Helsingin Sanomat uutisoi toissa lauantaina (3.5.) näyttävästi Jehovan todistajien oikeuskomiteakäytännöistä. Hengellisen kotini, vanhoillislestadiolaisuuden, julkisuuskuvaan ovat puolestaan viime vuosina kuuluneet olennaisena osana ”hoitokokoukset”. Yleisen käsityksen mukaan jokainen tämän ”autoritaarisen yhteisön” normeja kyseenalaistava joutuu pelottavaan ja painostavaan hoitokokoukseen. Jollei kyseenalaistaja taivu pyytämään anteeksi kyseenalaistuksiaan, läheiset ryhtyvät välttämään ja karttamaan häntä, eristävät hänet sosiaalisesti. Luulenpa siis, ja oikeastaan tiedän, että useampi Helsingin Sanomia viime lauantaina lukenut veti yhtäläisyysmerkit Jehovan todistajien ja vanhoillislestadiolaisten toimintatapojen välille.
Voin kuitenkin todistaa toista. Olen viimeisen puolen vuoden ajan yrittänyt omalta pieneltä osaltani herätellä liikkeen sisällä avointa keskustelua ongelmallisista toimintatavoista ja käsityksistä. Esimerkkejä siitä täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä. En ole tähän mennessä kertaakaan joutunut minkäänlaisten yhteisöllisten sanktioiden kohteeksi. Minua ei ole yritetty erottaa yhteisöstä tai luottamustehtävistä eikä millään tavalla eristää sosiaalisesti. Päinvastoin: olen käynyt monia hyvin avoimia, kriittisiä ja analyyttisiä keskusteluja niin johtotehtävissä olevien kuin riviuskovaistenkin kanssa. Näin siitä huolimatta, että minua kai voisi pitää monella tapaa hankalana yhteisön jäsenenä.
Kokemusteni valossa vanhoillislestadiolaisuus ei siis näyttäydy minään pelottavana lahkona. Sen sijaan tavallisten, järkevien, myös itsekritiikkiin kykenevien ihmisten nöyränä kristillisyytenä. Tiedän kyllä, että tämä on vain minun kokemukseni. En voi olla varma, mitä kaikkea muualla tapahtuu. Jos jotain väärää, en hyväksy sitä. Tällainenkin näkökulma on minusta silti oikeutettua tuoda esille.
Olisi upeaa, jos muuallakin yhteiskunnassa ja kirkossa oltaisiin yhtä vapaamielisiä kuin minun kokemusteni mukaan vanhoillislestadiolaisuudessa. Miten hienoa olisi, jos poliitikko voisi herätellä julkista keskustelua esimerkiksi abortin eettisyydestä ilman pelkoa tunnepohjaisesta, järkiargumentit kevyesti ohittavasta mediakampanjasta. Tai jos ev.-lut. kirkossamme olisi ihan oikeasti ”katto korkealla ja seinät leveällä” niin, että jopa konservatiiviset herätysliikkeet ja lähetysjärjestöt mahtuisivat ongelmitta sisälle. Tai jos sukupuolineutraalia avioliittoa saisi vastustaa ilman mielenterveyden kyseenalaistamista. Olisi todella hienoa elää aidosti vapaamielisessä, aidosti toisia kunnioittavassa ja argumentteja kuuntelevassa yhteiskunnassa ja keskustelukulttuurissa. Ikävää, että kehitys ei näytä kulkevan sitä kohti. Enemmänkin kohti kulttuuria, jossa ”suvaitsevaisuus” on lähinnä koodisana tietylle ajattelu- ja elämäntavalle, ja muita ei tarvitse suvaita, koska ne ovat ”suvaitsemattomia”. Olisiko siis kirkolla ja suomalaisella yhteiskunnalla aika ottaa oppia vanhoillislestadiolaisuudesta?
>>>”Hengellinen elämä on kapea-alaista keskittyen etupäässä synninpäästöön….” >>>(Lainaus)
Vahvasti sanottu!
Ikäänkuin saarnaa, opetusta ja kasvatustyötä ei siis ole lainkaan….?? !!!
