Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähestyvien seurakuntavaalien ehdokasasettelu alkaa olla valmis. Alkaa siis olla tiedossa, millaisilta listoilta ja millaisista ihmisistä äänestäjät valitsevat edustajansa tekemään päätöksiä tulevaisuudesta.
Tämän vuoden aikana olen työssäni paneutunut seurakuntien vapaaehtoistoiminnan kehittämiseen. Sukellus vapaaehtoistoiminnan kysymyksiin paljastaa heti pinnan alla, että vapaaehtoistoiminnan kehittämisessä on kysymys paljon suuremmasta asiasta kuin vapaaehtoistoiminnan kehittämisestä.
Vapaaehtoistoiminta on yhtä toimintamuotoa tai työalaa suurempi asia. Vapaaehtoistoiminnassa on kyse seurakuntalaisten osallisuudesta ja omistajuudesta, mahdollisuudesta toimia ja vaikuttaa, mahdollisuudesta elää kristityn kutsumuksen mukaan todistaen ja palvellen, seurakunnan perustehtävästä ja identiteetistä.
Itse asiassa vapaaehtoistoiminnan kehittäminen on niin paljon vapaaehtoistoiminnan kehittämistä suurempi asia, että jo sanan ’vapaaehtoinen’ käyttämistä on syytä pysähtyä miettimään. Sana on nähdäkseni ennen kaikkea tekninen termi. Seurakuntien vapaaehtoistoiminta on vahvasti sukua muualla yhteiskunnassa tapahtuvalle vapaaehtoistoiminnalle. Sanan käyttäminen liittää seurakuntien elämää muuhun yhteiskuntaan ja avaa näkökulmia yhteisiin intresseihin ja on siitä näkökulmasta tarkastellen perusteltua.
Toisaalta seurakunnan yhteydessä vapaaehtoistoiminnalla on oma laatunsa. Seurakunnan perustehtävää toteuttavaan vapaaehtoistoimintaan osallistuva ihminen elää todeksi kutsumustaan kastettuna kristittynä. Tämän on hyvä näkyä kielenkäytössäkin.
Seurakuntien vapaaehtoistoiminta on jotain muuta kuin valmis muotti ja vaatimus. Kutsumustaan kristittynä voi elää todeksi osallistumatta vapaaehtoistoimintaan. Kaste liittää ihmisen Kristuksen ruumiiseen. Tämä lähtökohtainen yhteys on osallisuuden peruste. Mahdollinen toiminta on yhteyden seuraus – ei ehto.
Vapaaehtoistoimintaa harjoittavan kristityn kutsumus toteutuu myös seurakunnan tilastoitavan toiminnan ulkopuolella, muiden vapaaehtoistoimintaa organisoivien tahojen toiminnassa ja arjessa, jota kukaan ei organisoi. Kristityn kutsumus toteutuu kaikkialla siellä, missä tehdään pieniä ja suuria asioita tavoitteena yhteinen hyvä: oikeudenmukaisuus, osallisuus, rauha ja luomakunnan hyvinvointi.
On myös hyvä muistaa, että seurakuntien vapaaehtoistoimintaan osallistuu muitakin ihmisiä kuin kastettuja kristittyjä. Tämä on osa kristillistä todistusta. Kristillinen seurakunta on sovituksen yhteisö. Kirkko on kirkko muita varten, kuten Dietrich Bonhoeffer asian aikoinaan tiivisti.
Organisaation näkökulmasta seurakunnan vapaaehtoistoiminnan kehittäminen on strategisia ja päivittäisiä valintoja muun muassa johtamisen, rekrytoinnin, koulutuksen, viestinnän ja vuorovaikutuksen alueella. Seurakuntien luottamushenkilöiden päätökset vaikuttavat tehtäviin ratkaisuihin oleellisesti.
Haastavina aikoina vapaaehtoistoiminta ja seurakuntalaisten omaehtoinen toiminta liitetään keskusteluihin taloudellisista säästöistä. Tämä on luonnollista. Toisaalta on muistettava, että kysymys on taloutta suuremmista asioista. Seurakunta on Kristuksen ruumis, jossa jokaisella jäsenellä on paikkansa ja roolinsa taloudellisesta tilanteesta riippumatta. Vapaaehtoistoiminta avaa osaltaan väyliä tämän toteutumiselle.
