Yritin aiemmin keskustelun avulla selkeyttää mieleeni noussutta kysymystä siitä, mikä ero on kirkon kulttuurilla ja sillä miten sen toimintaa organisoidaan. Kyselin blogillani sitä, miksi jokin uusi toimintatapa ei lyö itseään läpi vaan palataan pian vanhaan tapaan takaisin. Jolloin toiminnassa ei tapahdu muuta kuin näennäistä muutosta. Tutkistelin sitä miten kulttuuri saa aikaan sen, että uudistukset eivät tuo toimintaan mitään uutta, jolleivat ne ole kulttuurin mukaisia.
Tuo blogini on jo jäämässä unholaan ja nyt kun se on sopivasti hautunut, niin sain oivallukset syystä, miksi näin tapahtuu. Toimintatapa on vain olosuhteiden luomaa, mutta kulttuurin luo kieli ja sanat, jolla toiminnasta puhutaan. Niinpä sana”maallikko” ja ”vapaaehtoinen” on sanoja, jotka pitävät yllä tiettyä asennetta ja luovat aivan tietyn kirkollisen kulttuurin, jota sanojen avulla pidetään yllä.
Vain muuttamalla sitä millä sanoilla kuvaamme asioita, voimme muutta kirkollista kulttuuria.
Kuhunkin sanaan liittyy aivan tiettyjä postiivisia, tai negatiivisia varauksia. Sanat joita käytämme luovat asenteita ja muodostavat kirkollisen kulttuurimme. Johon toimintatapa sulautuu.
Kirkossa on diakoniatyö, nuorisotyö, lähetystyö ja myös vapaaehtoistyö. ”Vapaaehtoistyö” sana luo mielikuvan siitä, että seurakunnassa on tietty joukko ihmisiä, jotka eroavat jotenkin olennaisesti muusta seurakunnasta. Heitä varten on sitten luotu tämä vapaaehtoistyömuoto. Samoin periaattein, kuin lähetystoiminnassa, tai nuorisotyössä eriydytään vapaaehtoistenkin kohdalla omaksi ryhmäksi.Erotuksena muusta seurakunnasta. Mikä luo kynnystä tulla mukaan.
Se miten kustakin ryhmästä puhutaan luo sitä kirkollista kulttuuria jossa elämme ja varsinkin se millaisia sanoja me käytämme, sekä mitä positiivisia, tai negatiivisia asenteita niihin liitämme.
Puhuttu kirkollinen kieli pitää vahvasti yllä tiettyä kulttuuria ja jollei sanojen valinnassa tapahdu muutosta, niin kulttuuri, eikä myöskään toimintatapa muutu.
Voisiko sanojen ”vapaaehtoinen” ja ”maalikko” käytöstä luopua ja ryhtyä käyttämään sanaa ”seurakuntalainen”.
Silloin vapaaehtoset eivät olisi enää jokin seurakunnan yläluokka johon liittymien kuuluu vain harvolle ja valituille. Tulisiko palvelutehtäviin lähteminen silloin helpommaksi ja muuttuisiko kirkollinen kulttuuri avoimemmaksi. Jopa kirkon kynnykset matalammiksi? Voisimmeko luopua turhista nimityksistä ja puhua vain seurakuntalaisista.
Olen myös aina vähän karsastanut vapaaehtoinen-sanaa. Tulee mieleen sekin, ovatko palkatut työntekijät pakkotyössä ?.
Sekin on outoa, että työntekijät tekevät aikuistyötä, jolloin olen aikuistyön kohde. Mieluummin olisin seurakuntalainen, joka osallistuu aikuisten toimintaan. Osallistuminen ja kohteena oleminen – siinä on iso ero. Kielellä on väliä!
Muutetaan kieli, niin muuttuu asenne.
Jeesuksen seuraajiahan on nimitelty opetuslapsiksi. Milloin se lapseus muuttuu aikuisuudeksi ? Olisi hyvä ihmisten antaa kasvaa, vaikka ovatkin ”kohteita”.