Lestadiolaisten kristittyjen selvä julistus synninpäästöineen oli aikoinaan vahvuus, koska muualla opetus oli tässä kohdassa epäselvää. Monet papit suorastaan jättivät katuvan seurakuntalaisen epävarmuuteen,
Onkohan tämän palstan lestadiolais-kriitikoilla selvä käsitys ihmisen syntisyydestä ja Jumalan pyhyydestä?
Ettei olisi vastenmielisyyttä kaikkea herätyskristillisyyttä kohtaan?
Opetus kristillisestä elämästä ja synnistä on aika tavalla samanlainen muuallakin.
Ulos ajetuksi joutuminen tekee syviä haavoja, mutta eikö se voisi asianomaiselle olla myös tie vapauteen?
Hengellistä elämää Jumalan yhteydessä on muuallakin. Minusta hengellisen kasvun pitäisi auttaa irrottautumaan menneestä
Ulos ajetut saattavat pitää vapauttaan saamiensa haavojen arvoisena. Se ei kuitenkaan oikeuta ketään – tai mitään yhteisöä – lyömästä niitä haavoja.
Jorma O:
”Ikäänkuin saarnaa, opetusta ja kasvatustyötä ei siis ole lainkaan….?? !!!”
Saarnaa, opetusta kasvatustyötä on, ja todella paljon onkin. Jormalle uudelleen, jos tämä pääsi menemään ohitse:
”Hengellinen opetus ja seurakuntaelämä keskittyy ja tähtää vain ja ainoastaan kuuliaisuuteen liikkeen johtoa (Saara-äiti) kohtaan sekä liikkeen jäsenten keskinäisten siteiden vahvistamiseen.”
Todella vahva ja kritiikille altis yleistys, Jussi. Olen itse mukana Helsingin Rauhanyhdistyksen nuorisotyössä, ja minusta se pyrkii kyllä juurruttamaan nuoria ihan kristinuskoon. Olin joku aika sitten vetämässä raamattuluokkaa, ja siellä kävimme läpi pääsiäisen tapahtumat tietokilpailun avulla.
Noin kevyet yleistykset tuntuvat kyllä aika ylimielisiltä ja halveksivilta.
Olet oikeassa Joona. Se oli todella vahva ja kritiikille altis yleistys minulta ja sellaiseksi myös tarkoitettukin. Ylimielinen ja haveksuva…hmmm…..ehkä sitäkin, koska kunnioitukseni ja arvostukseni liikkeen opetuksia ja johtoa kohtaan meni rankasti miinukselle uuden seurakuntaopin, hoitokokousten, epärehelllisyyden, rikosten peittelyn ja keinoja kaihtamattomien toimintatapojen myötä, joista vasta pieni osa on tullut julkisuuteen.
Teidän nuorten tehtävä mielestäni on korjata mitä vielä korjattavissa on. Sinä, Joona, olet mielestäni yksi heistä, jolla siihen saattaisi olla keskimääräistä paremmat edellytykset. Tällä en tarkoita, että pitäisi palata kaikessa takaisin 1950 -luvulle, vaan tarkoitan että 1960 -luvun jälkeiset tapahtumat käsitellään avoimesti ja rehellisesti, likapyykki pestään virheet tunnustaen ja anteeksi pyytäen. Vain toimimalla avoimesti, rohkeasti ja rehellisesti se voi onnistua. Nykyjohdon taktiikkana näyttäisi olevan viivytystaistelu selvitysten/puhdistusten suhteen ja niiden siirtäminen kauemmas tulevaisuuteen, hinnalla millä hyvänsä.
Kannattaa miettiä, auttavatko lennokkaat, jopa ylimieliset ja halveksivat yleistykset asiaa. Uskoisin, ettei hyvää voi koskaan saavuttaa pahalla.
Kohtalaisen paljon asiaan perehtyneenä uskallan väittää, ettei seurakuntaoppi varsinaisesti muuttunut 1960-luvun alun hajaannuksessa. Varmasti sitä ryhdyttiin hajaannuksen jälkeen uudella tavalla korostamaan ja tämä korostus meni varsinkin 1970-luvulla pahasti överiksi. Mutta sille, että 1960-luvun alun hajaannuksessa olisi syntynyt ”uusi seurakuntaoppi” ei ole minusta perusteita.
