ja vastaa siitä, että kone pysyy toimintakykyisenä. Kirkon ydin on vanhurskauttaminen. Se on articulus stantis et cadentis ecclesiae, asia, jonka varassa kirkko seisoo tai kaatuu. Tunnustus kutsuu sitä myös nimellä evankeliumin oppi. Kristuksen vanhurskauteen luottaminen on suhde, jossa ihmisen uusi ja todellinen oleminen tulee uskossa lahjaksi Jumalalta. Luonteeltaan se on ihmisen ja Jumalan yhdistävä tapahtuma, sisällöltään evankeliumiin uskomista. Kirkko on olemassa, jotta tämä usko syntyisi (CA IV-VII).
Vanhurskauttamisen pitäisi siis olla kaikkialla läsnä ja keskiössä, antaa suunta ja luonne kaikelle muulle kirkon työlle ja valvoa muuta, kuten käyttöjärjestelmän ytimen. Mikäli järjestelmään liitetään erilaisia ominaisuuksia, niille on luotava rajapinta, joka toimii yhteistyössä ytimen kanssa. Ominaisuuksien on myös toimittava yhdessä toistensa kanssa. Kehittäjien on pidettävä mielessä kokonaisuuden toimivuus ja yhteys ytimeen.
Kirkko Nokian tiellä?
Onko kirkossa toimittu näin, vai niin kuin Nokiassa? Dynaamisen, yhden järjestelmän hallitseman kaikkialle sovellettavan tuotteen sijasta kirkossa haetaan tällä hetkellä melko tuloksetta markkinaosuutta kustomoimalla sanomaa eri kohderyhmille yhteensopivuus unohtaen. Uusia ominaisuuksia ja adaptaatioita pitäisi toki kokeilla, ja niitä syntyy myös itsessään kristinuskon kohdatessa eri ympäristöjä, kunhan yhteensopivuus ytimen kanssa säilytetään ja se toimii ohjaavana. Mutta nyt kokeilut näyttävät tuottavan keskenään yhteensopimattomia järjestelmäversioita. Kaikki toiminta pitäisi jäsentää vanhurskauttamis-ytimestä käsin, joka on kirkkomme uskon mukaan sovellettavissa kaikkeen, antaen kaikelle ominaisluonteen ja yhdistäen kaiken toiminnan saman kehyksen alle.
Kritiikki koskee niin kirkollisia ns. liberaaleja kuin myös konservatiiveja. Kun toiset korostavat vieraanvaraisuutta ja avoimuutta kaikille ja kaikelle siihen pisteeseen asti, että yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus syrjäyttää syntien anteeksiantamuksen ja uskonvanhurskauden, toiset näkevät avioliittokäsityksen muuttamisen tai homoseksuaalisten tekojen sallimisen pelastuksen esteenä ja luopumisena evankeliumista. Molemmat ovat nimenomaisesti vanhurskauttamisopin kanssa ristiriidassa olevia näkemyksiä. Keskustelu keskittyy siis ytimen kannalta toissijaisiin asioihin, vaikka ne ovatkin itsessään merkittäviä, mikä heijastaa kriisin syvyyttä. Mutta pelastaako meidät Kristus vai hyvä elämä? Blogin alun varoitus kuuluu jokaiselle. Sen kirjoittaja, Thomas Wilcox, lausuu kirkkoomme, sen herätyksiin ja sen johtajiin mitä syvimmin vaikuttaneessa teoksessaan Kallis hunajanpisara:
On säälittävää katsella velvollisuuksien täyttämiseen, lahjoihin ja aikaansaannoksiin silloin, kun sinun olisi katsottava Kristukseen. Niihin katsominen tekee sinut ylpeäksi. Kristuksen armoon katsominen tekee sinut nöyräksi. […] Se, joka rakentaa täytettyjen velvollisuuksien, lahjojen, armon kokemusten yms. varaan, ei tunne Kristuksen ansiota. […] Pyri kaikin voimin pyhitykseen, mutta älä siitä tee Kristusta siten pelastuaksesi, muuten täytyy pyhityksesi sortua tavalla tai toisella.