Luottamushenkilöt tekevät Kristuksen ruumiin yhteyttä kirjavuudessa näkyväksi jo olemassaolollaan. Päätökset voivat vahvistaa kuvaa entisestään.
Toiveeni on, että ennen vaaleja ja niiden jälkeen seurakunnissa käydään laadukasta keskustelua tästä laajasta aiheesta ja että keskustelun ohjaamana tehdään viisaita päätöksiä.
”Toiveeni on, että ennen vaaleja ja niiden jälkeen seurakunnissa käydään laadukasta keskustelua tästä laajasta aiheesta ja että keskustelun ohjaamana tehdään viisaita päätöksiä.”
Toivoisin lisäksi, että tässä asiassa tapahtuisi myös rakenteellisia muutoksia.
”Haastavina aikoina vapaaehtoistoiminta ja seurakuntalaisten omaehtoinen toiminta liitetään keskusteluihin taloudellisista säästöistä.”
Tuokin asia on ollut usein esillä, mutta missä ja miten sitä aiotaan toteuttaa ? Säästöjen saaminen edellyttäisi sitä, että maallikoilla olisi mahdollisuus toimia omaehtoisesti seurakunnassa. Lähetyssihteerit ovat usein palkattomia, mutta samalla heillä on paljon valtaa ja mahdollisuutta toimia kirkon mandaatilla omilla ehdoillaan. vastaavaa mahdollisuutta omaehtoiseen toimintaan seurakuntalaisille harvoin annetaan. Yleensä vapaaehtoistoiminta kirkossa on kirkkokuoroa, messujen avustamista ja muuta aputoimintaa, jota ei voi toteuttaa ilman työntekijän ohjausta.
Jolloin vapaaehtoinen ei tuo toimintaan mitään lisää, eikä siis voi korvata työntekijän puutetta.
Mikäli omaehtoiseen toimintaan ei luoda mahdollisuuksia ja valtaa sellaisen toteuttamiseen ei voi saada, niin mitään säästöjä ei ole oikeasti luvassa.
Hei, kiitos kommentista ja tärkeistä pointeista.
Itsekin toivon, että keskustelu ja päätökset johtavat muutoksiin rakenteissa ja toiminnassa. Pitkällä aikavälillä muutoksia tapahtuu joka tapauksessa. Mitä fiksumpi ja ennakoivampi visio niitä ohjaa, sitä parempi.
Tuo kysymys omaehtoisen toiminnan mahdollisuuksista on erittäin tärkeä. Liityn näkemykseen siitä, että vapaaehtoisten ja muiden seurakuntalaisten roolin tulisi kasvaa aina tarpeiden tunnistamisesta ja ideoinnista alkaen. Ja kuten jo tekstissä totesin, tämä on nähdäkseni taloudellista kysymystä suurempi kysymys. Vaikka seurakuntien tulot moninkertaistuisivat, on työntekijäkeskeisestä kulttuurista siirryttävä yhteisöllisempään ja omaehtoisuutta paremmin tukevaan meininkiin.
Kommentissa mainittu avustaminen messuissa on hyvä käytännön esimerkki siitä, että osallisuudessa on kysymys paitsi numeroista – siis vapaaehtoisten määrästä – myös sisällöistä. Joissain seurakunnissa avustajat kutsutaan toteuttamaan työntekijöiden suunnitelmia, toisissa seurakunnissa jumalanpalvelusryhmien vapaaehtoiset osallistuvat messun suunnittelemiseen alusta alkaen. Itse asiassa joissain seurakunnissa koolle kutsuvana tahona on jumalanpalvelusryhmän johtaja, joka on vapaaehtoinen.
Täälläkin messun toteutuksessa toimii monet eri tehtävissä. Se huonopuoli siinä vain on, että se on sitten siinä. Muuhun toimintaan ei jää aikaa eikä voimavaroja. Siinä tuemme vain niitä toimintoja, jotka muutenkin toimivat ihan mukavasti.
