Helsingin Sanomat uutisoi toissa lauantaina (3.5.) näyttävästi Jehovan todistajien oikeuskomiteakäytännöistä. Hengellisen kotini, vanhoillislestadiolaisuuden, julkisuuskuvaan ovat puolestaan viime vuosina kuuluneet olennaisena osana ”hoitokokoukset”. Yleisen käsityksen mukaan jokainen tämän ”autoritaarisen yhteisön” normeja kyseenalaistava joutuu pelottavaan ja painostavaan hoitokokoukseen. Jollei kyseenalaistaja taivu pyytämään anteeksi kyseenalaistuksiaan, läheiset ryhtyvät välttämään ja karttamaan häntä, eristävät hänet sosiaalisesti. Luulenpa siis, ja oikeastaan tiedän, että useampi Helsingin Sanomia viime lauantaina lukenut veti yhtäläisyysmerkit Jehovan todistajien ja vanhoillislestadiolaisten toimintatapojen välille.
Voin kuitenkin todistaa toista. Olen viimeisen puolen vuoden ajan yrittänyt omalta pieneltä osaltani herätellä liikkeen sisällä avointa keskustelua ongelmallisista toimintatavoista ja käsityksistä. Esimerkkejä siitä täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä. En ole tähän mennessä kertaakaan joutunut minkäänlaisten yhteisöllisten sanktioiden kohteeksi. Minua ei ole yritetty erottaa yhteisöstä tai luottamustehtävistä eikä millään tavalla eristää sosiaalisesti. Päinvastoin: olen käynyt monia hyvin avoimia, kriittisiä ja analyyttisiä keskusteluja niin johtotehtävissä olevien kuin riviuskovaistenkin kanssa. Näin siitä huolimatta, että minua kai voisi pitää monella tapaa hankalana yhteisön jäsenenä.
Kokemusteni valossa vanhoillislestadiolaisuus ei siis näyttäydy minään pelottavana lahkona. Sen sijaan tavallisten, järkevien, myös itsekritiikkiin kykenevien ihmisten nöyränä kristillisyytenä. Tiedän kyllä, että tämä on vain minun kokemukseni. En voi olla varma, mitä kaikkea muualla tapahtuu. Jos jotain väärää, en hyväksy sitä. Tällainenkin näkökulma on minusta silti oikeutettua tuoda esille.
Olisi upeaa, jos muuallakin yhteiskunnassa ja kirkossa oltaisiin yhtä vapaamielisiä kuin minun kokemusteni mukaan vanhoillislestadiolaisuudessa. Miten hienoa olisi, jos poliitikko voisi herätellä julkista keskustelua esimerkiksi abortin eettisyydestä ilman pelkoa tunnepohjaisesta, järkiargumentit kevyesti ohittavasta mediakampanjasta. Tai jos ev.-lut. kirkossamme olisi ihan oikeasti ”katto korkealla ja seinät leveällä” niin, että jopa konservatiiviset herätysliikkeet ja lähetysjärjestöt mahtuisivat ongelmitta sisälle. Tai jos sukupuolineutraalia avioliittoa saisi vastustaa ilman mielenterveyden kyseenalaistamista. Olisi todella hienoa elää aidosti vapaamielisessä, aidosti toisia kunnioittavassa ja argumentteja kuuntelevassa yhteiskunnassa ja keskustelukulttuurissa. Ikävää, että kehitys ei näytä kulkevan sitä kohti. Enemmänkin kohti kulttuuria, jossa ”suvaitsevaisuus” on lähinnä koodisana tietylle ajattelu- ja elämäntavalle, ja muita ei tarvitse suvaita, koska ne ovat ”suvaitsemattomia”. Olisiko siis kirkolla ja suomalaisella yhteiskunnalla aika ottaa oppia vanhoillislestadiolaisuudesta?
Jos joku väittää Vuokko Ilolan intention olevan tai hänen ylipäätään olevan jotenkin myötävaikuttamassa lestadiolaisten lynkkaamiseen,niin sokeus ei voi juuri syvempää olla. Jonkun kerran on kirves vuosien varrella kilahtanut kiveen – runsaahkon tekstimäärän huomioiden todella harvoin -, silloin hän on virheet oikaissut ja pahoitellut.
Empatia, joka Vuokolle on keskeinen motiivi ja ominaisuus, taitaa hänen kriitikoilleen olla hieman tuntemattomampi asia. Joku voi tietenkin epäkypsästi käyttää esiin nostettuja epäkohtia kaikkien liikkeen jäsenten leimaamiseen ja solvaamiseen. Tämän lieveilmiön takia olisi kuitenkin moraalitonta vaieta. Onneksi sitä ei tee Vuokko, ei UUT, eikä moni muukaan.
Luulenpa, että monia vl-kritiikkiä pelkääviä ja karsastavia ärsyttää suunnattomasti Vuokon asiantuntemus, rehellisyys ja avoimuus, sanoisin jopa rakkaudellisuus. Fanaattinen suunpieksäjä, vl-vihaaja ja valehtelija oliksi helppo jättää omaan arvoonsa. Mutta Vuokko pysyy piikkinä lihassa. Juuri se on vallan vahtikoiran tehtävä (vaikkei varsinaisesta journalismista toki olekaan kyse).