Seurakunnallinen toiminta ei nyt vain kiinnosta lainkaan monia kirkon jäseniä. Joku voi osallistua kirkolliseen tilaisuuteen vasta omissa hautajaisissaan, mutta se ei enää auta häntä hengellisesti ja tulemaan uskoon.
Monin paikoin ja jo jonkin aikaa sitten on huomattu sama seikka. Maallikoista puhutaan enää aika harvoin. Helsingin hiippakunnassa muutettiin maallikkopuhujakoulutus ’seurakuntalaisen saarnakurssiksi’ parikymmentä vuotta sitten.
Vapaaehtoistoiminnalla on terminä hieman erilainen tausta ja funktio. Vapaaehtoisuus ei siinä vertaudu seurakunnan työntekijöiden työhön, vaan ihmisten arkityöhön tai arkielämään. Monet järjestöt ja yhdistykset järjestävät vapaaehtoistyötä, esimerkiksi ystäväpalvelua, kriisipalvelua, ruoanjakelua, etsintä- ja pelastupalvelua. Ihmisillä on halua ja aikaa oman leipätyönsä tai eläkepäiviensä ohella toimia vapaaehtoisina.
Tässä kolmannen sektorin kontekstissa toimivat myös seurakunnat. Oma kokemukseni on, että tässä yhteydessä puhe seurakuntalaisuudesta voisi rajata osallistujia ja vähentää halukkuutta. Kaikki seurakunnan vapaaehtoiset eivät välttämättä edes kuulu kirkkoon, mutta haluavat esimerkiksi jakaa ruokapaketteja, tehdä vanhuksille lumitöitä ja lämmityspuita. Miksi muuttaa hyvin toimivaa ja vakiintunutta termiä.
Mutta sanankuuloon, raamattupiiriin ja messuun eivät useimmat seurakuntalaiset halua enää osallistua. Eikö tämä ole jo nähty?
Monille termeille on hyvä miettiä parempia nimityksiä. Seurakunnan johdon näkökulmasta katsoen monilla nimityksillä on toisenlainen merkitys. Rivijäsen voi katsella samaa asiaa aivan toisin mielikuvin.
Yksi esimerkki tulee mieleen kun seurakunnissa järjestettiin Rovastikunnllisia miesten saunailtajoa. Tein siitä pienen esitteen. Tietysti omin luvin. Sellaisen, joka voin antaa satunnaisesti tapaamilleni miehille ja kutsua näin uusia miehiä mukaan. Jätin siitä pois sanan Rovastikunnallinen. Siitä tuli sitten johdolta palautetta, että miksi näin.
Aikanaan kun kuulin ensikerran, näistä Rovastikunnallisista saunailloista, niin mietin voiko sinne tavallinen taallajakin lähteä. Niinpä nyt päätin, että jätän tuon sanan pois, jotta kynnys mukaan tulosta olisi matalampi. Rovastit kun saunailtojen mainosta katselee, niin heille sana rovastikunnallinen kertoo alueesta, muille sana voi kertoa osallistujista.
Teemu Kakkurin havainnot ovat myös perusteltuja. Asialla on monta puolta.
Sanojen merkitykset myös muuttuvat ajan kuluessa, ja aina välillä keksitään uusia ilmauksia, kunnes nekin saavat huonon kaiun. Köyhäinhuolto > sosiaalihuolto > sosiaalitoimi jne.
Maallikko lienee alkujaan ollut neutraali sana, joka on tarkoittanut ”ei pappi”. Sitten ehkä laajentunut tarkoittamaan ”ei asiantuntija”, ja lopulta siitä tuli vähän halventava ”vain maallikko” eli täysin asiasta ymmärtämätön.
Teemu Kakkurin palautteeseen liittyy asia mistä ei puhuta.
Kun seurakunnan jäsen itseoppineena kysyy jotakin uskontomme prinsiipeistä papilta ei siihen useinmitenkään saa vastausta.