Kirkollisesta johtamisesta
Vaikka kovasti haluaisin päättää blogin tähän, sillä vähän on tärkeää tai yksi ainoa, kuitenkin vielä muutama sana kirkollisesta johtamisesta. Asiaan liittyy nimittäin kahdenlainen ongelma. Toinen on luonnollisella järjellä ymmärrettävissä: Kirkko, joka tarjoaa monta ristiriitaista totuutta, ei ole uskottava eikä vakuuttava.
Pelkällä vakuuttavuudella ei kuitenkaan ole kuin välineellinen merkitys, sillä kirkko ei ole itseään varten. Kirkko, joka ei tarjoa yhteyttä Jumalaan ja siitä nousevaa elämän uudistumista on turha. Nyt vaikuttaa siltä, että suunta on ihmisestä Jumalaan: Teologisia teorioita luodaan palvelemaan kutakin kulttuurillista tilannetta perusteluksi kulttuurissa vallitsevalle trendille. Vanhurskauttaminen ei ole tällöin enää kriteeri. Kuitenkin Jumalan kohtaaminen tapahtuu – tämä on uskomme ydin – vain ja ainoastaan vanhurskauttamisopin ytimessä.
Suunnan pitäisi siis olla juuri päinvastainen, sellainen jolla kirkon merkitys saavutettiin: kristinuskon pitäisi muuttaa kulttuuria, ei kulttuurin kirkkoa ja kristinuskoa. Vanhurskauttamisesta ja Jumalan kohtaamisesta pitäisi luoda silta kulttuuriin ja uudistaa kulttuuria sillä, kuten Jeesuksen hapatevertaus kuvaa. Tämä vaatii arvostelukyvyn lahjan käyttämistä, jolloin uskon valossa on erotettava, mikä kirkon kohtaamissa kulttuurillisissa instituutioissa ja käytännöissä on hyvää, mikä huonoa, ja mikä parannettavaa. Kirkon varastosta, ns. uskon talletuksesta on lisäksi hyvä tuoda esille kussakin ajassa ja tilantessa tarpeellista aineistoa.
Kirkollisen johtamisen pitäisi pyrkiä olemaan sisällöllisesti hengellistä ja toimimaan kulttuurin tasolla. Kilpailijoita ovat muut aatteet, ideologiat ja kokonaisvaltaiset uskomusjärjestelmät, ts. muut uskonnot ja maailmanselitykset. Tällä tasolla vaikuttamaan pyrkimisen sijasta kirkollinen johtaminen näyttää keskittyvän aivan liikaa organisaation sisäiseen johtamiseen ja taloudellisten toimintaedellytysten säilyttämiseen. Seurakuntatasolla tämä näkyy jatkuvina säästöinä, jotka uhkaavat synnyttää negatiivisen kierteen. Innovaatioissa keskitytään toimintamenetelmiin, esim. työmuotojen nykyaikaistamiseen, mutta hyvin vähän mietitään, mitä tällä halutaan aikaansaada.
Piispainkokouksen esitystä voi tulkita kaikista näistä näkökulmista: On mahdollista nähdä se yrityksenä tuoda kirkkoon taas yksi yhtenäisen kokonaisuuden kanssa yhteensopimaton innovaatio, joka jakaa arkkitehtuurin kahteen kehityshaaraan. Vaikka nämä pysyisivät saman firman sisällä, se hankaloittaa toimintaa vakavasti. On mahdollista nähdä se pyrkimyksenä pyhittää kulttuurillisen instituution päivittynyt versio. Tällöin edellisestä seuraava ristiriita on silti otettava erittäin vakavasti. Piispojen esitys korostaa armoa ja ykseyttä. Jos tämä ykseyden tavoittelu on blogissani hahmottamaani sisäänpäin kääntymistä, kirkko laiminlyö yhteiskunnallisen missionsa. Mutta jos peruste, että kirkko pysyy Kristuksen kirkkona ja elää täysin hänen armonsa varassa, merkitsee vanhurskauttamisen ottamista keskiöön ja kiistan tarkastelemista sen varassa, on ehkä toivoa. Tällöin vanhurskauttaminen ei saa olla vain viimeinen väline, jolla ristiriidat pyyhitään pöydän alle, vaan sen tulee olla koko kirkon elämää ohjaava Kristuksesta säteilevä elinvoima.