Joona, minä uskon myös, ettei pahalla saavuteta mitään hyvää. Tästä olkoon esimerkkinä vaikkapa vl-liikkeen tapahtumat 1960-1980-luvuilla. Se oli hyvin väkivaltainen muutosprosessi kaikenkaikkiaan ja sillä saatiin paljon pahaa aikaan, enkä minä näe siinä mitään ”siunauksellista”.
Myöskin aiheeseen hyvin perehtyneenä rohkenen olla kanssasi täysin eri mieltä seurakuntaopin muuttumisesta/muuttumattomuudesta. Kaikki siinä muuttui, niin myös seurakuntaoppi. Jeesuksesta tehtiin seurakuntajumalan palvonnan symbolinen välikappalle, kun seurakunta (SRK ja sen toimielimet) korotettiin jumalaksi. Olet Joona sinäkin ehkä kuullut erehtymättömästä jumalanhuoneen hallituksesta? Liikkeen eksclusiivisuus korotettiin kolmanteen potenssiin, samoin seurakuntakuri ja seurakuntalaisten valvonta ja vahtiminen sai stasimaisia piirteitä, ruvettiin jakamaan ”armoneuvoja” autuuden ehtona, järjestettiin lukemattomia julmia hoitokouksia, jossa armoa säännösteltiin mielivaltaisella tavalla, tehtiin edelleenkin voimassa olevia kieltopäätöksiä mm. ehkäisystä, televisiosta, itsetyydytyksestä ja muista lukemattomista ”höpösynneistä” jne. jne.
Näitä seurakuntalaisten elämään suuresti vaikuttaneiden ja seurakuntalaisia vahingoittaneiden muutosten luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään ja sinä sanot, että seurakuntaoppi ei varsinaisesti muuttunut 1960 -luvun hajaannuksen jälkeen. Minä olen elänyt todeksi aikaa ennen ja jälkeen tuon mainitun hajaannuksen, ja rohkenen väittää, että nykyinen SRK -lestadiolaisuus on jopa kokonaan uusi uskonto, jos sitä verrataan 1950-luvun vanhoillislestadiolaisuuteen.
Niukasti, mutta jonkin verran asiaan perehtyneenä näkisin, ettei seurakuntaoppi 1960-luvun alun tapahtumissa suuresti muuttunut. Verrataanpa seurakuntaopin eksklusiivisuuden astetta vaikkapa esimerkiksi 1900-luvun tai 1930-luvun alkuun, ei 1960-luvun alkupuoli niistä eroa.
Jussi splittaa/lohkoo itsepintaisesti tapahtumat kahtia: ennen pappien eroa kaikki oli hyvää ja oikein; sen jälkeen tuli vedenpaisumus. Reaktio on psyykkisesti ymmärrettävä, mutta todellista tapahtumainkulkua se ei vastaa miltään osin.
Yhden pysyvän ”trendin” näkisin: seurakuntaoppi aina hetkeksi tiukentuu kun ulkoinen paine tai isompi eriseura uhkaa.
Vanhoillislestadiolaisuuden/lestadiolaisuuden pitkä linja on maallikkovaltaisuus. Siitä tulisi pitää kiinni, koska vl-pappien seurapuheet aina tasaisin väliajoin tuppaavat muistuttamaan huolestuttavasti kansankirkollista nuottia äänenpainoja myöten.
Kari-Matti Laaksonen:
”Jussi splittaa/lohkoo itsepintaisesti tapahtumat kahtia: ennen pappien eroa kaikki oli hyvää ja oikein; sen jälkeen tuli vedenpaisumus. Reaktio on psyykkisesti ymmärrettävä, mutta todellista tapahtumainkulkua se ei vastaa miltään osin.”
Et sinäkään Kari-Matti kirjoittaisi noin jos tietäisit mität todellisuudessa tapahtui. Liikkeen eksclusiivisuus ei ollut se merkittävin muutos joka tapahtui. Muutos oli liikkeen toimintastrategian muuttaminen vapaasta armoyhteisöstä diktatuuriin. Valittiin melkein yksi yhteen sama strategia kuviteltua ”maallistumisen ”uhkaa” vastaan, jota Itä-Saksa käytti kuviteltua länsuhkaa vastaan. Samanlaisen lopun uskon koittavan myös SRK -lestadiolaisuudelle kuin mitä tapahtui Itä.Saksalle ja mitä yleensä diktatuureille tapahtuu, ennemmin tai myöhemmin.
