Isosetäni Väinö Voipio oli perustamassa Suomen vapaa-ajattelijain liittoa 1930 -luvulla ja erosi kirkosta samoihin aikoihin 1920 –luvulla, kun hänen nuorempi veljensä Aarni väitteli teologian tohtoriksi ja vanhin veljensä Lauri – isoisäni – löysi Herännäisyyden hengelliseksi kodikseen. Isoisääni en koskaan tavannut, mutta Väinö-setä tuli läheiseksi erityisesti aikuisuuden kynnyksellä. Ennen kirkon keskushallinnon tehtäviin tuloani olin lukenut hänen koko uskontokriittisen tuotantonsa (Jumalan puolustus, Kahleissa vai vapaana, Pelotuksen uskonto ja Vihreä katkismus). Kimmoke kirjojen lukemiseen tuli, kun sain lukioikäisenä jatkoriparilla 1966 tehtäväkseni esitellä suomalaista ateismia ja vapaa-ajattelun aatemaailmaa. Tehtäväni oli lukea Väinö-sedän tuotantoa ja kertoa siitä entisille isostovereilleni ja edellisen kesän riparilaisille. Yli 80 –vuotias vanhus oli haltioissaan siitä, että seurakunnan nuorten toiminnassa oltiin – kuten hän sanoi – niin rohkeita, että hänen ajatuksiaan uskallettiin esitellä. Kirjoja luettuani tapsimme Helsingin Primulassa ja istuimme pitkän tovin ja hän kertoi ja minä kysyin ja kuuntelin. Hänen ajattelunsa ja aatteensa tekivät minuun suuren ja pysyvän vaikutuksen.
Väinö-sedälle oli suuri pettymys, että juristiksi valmistuttuani ensimmäinen ns. vakituinen työpakkani oli kirkkohallituksessa. Jollekin sukulaiselle hän oli puhissut: ”Minä olen niin pettynyt siitä, että Risto meni ottamaan kirkosta viran”. Puhelimessa hän – yli 90 -vuotias valkopäinen vanhus – kesken keskustelun puuskahti: ”Mitä sinä siellä ristin päällä istut!!??”
Kun istuimme Primulassa kahvikupin ääressä talvella 1966, kysyin Väinö-sedältä teini-ikäisen suoruudella: ”oletko sinä ateisti?” Vasta muutamaa vuotta aiemmin Vapaa-ajattelijain puheenjohtajuudesta luopunut isosetä vastasi olevansa agnostikko ja lisäsi opettavaisesti, että sana tarkoittaa ei-tietävää. Ateisitiksi julistautuminen olisi ollut vastoin vapaa-ajattelun peruspilaria, koska hänen mielestään vapaa-ajattelija on henkilö, joka luodessaan elämänkatsomustaan pyrkii pysyvästi tarkistamaan ajattelunsa perusteita antamatta auktoriteettiuskon sanella käsityksiään, pitäymyksiään ja ohjeitaan.
Väinö Voipio kritisoi kirkkoa erityisesti siitä, että se hänen mielestään salasi kirkkokansalta teologisen tieteen tutkimustuloksia, jotka haastoivat kirkon perinteisiä opetuksia. Sen lisäksi hän vastusti kaikkea, mitä piti taikauskona ja kriittisen tiedon saamisen ja levittämisen esteenä. Hänelle olisi ollut kauhistus sellainen taikauskoinen ajatus, ettei uskovainen voisi ”tartunnan pelosta” osallistua uskontoa kriittisesti tarkastelevaan tilaisuuteen tai ettei uskonnoton voisi osallistua uskonnolliseen tilaisuuteen. Muistan istuneeni kirkonmenoissa, joissa Väinö-setä etsi valmiiksi virret virsikirjasta uskonnolliselle puolisolleen ja piti virsikirjaa vaimolleen, jotta tämä mahdollisimman hyvin saattoi lukea virsien sanat. Ja kyllä hän seisoi kirkkokansan mukana kun kuului seisoa. Mutta istui pää pystyssä rukouksien aikana. Ja saarnan hän kuunteli ja kriittisesti kuuntelikin.