Syynä on papiksitulon vaatimukset kapitulien kuulusteluissa, tehdyissä kirjallisissa näytteissä, ja viimekädessä alttarin siunaukset.
Papiksi tullut on näin sidottu ajatustenvaihdon ulkopuolelle kun työnsä haluaa pitää.
Teologinen Tiedekunta ei ota kantaa kirkkomme missioon, siis käytännössä papin tekemään työhön siihen päässeenä.
Näin pappien suppea suunmalli on virkatekninen ominaisuus vaikka tietoa olisi usein enemmän.
Kiitos, Teemu. Hyvin sanottu!
Seurakuntalaisena näen sen ongelman, että se kielletty sana kertoo siitä, että olen jotenkin alisteinen kirkon ohjaukselle, jotta voin olla toiminnassa mukana. Seurakuntalaisena voin toimia myös kokonaan ilman ohjausta ja se on silti seurakunnan toimintaa. Olen kai minäkin osa seurakuntaa. En sillä millään tavalla aiheutta työntekijöille päänvaivaa. Joten mielestäni kyseisellä termillä rajataan seurakuntalaisten mahdollisuuksia toimia seurakunnan parhaaksi.
Rajaamalla se vain työntekijöiden ohjaamaksi toiminnaksi.
Näin viimekädessä on blogistin hyvät tutkielmat seurakuntalaisten osallisuudesta eteenpäin huomattava asiana mikä ilman hyvää uutista uudelleen huomaamisessa lähtien yleisestä pappeudesta eivät toteudu.
Kirkkohierarkia on vahva ja seurakuntien neuvostot ja valtuustot tukevat nykyistä mallia.
Seurakunnan budjetti on merkittävä ja yritäppä pappina tai toisena työntekijänä saada sinne nimellistä kulurahaa.
Ei taida sanan vaihtaminen kulttuuria paljon muuttaa. Eikä vapaaehtoinen ole minusta ollenkaan hullumpi: vapaus on tärkeä arvo, ja vapaaehtoisen etu on juuri se, että saa vapaana ilman ehtoja olla mukana. Itsekin teen vapaaehtoistyötä.
Sitäpaitsi en tiedä varmaan yhtäkään suomen sanaa, jota joku ei olisi ehdottanut muutettavaksi. Eikö voitaisi vain sopia, että tietty sana tarkoittaa tiettyä asiaa, ja sillä hyvä. Menee muuten vaikeaksi.
Tuo yksi sana ohjaa seurakuntalaisia niihin tehtäviin, jotka ovat työntekijöiden hallinnassa. Jolloin toimina keskittyy kirkon sisälle ja vain niiden pariin jotka jo ovat aktiivisesti mukana kaikessa. Kirkko voi olla täynnä akttiivista väkeä, mutta kaupunki tietää toiminnasta hyvin vähän. Kirkon ovet pitää olla auki ulospäin.
Pekka, mikä estää vapaaehtoisia suuntautumasta ulospäin ja kutsumasta mukaan vaikka kaikkia kohtaamiaan vastaantulijoita?
Este tänään tulee siitä, että kohta menen messuun avustaviin tehtäviin, jolloin käytän voimavarani niihin.
Onhan nekin tietysti tärkeitä ja pyhiä tehtäviä, mutta ne ei tuo toimintaan yhtään mitään lisäarvoa. Samat tehtävät hoituisi ilman osallistumistani aivan hyvin. Sen sijaan vaikkapa naapureita en ehdi tänään kohdata.Jospa valmistautuisin naapureiden kohtaamiseen yhtä intensiivisesti, kuin tähän tehtävään.
Pekalle lämmöllä ja ystävyydellä, murheesi on Jumalan tiedossa, päästä irti. Tekemätön työ ei tule koskaan valmiiksi, kyllä Herra pitää huolen omistaan, eikä kadota yhtäkään, edes heidän nukkuessaan. Me olemme Herran kädessä ja haluaisimme, että kaikki muutkin olisivat. Vai eikö niin, että kaikkien ihmisten elämä on alkuisin Jumalasta, mutta he eivät sitä vain käsitä ja tunnusta Jumalaa?