Odottele Kari-Matti vaan kaikessa rauhassa ”stasiarkistojen” avautumista, mutta varaudu siihen, että kaikki ei ole ollut aivan niin puhdasta ja auvoista kuin miltä tänään näyttää ja miten haluaisit uskoa olevan. Myös uskonliikeessä esiintyy kaikki ne samat raadollisuudet kuin ihmisten toiminnassa kaikkialla. Vain avoimuus ja rehellisyys ovat ne arvot, jotka kestävät ajansaatossa. Näin on myös uskonlikkeiden kohdalla; Ihmiset niitäkin johtavat.
Jussi, kaikki ei taatusti ollut ”puhdasta ja auvoista”, ei sinnepäinkään. Julmia hoitokokouksia, millä tahansa mittapuulla arvioiden, oli varmasti runsaasti.
Yksi juttu on syytä muistaa: 1960-ja 1970-luvulla elettiin monin tavoin erilaista aikaa kuin nyt. Hoitokokouksia ei ole lainkaan varsinaisesti tutkittu. Linjakummun kirja oli tarkoitushakuinen foucault`n käsitteistön läpi laadittu kirjallisuus- ja sanomalehtireferaatti, jossa ei päästy edes pinnalle, saati sen alle.
Jos poimii pinsetillä hoitokokoukset 1970-luvulta, ja tarkastelee niitä nykyajan äärimmäistä yksilön intimiteettiä ja hengellistä loukkaamattomuutta korostavassa valossa, on tulos toki toiveiden mukainen.
Jo vuoden 1911 vuosikokousseuroissa todettiin, ettei uudestisyntyneitä kristittyjä ja autuaaksitekevää uskoa löydy muista hengellisyyksistä. Näin kertoi prof. Jouko Talonen esitelmässään Oulun Laestadius-seminaarissa.
http://www.virtuaalikirkko.fi/kirkot/virtuaalikirkkosali/arkisto/196-prof-jouko-talonen.html
Historiallisten faktojen valossa on siis aika mahdotonta väittää, että ns. ”eksklusiivinen seurakuntaoppi” olisi syntynyt vasta 1960-luvulla. Vanhoillislestadiolaisen seurakuntaopin tärkein dogmaattinen tukipilari on oppi ns. Hengen virasta. Se löytyy kyllä jo Raattamaan teologiasta. Tietysti uskon, että itse Hengen virka on ollut olemassa kauan ennen Raattamaata, jo ”hurskaan Aabelin” aikoina.
Joonalle:
En ole kuullut kenenkään väittävän, että vanhoillislestadiolaisuuden eksklusiivinen seurakuntaoppi olisi syntynyt vasta 1960-luvulla. Jonkinasteinen poissulkevuus ja ehdottomuus ovat aina olleet herätysliikkeiden keskeisiä ominaisuuksa. Tästä johtuu myös niiden alttius hajaantumisiin.
Sitä on kyllä kenenkään turha kiistää, etteikö eksclusiivisuutta alettu korostamaan ns. pappishajaannuksen jälkeen. Se oli maallikkojohdolta varsin luonnolliinen valinta, koska maallikot ovat aina vierastaneet ja jopa vihanneet kaikkea ekumeenisuuteen viittaavaakin. Tämäkin on mielestäni luonnollista, koska maallikon maailmankuva on hyvin suppea ja hänen uskonkäsityksensä on sen mukainen.
Eksclusiivisuuden korostamisella oli myös taktinen tarkoitus. Ekclusiivisuuden korostus, kova sisäinen kurinpito ja oman seurakuntajumalan luominen olivat maallikkojohdolta rohkea taktinen veto, Ja meni kymmeniä vuosia ennenkuin sen kristtillistä ja raamatullista pohjaa rohjettiin alkaa edes epäilemään.
Niin, Martti! Olisiko syytä katsoa ensin peliliin ja vasta sitten Ouluun?
Joonalta kysyisin: Jos olisit syntynyt naiseksi, mikä olisit nyt? Vaihtaisitko sukupuolta, että olisit mieleen puhujana srk-laisille? Mitä mieltä äitisi ja vaimosi on naispappeudesta ja naisen asemasta yleensä yhteisössä?? – Uskontojen uhrit ry. voi kertoa, että Jehovan Todistajilla ja vanhoillislestadiolaisilla on paljon yhteisiä piirteitä. Miksi sitä kieltämään?