Kun seuraa julkisuudessa nykyisin olevia vapaa-ajattelijoiksi itsenä mainitsevien kannanottoja ei voi olla hämmästelemättä, miten ajat ja asenteen ovat muuttuneet. Uskonnottomien nimissä äänekkäästi vastustetaan kaikkea, missä nähdään uskonnon vaikutusta. Ikään kuin pelätään, että ”puhdas sielu” jollain maagisella tavalla voi saastua, jos se joutuu alttiiksi tietämiselle ja kokemiselle. Juuri tästä vanhan polven vapaa-ajattelijat syyttivät kirkkoa ja nyt uusi fundamentalistinen ateistisukupolvi onkin taikauskoisessa tartuntakammossaan juuri samanlainen, kuin kirkko oli vanhan polven kritisoimana. Niin samasta puusta kaikki fundamentalistit näkyvät olevan: yksi pelkää uskonnon tarttuvan, toinen pelkää väärän poliittisen mielipiteen leviävän, kolmas demonisoi kehitysopin, neljäs pelkää ties mitä. Kirjoja on poltettu niin idässä kuin lännessä ja kirjojen polttamisen vaatijoita näyttää tulevan jatkuvasti lisää. Olemme outo eläinlaji, kun vaadimme päästä tietämisen tuskasta pois. Hyvän ja pahan tiedon puutako haluamme karttaa, funkut molemmilla äärilaidoilla
Minä olen ruvennut miettimään, että jos kaikki perinteiset kristinuskoon viittaavat tavat poistetaan yhteiskunnasta ja kulttuurista, niin voidaanko oikeasti taata, että ”kristityt saavat omissa palvontamenoissaan ihan vapaasti laulaa mitä lystäävät”? Joskus ateistit vaikuttavat tällaisia lupaillessaan melko naiveilta ja sinisilmäisiltä. Tai eivät vain ajattele ihan loppuun asti.
Yleensä ei ajatellakaan että uskovien kokouksia pitäisi mitenkään rajoittaa, tarkkailla tai kieltää.
Mutta kuinka paljon merkitystä tässä perusluottamuksessa kristillisiä tapahtumia kohtaan on niillä kristillispohjaisilla perinteillä? Koska kristillisyys on ollut niin luonteva osa Suomen kulttuuria, niin yleisesti tiedetään että millaista kristillisyys on, millaisia lauluja lauletaan ja mistä puhutaan. Eli suvivirsi on kaunis ja harmiton laulu, vaikka onkin humpuukia, ja jos siellä sellaista lauletaan niin ihan vapaasti…
Mutta entä kun kaikki tämä on siivottu pois, ja EI enää tiedetä? On vain huhuja, kauhutarinoita, mustamaalaustakin ja arvailuja, että mitähän siellä oikein touhutaan ja millaisia lauluja lauletaan…
Mitä silloin tehdään? Ruvetaan ottamaan selvää, valvomaan, tarkkailemaan, raportoimaan.
Samoin kristillinen symbolikieli tulee entistä tuntemattomammaksi. Vähän niinkuin alkuseurakunnan aikana. Puhuttiin Kristuksen ”ruumiista ja verestä”, ja jutut alkoivat kulkea…
Onko tavoitteena se, että keskivertokansalainen ei enää tiedä mitä kristinusko on? Kun uskonnonopetuskin halutaan kieltää, tai ainakaan uskovaisia, asiasta jotain oikeasti tietäviä, ei pidä päästää sitä opettamaan…
Samoin täällä välistä sanotaan että ”uskokaa vain mutta jättäkää lapset rauhaan”. Eli saadaanko aina ja rauhassa pitää pyhäkouluja kokousten yhteydessä? Sanotaanko senkin suhteen, että ”ei ole kukaan kieltämässä”? Eikö varmasti? Koskaan? Lapsillekin saa opettaa ihan vapaasti kristillisiä lauluja, kun tiedetään että ne ovat enimmäkseen harmittomia. Mutta entä sitten kun ei enää tiedetä millaisia ne ovat?