Kaipaisin vapaaehtoistoimintaan ulospäin suuntautumista. Auttamaan niitä, jotka apua kaipaavat. Sellaisen toiminnan kautta moni kiinnostuisi tulemaan mukaan.
Vapaaehtoistoiminta tulisi suuntautua sisältä ulos. Silloin se vetäisi porukkaa myös sisään.
Täsmälleen näin. Vapaaehtoistoiminta voi olla avainasemassa, kun tämän päivän ja huomisen missio löydetään – tai toisin sanoin: kun pysyvän mission relevantit muodot ja tavat hahmottuvat.
Kysymys , hengellisen toiminnan mahdollistamisesta omaehtoisesti, on käsitelty kirkkohallituksen työryhmässä. Miten näet tämän asian kehitysmahdollisuudet kirkossamme. Tuo esteen purkaminen kun on myös olennaista vapaaehtoistoiminnassa. Ilman sitä, ei kukaan voi tehdä mitään, ilman hengellisen elämän varsinaisia vastuunkantajia.
Erittäin hyvä kysymys. Mahdollisuuksia on paljon. Toisaalta esteitäkin on hajallaan siellä täällä, ja osa niistä vaatii muutoksia niin käytännöissä kuin asenteissakin.
Siellä täällä nousee aika ajoin esille ajatus kasteeseen perustuvasta yhteisestä pappeudesta. Tuo ajatus on syytä löytää yhä uudelleen ja uudelleen ja paitsi ajatuksena myös toiminnan tasolla. Siinä on valtava potentiaali.
Nähdäkseni jarruttavat tekijät liittyvät toimintakulttuureihin pikemmin kuin oppiin, tunnustukseen tai kirkkolakiin ja -järjestykseen. Niissä yhteisen pappeuden sisällöt elävät käytännön elämää vahvemmin.
Hiljattain käynnistynyt kaste ja kummius -hanke tukee osaltaan sitä, että hengellisen elämän mahdollisuudet löytyisivät.
Pointtisi hengellisen elämän varsinaisista vastuunkantajista on osuva. Joku on joskus jossain todennut, että työntekijöiden lisäksi seurakunnissa on valtava määrä seurakunnan työn tekijöitä, kunhan tämä tunnistetaan ja tunnustetaan.
Minun käy sääliksi pienten seurakuntien pappeja, joille lankeaa saarnavuoro jokseenkin joka pyhä.
No jotkut papit valmistavat saarnansa sakastissa. Juuri ennen messua. Heitä säälin vain siitä, etteivät saa itse saarnan valmistamisesta mitään iloa. Saarnan valmistamien on minulle yksi hengellisen toiminnan parhaita anteja. Siinä opin parhaiten. Löydän aina teksteistä uusia ulottuvuuksia. Helmiä kerääntyy niin paljon, että vain osan kykenee saarnassa jakamaan. Nytkin kun seuraavaan saarnaani on aikaa vielä pari kuukautta, niin ehdin paneutua aiheeseen monelta suunnalta ja etsiä sieltä käytännöllisin ja helpoiten kuulijan elämään sovellettava. Hienoa kun saan aina joskus näitä mahdollisuuksia. Jollei niitä olisi, niin hengellinen kasvuni jäisi kesannolle. Hengellisen kasvun avain on olla mukana hengellisessä toiminnassa. Jollei sitä mahdollisuutta saa, niin jää vauvan asteelle.
Miksi Timo-Matti, viranhaltioiden on toimittava puheautomaatteina, kun meitä olisi täällä monia, jotka hyvin mielellään ottaisivat osan kuormastanne. Eihän kukaan kykene sellaisena automaattina toimimaan , jota kuunnellessa puheesta aina saisi elämän rakennusaineita. Viranhaltioiden on oltava liian monessa mukana. Miksi tuota työmäärää ei voisi hengellisellä alueellakin jakaa. Tiedän monien viranhaltioiden kärsivän siitä, että mihinkään tehtäviin ei voi keskittyä, niin hyvin, kuin toivoisi. Me vapaamatkustajat taas voimme juuri niin tehdä. Emmekö voisi olla tukemassa toisiamme? Mekin pääsisimme kasvamaan vastuussa ja hengellisessä elämässä ja te saisitte lepotaukoja.