Vaimoa minulla ei ole, ikävä kyllä. 🙂 Äitini ja monet naispuoliset ystäväni vastustavat kuitenkin uutta virkakäsitystä.
Tunnen monia paljon itseäni fiksumpia naisteologeja, joita suuresti kunnioitan, jotka ovat aktiivisesti mukana rauhanyhdistysten toiminnassa ja joilta itse kysyn usein neuvoa teologiaa, uskoa ja elämää koskevissa kysymyksissä. Jos olisin syntynyt naiseksi, tahtoisin olla, kuten he.
Naisena en vaihtaisi sukupuolta päästäkseni puhujaksi. Uskallan puhujana väittää, ettei tämä sen arvoista ole.
UUT tekee varmasti monella tapaa arvokasta työtä. Kaikki kunnia sille. Sitäkään ei silti pitäisi nostaa kritiikin yläpuolelle, kuten ei mitään muutakaan tahoa.
Mutta Valma hyvä, muistaakseni olet itse kertonut olevasi vanhoillis-lestadiolainen (pappi) ! 🙂 Siis melkein niinkuin jehovalainen 🙂
Markku! Olen ollut vihitty pappi vuodesta 1988. Töitä riittää jatkuvasti. Pappeus ei ole minulle ollut koskaan ongelma, lapsuudesta lähtien. Täällä keskustelijoille se näyttää olevan. – Minua ei ole myöskään koskaan erotettu lestadiolaisuudesta, koska en ole ollut jäsen enkä ottanut vastaan tehtäviä vuoden 1960 jälkeen, jolloin kävin niissä riitakokouksissa Säätytalolla ja muualla. – Jehovan Todistajia en päästä sisälle, sillä olen joutunut olemaan läsnä, kun nuoria perheitä on ahdisteltu tai kun vanhuksislta on testamentilla otettu omaisuus, jota lapset ovat yrittäneet saada itselleen perintönä! Olen kertonut täällä, että myöskin Paavo Viljanen neuvoi minua olemaan päästämättä JT:ia kotiinsa. – Keskustelu vllien ja JTien kanssa on tuloksetonta ajanhukkaa.
Tämä on hyvin erikoista keskustelua.
Sama kirjoittaja, joka taannoin ponnekkaasti todisti, että kaikki
vanhoillislestadiolaiset ovat potentiaalisia pedofiilejä, on nyt huolestunut haavojen lyömisestä.
On se toisaalta surullista, että vuosikymmeniä sitten tapahtunut erottaminen hoitokokouksineen katkeroittaa ja kylmentää asianomaisen asenteita ja elämää..
http://www.mtv.fi/uutiset/rikos/artikkeli/tutkija-jehovan-todistajien-hyvaksikayttokohusta-julkisuus-murtaa-salaisuuksia/3360746
… toivottavasti ei vähättelyn tielle lähdettäisi.. sanoo Hurtig. Oikeammassa ei juuri voisi olla. Kiitettävää on, että esim. Joona Korteniemi on jyrkästi ja avoimesti kirjoittanut tällaista vastaan. Siitä hänelle 10 pistettä ja se kuuluisa papukaijamerkki!
Joo, on näillä yhteistä joidenkin Hurtigin mainitsemien asioiden lisäksi se, että koko yhteisö lähes kriminalisoidaan.
Korostan etten itse tunne minkäänkaltaista sympatiaa Jehovan todistajia kohtaan, silti: kollektiivinen, julkinen, yksimielinen lynkkaus on paitsi väärin, myös liberaalin demokratian vastaista.
Ei kovin kauan sitten vanhoillislestadiolainen oli sylkykuppi, lähes epäihminen. Nyt on ”liberaali” totalitarismi löytänyt jotain vielä hyytävämpää: Jehovan todistajan!
Mitä seuraa kun jokin kansanosa dehumanisoidaan?
Sua ei saa varmaan koskaan Kari.Matti tajuamaan sitä, että kyse on epäkohtien esille tuomisesta, kritisoimisesta ja vastustamisesta, EIKÄ KENENKÄÄN IHMISEN TAI IHMISPORUKAN LYNKKAAMISESTA.