Kun kristillisyys siivotaan tarkkaan pois, siitä tulee mystinen, outo, pienen piirin harjoittama elämäntapa.
Se lisää ennakkoluuloja, tekee ilmiöstä epäilyttävän ja tarkkailun alaisen. Ja yhä vainko saadaan tehdä omissa kokouksissa mitä lystätään? Mitään ei olla kieltämässä eikä ikinä kielletä?
Toisekseen, en ihan oikeasti ymmärrä tuota kammoa (kyllä, kammoa) kristillistä kieltä ja sanastoa kohtaan. Eikö siihen hyvänen aika sentään voi suhtautua niinkuin mytologiaan, jos sitä kerran sellaisena pidetään? (Vai onko jossain pohjalla aavistus, että ehkä se ei olekaan vain mytologiaa?)
Vertailun vuoksi voin mainita, että jos asuisin maassa, jossa perinteinen uskonnollisuus on jotain muuta kuin kristinuskoa, niin en todellakaan olisi ihan pissat housussa, jos pitäisi osallistua tilaisuuteen, jossa PERINTEEN vuoksi lauletaan uskonnollista sanastoa sisältäviä lauluja!! En varmaankaan laulaisi itse, mutta pystyisin todellakin olemaan läsnä ja jopa nauttimaan tilaisuuden kauneudesta.
Eikö tässä yhteydessä todellakaan voi käyttää sanaa ”uskontofobia”?
Jos näin on, niin vapaa-ajattelijoiden kannattaisi yllyttää valtionkirkon uskonnollisia jäseniä siirtymään johonkin muuhun uskonnolliseen yhdyskuntaan, jos nämä kumminkaan eivät halua ruveta uskonnottomiksi.
Voi myös käydä niin, että nämä vapauden eri suuntia edustavat ihmiset löytävät toisensa esimerkiksi uskonnonvapausasioissa. Katsokaapa vaikka tätä:
http://www.newsmill.se/node/4934
Ilkka Niiniluoto aikanaan on esittänyt, että a-teismi nimenomaan on uskoa, että ei ole olemassa teismin kohdetta. Nykyään ateismi mielletään tällaisen ja kaikenlaisen muun uskon puutteeksi. Se, minkä puute heillä on, on kuitenkin käsitykseni mukaan hieman epäselvä. Jos minulla ei ole koskaan ollut älykkyyttä, en oikeastaan voi sanoa, mitä minulla ei ole ollut. Olipa mukava blogi!
Kun nyt noita virheitä osoitellaan (Pulkkisen ehdottama kategoriavirhe) niin totean, että Sarin kommentti on pituudestaan huolimatta pelkästään tyypillinen Argumentum ad consequentiam. :p
Juhani Huttunen
En oikein tajunnut mitä tällä tahdoit sanoa. Sitäkö, että ateisti ei ole koskaan ollut uskova? Sellaisiakin ateisteja muuten on, jotka ovat aikaisemmin olleet uskovia.
Tämä Otto Chronsin sitaatti kuvaa hyvin niitä asioita, joista kirjoitin ensimmäisessä puheenvuorossani. Vapaa-ajattelijat eivät osaa erottaa uskonnollista rituaalia tavasta. Sekä muslimeille että juutalaisille ympärileikkaus on uskonon säätämä velvollisuus. Jos laki kieltää tämän, se ajaa juutalais- tai muslimivanhemman eettisesti mahdottomaan tilanteeseen. Uskonnottomat eivät välitäkään ajatella asioita uskonnollisten ihmisten kannalta, vaan haluavat säädellä heidän elämäänsä.
