Isosetäni Väinö Voipio oli perustamassa Suomen vapaa-ajattelijain liittoa 1930 -luvulla ja erosi kirkosta samoihin aikoihin 1920 –luvulla, kun hänen nuorempi veljensä Aarni väitteli teologian tohtoriksi ja vanhin veljensä Lauri – isoisäni – löysi Herännäisyyden hengelliseksi kodikseen. Isoisääni en koskaan tavannut, mutta Väinö-setä tuli läheiseksi erityisesti aikuisuuden kynnyksellä. Ennen kirkon keskushallinnon tehtäviin tuloani olin lukenut hänen koko uskontokriittisen tuotantonsa (Jumalan puolustus, Kahleissa vai vapaana, Pelotuksen uskonto ja Vihreä katkismus). Kimmoke kirjojen lukemiseen tuli, kun sain lukioikäisenä jatkoriparilla 1966 tehtäväkseni esitellä suomalaista ateismia ja vapaa-ajattelun aatemaailmaa. Tehtäväni oli lukea Väinö-sedän tuotantoa ja kertoa siitä entisille isostovereilleni ja edellisen kesän riparilaisille. Yli 80 –vuotias vanhus oli haltioissaan siitä, että seurakunnan nuorten toiminnassa oltiin – kuten hän sanoi – niin rohkeita, että hänen ajatuksiaan uskallettiin esitellä. Kirjoja luettuani tapsimme Helsingin Primulassa ja istuimme pitkän tovin ja hän kertoi ja minä kysyin ja kuuntelin. Hänen ajattelunsa ja aatteensa tekivät minuun suuren ja pysyvän vaikutuksen.
Väinö-sedälle oli suuri pettymys, että juristiksi valmistuttuani ensimmäinen ns. vakituinen työpakkani oli kirkkohallituksessa. Jollekin sukulaiselle hän oli puhissut: ”Minä olen niin pettynyt siitä, että Risto meni ottamaan kirkosta viran”. Puhelimessa hän – yli 90 -vuotias valkopäinen vanhus – kesken keskustelun puuskahti: ”Mitä sinä siellä ristin päällä istut!!??”
Kun istuimme Primulassa kahvikupin ääressä talvella 1966, kysyin Väinö-sedältä teini-ikäisen suoruudella: ”oletko sinä ateisti?” Vasta muutamaa vuotta aiemmin Vapaa-ajattelijain puheenjohtajuudesta luopunut isosetä vastasi olevansa agnostikko ja lisäsi opettavaisesti, että sana tarkoittaa ei-tietävää. Ateisitiksi julistautuminen olisi ollut vastoin vapaa-ajattelun peruspilaria, koska hänen mielestään vapaa-ajattelija on henkilö, joka luodessaan elämänkatsomustaan pyrkii pysyvästi tarkistamaan ajattelunsa perusteita antamatta auktoriteettiuskon sanella käsityksiään, pitäymyksiään ja ohjeitaan.
Väinö Voipio kritisoi kirkkoa erityisesti siitä, että se hänen mielestään salasi kirkkokansalta teologisen tieteen tutkimustuloksia, jotka haastoivat kirkon perinteisiä opetuksia. Sen lisäksi hän vastusti kaikkea, mitä piti taikauskona ja kriittisen tiedon saamisen ja levittämisen esteenä. Hänelle olisi ollut kauhistus sellainen taikauskoinen ajatus, ettei uskovainen voisi ”tartunnan pelosta” osallistua uskontoa kriittisesti tarkastelevaan tilaisuuteen tai ettei uskonnoton voisi osallistua uskonnolliseen tilaisuuteen. Muistan istuneeni kirkonmenoissa, joissa Väinö-setä etsi valmiiksi virret virsikirjasta uskonnolliselle puolisolleen ja piti virsikirjaa vaimolleen, jotta tämä mahdollisimman hyvin saattoi lukea virsien sanat. Ja kyllä hän seisoi kirkkokansan mukana kun kuului seisoa. Mutta istui pää pystyssä rukouksien aikana. Ja saarnan hän kuunteli ja kriittisesti kuuntelikin.