Älä turhaan pelkää keskustelua ASIOISTA, siihen ei ole mitään syytä. Nyt kun on meneillään julkinen keskustelu Jt:n asioista, mieleni viereen ei tule sellainen asia, että alkaisin vihata Jt-ihmisiä, tai halveksia, aliarvioida tms.
Jos kaikkialla maailmassa suhtauduttaisiin tavallasi epäkohtiin, ongelmiin, vääryyksiin, pahuuteen, kohta täällä ei olisi kenenkään turvallista elää ja asua.
Vuokko hyvä, näin voi toki olla. Mutta minua vaan puistattaa sellainen ohut, ei-länsimainen sivystys- ja kulttuurikäsitys, johon ”liberaali” totalitarismi nojaa. Railo itään ei Suomesta käsin ole koskaan ollut, ajoittaisista toiveista ja yrityksistä huolimatta, kovin leveä.
Kun jossain lehdessä on otsikko ”Poliisi etsii murhaajaa Espoosta”, eivät vantaalaiset nouse kapinaan siitä, että naapurikaupunkilaisia dehumanisoidaan.
Ei, mutta jos yleistyisi, sinänsä täysin virheellinen käsitys, että espolaisten keskuudessa murhaaminen on yleisempää kuin missään muualla Suomessa, saattaisi se toimia kimmokkeena espoolaisten dehumanisoinnille. Käsitys olisi vieläkin turmiollisempi ja loukkaavampi, jos murhaaminen espolaisten joukossa tosiasiassa olisi vähäisempää kuin missään muualla.
Anteeksi espoolaiset. Oikeasti tarkoitan turkulaisia.
Toisin sanoen: postmoderni uskontopornospektaakkeli etsii lakkaamatta uusia uhreja.
Tuohon Joonan kirjoituksensa lopuksi esittämään kysymykseen: – Olisiko siis kirkolla ja suomalaisella yhteiskunnalla aika ottaa oppia vanhoillislestadiolaisuudesta?
Itsestäni, kaiken vl-liikkeessä kokemani jälkeen kysymys tuntuu vähintäänkin vitsiltä.
Ystäväni joutuivat ihan mitättömistä syistä vl-hoitokoneiston runtelemiksi oltuaan avoimia ja kokemusteni mukaan ihan mitään syytäkään ei tarvita koneiston käynnistymiselle, pelkkä toisten ihmisten kateus ja kakkapuheet voivat sen tehdä.
Jos puhuu ääneensä tietyistä asioista, esimerkiksi ilmaisee kannattavansa naispappeutta, seuraamukset voivat olla ihan karseat. Tiedän tällaisia tapauksia ja onhan niistä ollut julkisuudessakin. Tiedä sitten, josko jonkun ”kellokkaan” kohdalla hyväksyttäisiin tällainenkin mielipide. Ainakin television pitäminen hyväksytään joidenkin kohdalla, sen tiedän.
Paikkauntakohtaiset erot. Etelässä suvaitaan paljon enempi älyllistä pohdintaa uskonasioista ja soraääniä kuin syrjäkylillä ja pohjoisessa. Tämä on tullut todettua useaan kertaan eri ihmisten kanssa. Lisäksi jos ei koske seurakuntaoppiin ja tiettyihin ”tabuasioihin”, saattaa välttyä seuraamuksilta tietyllä paikkakunnalla ja tietyissä piireissä. Hirmu helposti sitä vaistoo, kenen kanssa voi mitäkin puhua.
Joissakin asioissa mielestäni vl-liikkeestä voi ottaa ihan vaikkapa maailmanlaajuisesti mallia ja yksi sellainen asia on alkoholin käyttö tai enempikin käyttämättömyys. Vaikka absolutismia ei voi perustella Raamatulla eikä esim. kohtuullisella alkoholinkäytöllä voi autuutta ehdollistaa, niin en epäile yhtään, etteikö miljoonat, tsiljoonat ongelmat ja murheet väistyisi maapallolta alkoholin loppumisen myötä.