***
Kirkollisessa elämässä vanhurskauttamisen esilläpitäjiä on ollut viime vuosina vähän. Vanhat körtit ovat kadonneet, ja esille tullut uusi sukupolvi on pitkälti omaksunut citykörttiläisyyden poliittiset, kirkkopoliittiset ja yhteiskunnalliset arvostukset keskittyen maallisiin. Ehkä herännäisyydessä on kuitenkin ollut muutamia toimijoita, jotka ovat Paavon tavoin potkineet omavanhurskautta persuksiin. Viime aikakauden hiljaisuudesta poiketen on yllättäen myös Kotimaan blogeissa äskettäin ollut kaksi vanhurskauttamiseen tavalla tai toisella liittyvää kirjoitusta: Pekka Pesosen, ja Toivo Loikkasen, joka muistuttaa Kristus-keskeisyydestä ja evankeliumin opista tämän blogin tavoin.
Ilmari
Kiitos mielenkiintoisesta blogistasi.
Mielestäni olet nostanut esille ratkaisevasti merkittävän näkökulman kirkkomme elämän eteenpäin menemiseksi. Jumalan kirkkaan evankeliumin lahjaksi tuomalla armosta autuaaksi sanomalla on keskeinen asema kaikessa, mitä sanomme, teemme tai minkä varaan elämämme panemme. Onhan oppi uskon vanhurskaudesta se, jonka varassa kirkko seisoo tai kaatuu.
Vanhurskauttaminen ytimessä kuulostaa armo-opin juridiselta osalta, jossa pelastuksen juridinen aspekti on tietyllä tavalla painottonut. Luterilaisuus onkin käsitykseni mukaan tätä. Erottaahan luterilainen tunnustus tarkasti vanhurskauttamisen ja teot. Tätä ydintä luterilaisten kannattaisi pohtia uudestaan ja sen yksipuolista korostamista. Apua voisi hakea varhaiskirkon teologisista painotuksista ennen 1500 lukua. Pelkäsikö Luther muuten tekoja? ansiomielessä? Oliko katolisuus liian suuri pettymys ja luotiin vanhurskauttaminen uskon ytimeksi.
Uusi ydin voisi olla laajempi kokonaisuus kuin vanhurskauttaminen. Patristisesta traditiosta nousee esille laajempi hahmotelma; ” Ihmisen pelastuminen kristillisen uskon mukaan ei ole vain Aadamin lankeemuksen aiheuttaman ” kirouksen kumoamista”. Se ei ole vain sitä, että Jumala sanallaan julistaa synnit anteeksi, eli armo tulee ikään kuin ulkoapäin ( vieras vanhurskaus, lut), vaan ennen kaikkea se on sitä, että ihmisen luonto muuttuu uudeksi ja yhdistyy Jumalaan”
Sami,
Ihmisen luonto ei muutu eikä uudistu. Jumalan ihmiseen laittama, puhaltama Henki 1.Moos. 2.:7, herää eloon, syntyy uudesti. On siis kysymys uskoon tulosta, jota kääntymykseksikin kutsutaan, vt. kr. metanoia.
Ihmisen luonto on omassa olossaan ovat eläimiä, vt. Saarn. 3:18.
Vaikka katoava raahautuu mukana kuolemaan asti se on hallittavissa, alistettavissa, kuoletettavissa (Hengellä), Kol.3:5.