Uskonto on vapaa-ajattelijalle vähän kuin musiikki kuuroille.
Tuomas Eskelinen kommentoi:
Uskonnollisina itseään pitävillä henkilöillä on usein radikaalistikin toisistaan poikkeavia käsityksiä, mitä on usko tai millainen on uskonnollinen kokemus. Nykyään ateismi käytännössä ainakin Suomessa tarkoittaa lähinnä ”uskonnotonta”, eli henkilöitä, jotka sanovat, että heiltä puuttuu tällainen kokemus tai se, mitä sanotaan uskonnolliseksi uskoksi. Mutta ei ole selvää, miten nämä uskonnottomat käsittävät itse uskonnollisen uskon. Mitä tällöin puuttuu? Jos minulta puuttuu kokemus rakkaudesta, en oikeastaan voi sanoa, mitä on rakkaus, tai jos minussa ei ole ikinä ollut vihaa, en usko, että voin käsittää, mitä viha on.
On varmaan niin, että heiltä puuttuu kokonaan vakaumus, että on olemassa keijukaisia. Mutta on uskonnollista uskoa koskevia kantoja, joiden mukaan vakaumus, että on olemassa keijukaisia, ei ole uskonnollista uskoa.
En tarkoita, että uskonnottomat eivät olisi uskonnottomia. Myös henkilöt, joilla ei ole sävelkorvaa, tietävät (toivon mukaan) aika usein, ettei heillä ole sävelkorvaa, mutta tällöin he eivät voi tietää, mikä on oikea sävel. Henkilö, joka tietää oikean sävelen, muttei pysty huuliltaan sitä tuottamaan, ei ole vailla sävelkorvaa.
Uskonnoton voi tietenkin kuunnella tuntikaupalla uskovaisten puheita ja todeta, että i have no idea what are you talking about. Mutta ihan voi olla, että jonkin teorian eli katsomistavan mukaisesti ne, jotka käyttävät mielellään paljon uskonollista sanastoa, eivät nyt oikeastaan olekaan niin kauhean uskonnollisia.
EDIT: Sitten on tämä tärkeä kysymys luopumisesta. Ihminen voi menettää luottamuksen. Se on traagisin uskosta luopumisen vaihtoehto, eikä se ole rationaalisen kalkyylin tulos, koska se on esirationaalinen, kokemuksellinen asia, siis se, että luottaa. En käsitä, miten uskovaiset voivat halveksien ylenkatsoa henkilöä, joka on ”luopunut”. Sitten on ns. ateisteja, jotka ovat luopuneet lapsenomaisesta totenap pitämisestä ja kirjaimellisuudesta, ja se on askel, jonka myös jokainen aikuisesti uskova tekee jossain kohtaa elämäänsä. Tässä kohtaa voi olla, ettei tilalle tule enää mitään luovaa dynaamista käsitystä uskosta, joten näin entisestä viidesläisessä ympäristössä kasvaneesta seurakuntanuoresta tulee ateisti eli tällainen kirkosta eronnut, jollaisesta blogisti edellisessä blogissaan kirjoitti taitavasti. Tällöin ei ole niin sanottua, että kirkosta eronnut olisi täysin uskonnoton. Ihmiset voivat tietenkin maallistua, mutta kun pintaa raaputtaa, niin voihan siellä alla olla kaikenlaista, mitä sanotaan luottamukseksi jne.
Juhani Huttunen
On uskonnottomia, joilla on ollut aiemmin uskonnollisia kokemuksia, tai ainakin sellaisia kokemuksia, jotka uskonyhteisössä on tulkittu uskonnollisiksi kokemuksiksi. Miten he sopivat ajatusrakennelmaasi uskonnottomista?
(Matti Pulkkinen)
Oletko yhtä avarakatseinen niitä uskovaisia kohtaan, joille tyttöjen ympärileikkaus on ”uskonnon säätämä velvollisuus”? Vai onko sinulla mitään rajaa leikkaamisen suhteen? