Vanhusten inhimillinen hoiva on meidän jokaisen veroprosentin päässä

Ylikierroksilla käyvän vanhustenhuoltokeskustelun ehkä tärkein puheenvuoro julkaistiin sunnuntain 3.2. Hesarissa. Toimittaja Anna-Stina Nykänen oli haastatellut Itä-Suomen yliopiston sosiaalityön professori Marja Vaaramaa, joka pisti yli 30 vuoden kokemuksellaan asiat tärkeysjärjestykseen.

Viesti oli, että ensinnäkin on täyttä höpinää, että hoidon nykyinen taso olisi tullut yllätyksenä. Kyllä siitä on puhuttu ja kirjoitettu vuosikausia, niin julkisen kuin yksityisen puolen hoitokodeista.

Toisekseen myös kiista henkilöstömitoituksesta on jo 30 vuotta vanha asia. Haastattelussa Vaaramaa kertoo, että hänen ensimmäinen työtehtävänsä sosiaalihallituksessa oli vuonna 1987 laskea, mikä olisi suositeltava palvelu- ja hoitajamitoitus vanhustenhuollossa. Hän päätyi siihen, että vanhainkodissa pitäisi olla seitsemän hoitajaa kymmentä asukasta kohden eli siis juuri nyt poliittisena tavoitteena oleva 0,7.

Vaarama oli mukana myös, kun Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes vuonna 2001 laski uuden suosituksen. Stakesin asiantuntijoiden mukaan hoito olisi erinomaista, jos henkilöstömitoitus olisi 1,2.  Stakesin mittarin mukaan hoito olisi hyvää, jos hoitajaluku olisi 0,8, ja tyydyttävää, jos luku olisi 0,5. Riittämättömän hoidon raja olisi 0,32. Siis näin laskettiin jo 20 vuotta sitten.

Vaarama muistuttaa, että kysymys ei tietenkään ole pelkästään henkilöstömitoituksesta. Eikä siitä, hoitaako vanhuksia yksityinen tai julkinen palvelu. Hyvää hoitoa on paljon, mutta jotain on perusteellisesti muuttunut. Muutoksessa on kysymys ajan hengestä, jossa tapahtui käänne 1990-luvulla. Siitä lähtien on puhuttu kaikesta lähinnä talouden termeillä ja vanhuksista on tullut kustannuserä.

Ja nyt ollaan tilanteessa, jossa käytetään jo termejä moraalikato ja epäeettinen toiminta.

Anna-Stina Nykäsen ansiokkaan jutun toiseksi viimeisessä kappaleessa Vaarama kiteyttää, mistä tunteita kiihottavassa keskustelussa on viime kädessä kysymys: kysymys on poliitikkojen marssijärjestyksestä.

”Ensin on rehellisesti hyväksyttävä, että vanhuksilla on oikeus hyvään hoitoon. Se sanotaan laissa. Sitten on katsottava realistisesti palveluiden tarve ja kustannukset. Sitten mietittävä, mistä rahat otetaan. Pitäisikö sittenkin miettiä niitä yritystukia tai pääomaverotusta?”

Näin siis Vaarama Hesarissa. Juttu on aivan oikeutetusti maksumuurin takana vain tilaajille, sillä ei mitään hyvää saa ilmaiseksi. Tässä linkki juttuun https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005986064.html

Samasta teemasta puhui myös Espoon entinen vanhuspalvelujohtaja Jaakko Valvanne Kotimaan haastattelussa 30.1. Esimerkiksi näin.

”– Espoolaiset kuntapäättäjät linjasivat, että vanhusten tehostettuun hoivaan ei saa käyttää yhtään lisää rahaa, vaikka hoivaa tarvitsevien määrä lisääntyi ja työntekijöiden palkat nousivat työehtosopimusten mukaisesti. Neuvottelut eivät lähteneet vanhusten parhaasta vaan säästötavoitteista.”

Koko haastattelu löytyy täältä

https://www.kotimaa.fi/artikkeli/jaakko-valvanne-lahdin-vanhuspalvelujohtajan-virasta-espoossa-kun-talous-meni-aina-etiikan-edelle/

****

Kyllä vanhustenhuollossa on siis viime kädessä kysymys rahasta – eikä mistään valinnanvapaudesta vaan kuntien ja valtion verotulojen käyttämisestä. Ei hoitotyö ole ilmaista, tekee sitä sitten yksityinen tai julkinen toimija. Kovin vähän tässä hurskastelun ja mukamas yllätyksenä tulleen keskustelun keskellä on puhuttu verotulojen käytöstä ja niiden asettamisesta tärkeysjärjestykseen. Sillä sieltähän se raha tulee, ei mistään ilmasta tai pörssiyhtiön kassasta.

Siitähän nimittäin on kysymys: kuinka paljon me työssä käyvät tai veroa maksavat eläkeläiset tai osinkoja nostavat sijoittajat olemme valmiita korottamaan henkilökohtaista veroprosenttiamme, luopumaan joistain eduista tai painottamaan eri tavalla erilaisia tukimuotoja, verovähennysoikeuksia tai muuttamaan pääomaverotusta. Tai korottamaan esimerkiksi arvonlisäveroa. Siis luopumaan itse jostain, jolla voitaisiin turvata vanhusten inhimillinen hoiva.

Ei ole poliitikoilta kuulunut vaatimuksia esimerkiksi keski- ja hyvätuĺoisten asuntolainojen korkovähennysten väliaikaisesta poistamisesta tai autoverotuksen tai alkoholiveron tuoton osittaisesta kohdentamisesta vanhustenhuollon rahoittamiseen. Ei tietenkään, juuri nyt soteuudistuksen loppumetreillä tai vaalivuoden kynnyksellä. Paljon helpompi on puhua mitoituksen desimaaleista.

Toki hoitomitoituksen nostolle nykyisestä 0,5:stä tasolle 0,7 on laskettu myös hintalappu. Henkilöstön määrän nosto tarkoittaisi 250 Meur lisää rahaa vuodessa henkilöstön palkkaamiseen.

Paljon tai vähän maassa, jossa kansa on valmis käyttämään Veikkauksen peleihin yli 3 miljardia euroa vuodessa? Tai jossa pelkästään alkoholiveron tuotto on 1,3 miljardia euroa. Itse asiassa hoitomitoituksen kasvattamiseen tarvittava summa on samankokoinen kuin edesmennyt kiistelty makeisvero. Autoveron miljardeista en viitsi puhua mitään. Niin että älkää viitsikö ruikuttaa rahasta.

****

Rahan lisäksi vanhustenhuollossa on tietysti kysymys myös arvoista, siitä mitä tässä yhteiskunnassa pidetään tärkeänä. Siksi on vähintäänkin hämmentävää, miten hiljaa ja sivusta kirkko on keskustelua seurannut. Ei kirkolla tietenkään ole mitään ylivertaista viisautta hoitomitoitukseen tai laitospaikkojen määrään, mutta kyllä kirkon johtajilla pitäisi olla jotain sanottavaa näin syvästi koko kansakunnan moraaliin ja eettisiin valintoihin liittyviin talouspoliittisiin ratkaisuihin.

Joku varmaan vielä muistaa, kun pääministeri Juha Sipilä vuonna 2015 ehdotti lomarahoja leikanneen yhteiskuntasopimuksen tueksi hyvätuloisten vapaaehtoista palkanalennusta. Silloinen arkkipiispa Kari Mäkinen otti asiaan tuoreeltaan kantaa ja oli valmis oman palkkansa leikkaamiseen, mutta ei hyväntekeväisyyden nimissä vaan nimenomaan verotuksen kautta.

Mäkinen perusteli kantaansa tuolloin sillä, että verotus on yhteinen väline huolehtia oikeudenmukaisuudesta. Tähän kohtuullisuuden ja oikeudenmukaisuuden veropoliittiseen näkökulmaan luulisi myös kirkolla olevan jotain nykyistä enemmän sanottavaa, juuri nyt kun sanomisen puute kohdistuu juuri heihin, joiden ääni tässä yhteiskunnassa on kaikkein heikoin.

Piispojen järeän luokan eettistä kannanottoa tässä olisin kaipaamassa – enkä ainakaan Facebook-keskustelujen perusteella ole siinä yksin.

Olen aina ihmetellyt, kun näillä kirkon ”arvojohtajilla” on sellainen instituutio kuin piispainkokous, niin miten on niin vaikea tällaisissa asioissa sorvata jotain yhteistä näkemystä ja kannanottoa. Ei sen tarvitse olla mikään komiteamietintö vaan muutaman kappaleen nopea reagointi ajankohtaiseen asiaan.

Varsinkin kun nykyisin on kännykät, sähköpostit, videoneuvottelut ja muut apuvälineet. Ja piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen, joka kyllä osaisi pohjatekstit tehdä. Tai voisi pohjat tehdä myös kirkon viestintäjohtaja, jonka nimeä en nyt tosin tähän hätään muista.

Tässä huutokuorojen maailmassa kun vaikeneminenkin on kannanotto.