Kristitylle voi helposti tulla riittämättömyyden tunne ja kokemus voi olla kuin ”kuluttava tuli” kun hän näkee ihmisen raadollisuuden ja miten haavoittuva myös Kristuksen Kirkko on.
”Miksei kukaan tee mitään?” ”Miksei kukaan poista virheitä ja vääryyttä maailmasta ja seurakunnasta?” Jeesus oli kiivas lihansa päivinä ja kaatoi temppelissä pöydät ja sanoi hajottavansa koko mestan ja lisäsi vielä, että rakentaa sen kolmessa päivässä uusiksi.
Niin hän tapasi pyhäkössä ne, jotka myivät härkiä ja lampaita ja kyyhkysiä, ja rahanvaihtajat istumassa.
Ja hän teki nuorista ruoskan ja ajoi ulos pyhäköstä heidät kaikki lampaineen ja härkineen ja kaasi vaihtajain rahat maahan ja työnsi heidän pöytänsä kumoon.
Ja hän sanoi kyyhkysten myyjille: ”Viekää pois nämä täältä. Älkää tehkö minun Isäni huonetta markkinahuoneeksi.”
Silloin hänen opetuslapsensa muistivat, että on kirjoitettu: ”Kiivaus sinun huoneesi puolesta kuluttaa minut”.
Tuo kirjoitus löytyy Ps.69 joka kuvaa kärsivää Kristusta, joka kuvaa myös jokaisen Kristityn tuntoja ihmisen (ja varsinkin oman) raadollisuuden edessä. Haluaisimme maailmasta vapaan seurakunnan, jossa olisi vain puhtaita ja pyhiä ihmisiä, mutta näemme jotain aivan muuta… Sen tähden meille sanotaan: ”Te olette näet kutsutut vapauteen, veljet; älkää vain salliko vapauden olla yllykkeeksi lihalle, vaan palvelkaa toisianne rakkaudessa. Sillä kaikki laki on täytetty yhdessä käskysanassa, tässä: ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi”. Mutta jos te purette ja syötte toisianne, katsokaa, ettette toinen toistanne perin hävitä.” (Gal.5:13-15)
Vapaaehtoinen (ja vapaa) on sellainen Kristitty, joka elää Kristuksessa, jos taas joku Kirkon jäsen on saanut sen armon, että saa palvella seurakuntaa palkollisena, niin sen kiitollisempia me muut vapaaehtoiset, saamme olla heistä, sillä elämme niistä vastuista vapaina, joita palkolliset kantavat kaiket päivät meidän puolesta.
Emmekö iloiten maksa Kirkolliset verot, juuri siksi, että heidän työnsä menestyisi? Kirkko tarvitsee jokaista jäsentä yhteiseen näkyyn, joka Herrallamme on edelleen.”
Ja Jeesus tuli heidän tykönsä ja puhui heille ja sanoi: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.
Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.”
(Ps.69 on Raamatun arvokkainta tekstiä!)
Nyt en yhtään päässyt käsittämään, mitä Ismo tahdoit lämmöllä minulle sanoa?
Pekka Veli, nimenomaan messu on seurakunnan ydin, johon kannattaa ja pitää satsata. Minä tulin juuri messuamasta ja sain tällä tavoin omalla paikallani palvella seurakuntaa sanalla ja sakramentilla. Oikeastaanhan Jumala itse kohtasi meidät ja palveli meitä kaikkia sanalla ja sakramentilla & sanassa ja sakramentissa.
Minäkin palvelin sanalla ja sakramentillä messussa, mutta samaalla olin hyvin tietoinen omasta kutsumuksestani, joka ei ole näissä papillisissa tehtävissä. Onneksi näitä tehtäviä tulee osakseni harvoin. Messuja tietenkin tulee kehitää monin tavoin, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa muiden tehtävien laiminlyötiä. Johon itse syyllistyn, kun suostun tekemään näitä tehtäviä.