Kun seuraa julkisuudessa nykyisin olevia vapaa-ajattelijoiksi itsenä mainitsevien kannanottoja ei voi olla hämmästelemättä, miten ajat ja asenteen ovat muuttuneet. Uskonnottomien nimissä äänekkäästi vastustetaan kaikkea, missä nähdään uskonnon vaikutusta. Ikään kuin pelätään, että ”puhdas sielu” jollain maagisella tavalla voi saastua, jos se joutuu alttiiksi tietämiselle ja kokemiselle. Juuri tästä vanhan polven vapaa-ajattelijat syyttivät kirkkoa ja nyt uusi fundamentalistinen ateistisukupolvi onkin taikauskoisessa tartuntakammossaan juuri samanlainen, kuin kirkko oli vanhan polven kritisoimana. Niin samasta puusta kaikki fundamentalistit näkyvät olevan: yksi pelkää uskonnon tarttuvan, toinen pelkää väärän poliittisen mielipiteen leviävän, kolmas demonisoi kehitysopin, neljäs pelkää ties mitä. Kirjoja on poltettu niin idässä kuin lännessä ja kirjojen polttamisen vaatijoita näyttää tulevan jatkuvasti lisää. Olemme outo eläinlaji, kun vaadimme päästä tietämisen tuskasta pois. Hyvän ja pahan tiedon puutako haluamme karttaa, funkut molemmilla äärilaidoilla
Jokainen tietysti valitsee vertailukohtansa itse. Minä arvioin, että keskivertosuomalainen mieltää demokraattisen nyky-Australian tarkoituksenmukaisemmaksi esimerkiksi kuin entisen Neuvostoliiton, jota ei käsittääkseni pidetä demokratiana tai sekulaarin valtion mallina missään asiassa. Uskonto ei tosiaan hävinnyt. Vielä kun tietäisi, kuka on hävittämässä uskontoa sekulaarissa Suomessa, jossa tiettävästi sekulaarin mallin puolesta puhuvat eivät moiti uskonnonvapautta. Minun puolestani kirkolliset voivat jatkossakin viljellä tämäntyyppistä argumentaatiota (NL ynnä muut olkiukot), vapaa-ajattelijoiden missio kun ei ole minun missioni, mutta yritän tässä nyt taas kerran ihan hyväntahtoisesti vinkata, että minusta ei vaan kannattaisi. En siis Matti yritä nyt ollenkaan ’käännyttää’ sinua tai sinne päinkään, kunhan tuon esille, miltä tämä keskustelu usein näyttää ja miksi. Ajattelen (toki tietoisena pyristelyjeni turhuudesta), että siitä olisi apua niille, joita kirkon tilanne huolestuttaa jne..
Jani Salminen: Minun muistikuvani mukaan sinä otit tässä ketjussa ensimmäisenä Venäjän esiin.
Onpa outo keskustelu! Meinaatko, Pulkkinen, että konservatiivikristityn lapselle pitää pakko-opettaa liberaaliteologiaa ettei vain ala mennä yli? Jos uskovaisten pitäminen aisoissa on kouluopetuksen keskeisiä tavoitteita, niin epäilemättä yhteiskunnan siinä tapauksessa kannattaisi opettaa nimenomaan yleihumaania kaikkien uskontojen kritiikkiä. Ei kai ”lahkolaiselle” ole mitään mitään eroa sillä, minkä sortin luopio häntä koittaa rajoittaa, eikö ne ole ateisteja tiukan linjan kristityn mielestä myös liberaalikristityt piispoja myöten. Oman uskonnon opetuksessahan halutaan kuulla juuri niitä oman tunnustuskunnan tai lahkon mukaisia oppeja.
Rukoilu muuten ei nytkään kuulu opetussuunnitelmaan, sillä lain mukaan myös oman uskonnon opetuksen on oltava tunnustuksetonta. Lain mukaan opetuksen tulee olla nimenomaan opetusta, eikä uskonnon harjoittamista. Tämä yleensä jostain syystä muistetaan lähinnä silloin, kun julkisin varoin annettavan opetuksen tavoitteista käydään keskustelua ja uskonnon opetuksen tarpeellisuutta koitetaan perustella. Harvoin kuulee, että verovaroin olisi turvattava myös ohjattu uskonnon harjoittaminen koulutyön aikana, vaikka se monille epäilemättä olisi juuri se tavoitetila.
Tätä ketjua lukiessa tulee käsitys siitä, että nämä ”vapaa-ajattelijat” ovat innokkaita vastustamaan ja käyttämään paljon aikaansa näillä sivuilla vaikuttamiseen. Heille on kristityt ja kristinusko yms. todellinen uhka ja pakkomielteisen vastustamisen kohde. Heidän missionsa on mellastaa näillä sivuilla, joita jotkut kristityt lukevat (kaikilla ei ole tietokonetta).
(Veli-Matti Hautala)
Pakkomielteinen vastustaminen on katsojan silmässä. Onneksi lopussa olevasta hymiöstä voi päätellä, että kommenttisi on tarkoitettu vitsiksi (?). Muuten voisi vaikka luulla, että et ole viitsinyt lukea keskusteluja ennen niiden kommentoimista. Ja että et ole viitsinyt vaivautua edes tutustumaan siihen, mitä Vapaa-ajettelijoiden nettisivuilla heistä kerrotaan.
En edelleenkään ole jäsen, mutta kannatan sitä, että taikauskon vaikutusta yhteiskunnalliseen päätöksentekoon pyritään vähentämään.
Neuvostoliitossa ei ollut uskontoa. Helsingissä ei ole kohta uskontoa. Helsingistä on siis tulossa Neuvostoliitto. Vai miten se oli?