Ilmari, kirjoitat:
”Vaikka kovasti haluaisin päättää blogin tähän, sillä vähän on tärkeää tai yksi ainoa, kuitenkin vielä muutama sana kirkollisesta johtamisesta.”
”.. sillä vähän on tärkeää tai yksi ainoa,”
Tämä ulosottamani esiintyy vain KK38 ja kahdessa muussa on mainita marginaalissa, kuten KK92, jossa ehdotetaan tai vihjaistaan, että sellainen voi joissakin lähteissä olla olemassa.
Sen Yhden Ainoan lisäksi ei Raamattu tuo rinnalle lähes yhtä tärkeitä. Ajalliset asiat ovat oman lainalaisuuden alla, mitkä eivät ole ristiriidassa taivaallisen lain kanssa, mutta eivät ole Se Yksi Ainoa, mistä Jeesus mainitsi Martalle.
Syy, miksi tähän ”vähän tarpeelliseen” kiinnitän huomion on vähän muuttuminen paljoksi. Tätä ”vähää” edustavat mm. psykologia ja filosofiset pohdinnat, mitä oli kaikki se missä Areiopagilla kokoontuvien aika kului. Oppi jumaluuksista, huom. monikko, kuului jo sitten Platonin samaan ryhmään ja on jätetty kääntämättä, kun se siirtyi ensin katoliseen kielenkäyttöön. Siis on kysymys teologiasta.
Ilmari,
Puuttuessani ”vähempään”, eli mikä on vähemmin kuin vanhurskautus, niin haluan ikäänkuin ryhdistää ilmaisua ja itse asiaa.
Sinänsä suomen vanhurskautus on itse asiaan, eli uskoontuloon keskittävä ilmaisu. Tulla uskoon sanan takana on asia eli keskitys, tulla olla täydellinen, Jumalalle kelpaava, virheetön Jumalan edessä.
Uskoon tulemis-ilamisua karttaa sakramentalisuus. Toisaalta on syytäkin, koska sakramentit, eli lapsikaste ja ehtoollinen on vanhurskauttava. Raamatusta ei kuitenkaan tällaista vaikutusta, voimaa niille anneta. Kummatkin, nk. sakramentit on Raamatussa vailla vaikutusta, koska ne ovat ihmisen työ, eli osoitus totella mitä Jeesus on käskenyt ja asettanut. Eli Jumalan työ ihmisessä ei toteudu, ellei ihminen siihen suostu. Siksi UT:ssa on maininta, että uskoontultuamme meistä tuli Jumalan työtovereita, joilla on yksinoikeus omaan uskoontuloon.
Kaikki kirkon evankelisimmat julistajat, kuten Muroma, Kalevi Lehtinen, Olavi Peltola mitä kuolleisiin tulee ja Pekka Simojoki, Petri Välimäki, vain muutamia mainitakseni, saavat vaivoin sanottua ”tulla uskoon”, jos ollenkaan.
Olen kysynyt, kirjoittanut muutaman blogin uskoontulosta, sekä vastannut kysymykseen että milloin tulin uskoon. Tämä vastaukseni, jossa kerron täydellisen toiston Raamatun opetuksesta, tympäisi monia. Paljon ollaan sitä mieltä, että tällainen kysymykseni on väärin muotoiltu ja siksi vastaukset alkavat uudella muotoilulla ja siihen vastauksella. Joissakin tapauksissa tällainen uudelleen asettelu lasketaan ”teologia” nimiselle perustukselle ja sen synnyttämille tulkinnoille.
Uskoontulon korostuksessa on sama ongelma kuin kirkon kastekäsityksessä. Molemmat voivat viedä harhaan siinä, että
oman ratkaisun varaan voi usko jäädä ja silloin se onkin tyhjän päällä eikä kestä. Pelkkä kaste ei meitä pelasta, jollemme luota Siihen sisältyvään Jumalan lupaukseen.