Mutta samaan syssyyn voisi koko Tellus ottaa oppia Jehovan todistajien tupakoimattomuudesta 🙂 Ja oisko tuo huono homma ollenkaan, jos otettaisiin oppia mormoneilta ja jätettäisiin kahvin kittaaminen hamaan historiaan 🙂
Mä en nyt äkkiä keksi muita asioita, mistä voisi ottaa oppia vl-liikkeestä. Tietty perhekoot voisivat olla rohkeasti isompia. Toisaalta en halua ketään yllyttää toimimaan yli voimiensa, jokaisen tulee kuunnella itseänsä, mutta periaatteessa näen monia puoltavia asioita vähän isommalle perheelle kuin yksi tai kaksi lasta.
No se on kans hyvä asia, että vl-ihmiset avioituvat periaatteella ”kuolemaan asti” ja tämä estää mun mielestä monet ”turhat” avioerot. Tietty tiukkuudessaan tämäkään asia ei ole ollut kovin siunauksellinen. Kenenkään ei ole hyvä elää huonossa parisuhteessa eikä sellainen ole hyvä kasvualusta lapsillekaan.
Tavallaan monissa asioissa on hyvääkin, mutta mustavalkoisina ja ehdottomina totuuksina ja käytänteinä ne ovat jopa väkivaltaisia opinkappaleita itsessään. Ne vaatisivat perusteellisen läpikäynnin ja pohdinnan liikkeen sisällä.
Esimerkiksi vl-lasten elämä; millaista se on? Onko se yhä omani kaltaista, että sääntökirja taskussa pistetään menemään kouluun ja siellä on yksin pärjättävä erilaisena muiden joukossa? Ei telkkarin katsomista ja osallistumista tanssiin ja teatterikäynneille? Suuren sisarusmäärän tunnustamista muiden edessä, saako tähän asiaan tukea ollenkaan kotoa? Nämä ovat niin kipeitä asioita monille ja aiheuttavat itsetunto-ongelmia ja paniikkioireilua, tiedän tämän omasta ja monien muiden kokemuksesta.
Toivottavasti näistä ja monista muista kipukohdista voi nykyään keskustella vl-liikkeessä käsi sydämellä.
Olisi ihan reilua myöntää, että viimeisen parin vuoden aikana on keskitytty lähinnä demonisoimaan ko. yhteisöä.
Epäkohdista voi puhua – niistä olen aika aktiivisesti kirjoittanutkin – mutta suoranaiselta mustamaalaukselta vaikuttaa tuo jaktkuva julistustyön ja opetuksen kyseenalaistaminen. Eihän sellaiselle ole mitään pohjaa. Kuuntelin kirkossa erään papin saarnaa, joka oli suorastaan esimerkillinen.
Ulkonaiset asiat ovat lähinnä makuasioita ja aika tavalla yhteisiä kaikille herätysliikkeille. Sadan vuoden juoksussa syntyy myös tiettyjä kunkin liikkeen identiteettiin liittyviä käytäntöjä ja käsityksiä. Ei niiden vuoksi silti koko liikettä tule
mollata. Mitä käytäntöjä ja käsityksiä muissa kirkkokunnissa onkaan!
Se taisi Raattamaa aikoinaan sanoa: Jos jotain on joskus voitettu, on se rakkaudella voitettu! Mollaaminen ei perusta mitään, mutta saahan siinä joku tuulettaa tunteitaan.
Erittäin terve mielipide, jonka otin JK:n blogista kopioksi
Toisaalta: Niinkään emme voi ajatella, että riviuskovaisten luottamus olisi johdon subjektiivinen oikeus, että meillä olisi ehdoton velvollisuus luottaa keskusyhdistyksen tai paikallisyhdistysten johtoon, tapahtui mitä tahansa. Luottamus tulee ansaita ja säilyttää osoittautumalla luottamuksen arvoiseksi. Luottamus ansaitaan ja säilytetään elämällä oikein ja hoitamalla tehtävät hyvin.
Luottamuksen vaatiminen on vienyt EL:n syvään kriisiin.
Luottamuksesta on tehty pelastumisen ehto.
Vuokko Ilola: ”kyse on epäkohtien esille tuomisesta, kritisoimisesta ja vastustamisesta, EIKÄ KENENKÄÄN IHMISEN TAI IHMISPORUKAN LYNKKAAMISESTA”
Jokainen tyylillään. Itselläni on ollut vähän opettelemista sinun, Vuokko, hymymerkkihuumorikritkiikkisi ymmärtämisessä koskien vanhoillislestadiolaisuutta, mutta enköhän saa kiinni joku päivä.