Pappi ja maallikko, siinä on hierarkinen maku. Maallikko on aina ikäänkuin ilman”kantakirjaa” joka toisaalta on kaikilla papeilla. Maallikkoa on aina valvottava, ettei potki aisan yli. Maallikolle voidaan antaa vai avustavia tehtäviä, jossa ei ole riskiä tehda tahraa kirkon jukikuvaan. Tämä kaikki koskee kirkon rakennuksia ja niissä tapahtuvaa toimintaa. Kenelläkään piispalla tai kirkkoherralla ei ole otetta asioihin, jotka tapahtuvat kirkon rakennusten ulkopuolella. Emmekäö voisi tunnustaa tätä asiaa todeksi ja saattaa jokainen uskova vastuulliseksi omasta toiminnastaan, koska papiston valvonta on niinkin kapea ja niin tärkeänä pidetty. Eikö se ole niin, että kymmenen neuvostokauden jälkeen voi päästä yhden kerran saarnatuoliin, itse on nähnyt sen. Kun astumme kirkon tiloihin, olemme kuin valvontakameran linssissä ja se jäykistää toimintaa vaikka olisi kuinka leppoisasta askartelusta kyse.
Ismo: ” Pekalle lämmöllä ja ystävyydellä, murheesi on Jumalan tiedossa, päästä irti.” jäi kiusaamaan tuo lause. Kaipa sillä on jotain erityistä sanomista, kun se ei päästä irti. En vain yhtään tiedä mistä pitäisi päästää irti.
Olen mukana Uskon Silta nimisessä yhdistyksessä, joka perustettiin juuri vapaaehtoistoiminnnan tukemisen tarpeen tähden. Olen ollut mukana hyvin monelaisessa toiminnassa. Olen katsellut asiaa myös työntekijän näkökulmasta. Siitä miten vaikeaa on saada uusia mukaan, sekä siitä miten kankeaa uuden toiminnan järjestäminen voi joskus olla. Kokemusta on kertynyt paristakymmenestä seurakunnasta, joissa olen ollut. Olen joututunut näkemään ikäviä tilanteita ja päässyt kokemaan hyviä ja innostavia toimintamalleja. Rikkautta on että voin peilata näitä monellaisiin tilanteisiin ja tapauksiin.
Vuosia sitten Timo Pöyhönen Pispalan kirkossa herätti minut tajuamaan sen miten työntekijäkeskeinen toimintamalli on jäämässä historiaan. Silloin, kun sen häneltä kuulin, niin luulin että siihen menisi vielä paljon aikaa. Nyt näen sen, ettei nuo ajat ole kaukaista tulevaisuutta, vaan tätä päivää. Joten vaikea tuosta näystä on irti päästää.
Meidän seurakuntalaisten tulee herätä siihen todellisuuteen jossa jo elämme. Jollemme herää, niin papit ja muut työntekijät vain pikkuhiljaa katoavat ja toiminta supistuu minimiin. Kirkossa työntekijät joutuvat jo nyt juoksemaa sellaisessa orvanpyörässä , ettei heillä ole aikaa valmistautua tulevaan. Heidän työtehtävänsä lisääntyy sitä mukaa, kun työtoverit vähenee.
Jos seurakuntana olemme vain työntekijöiden varassa omissa tehtävissämme, niin emme opi itseohjautuvuutta, joka on välttämätöntä silloin, kun työntekijät eivät enää ole meitä ohjaamassa. Nyt meillä on vielä kolme vuotta aikaa, ennen, kuin varat kirkossa alkavat jyrkästi vähetä. Nyt on enää vähän armon aikaa löytää uudenlaista asennoitumista puolin ja toisin.
Jollei seurakuntalaiset herää, niin turha on odottaa sitä työntekijöiltä. Heille voimme pelkästään vapaaehtoisina olla jopa ylimääräisenä rasitteena.
.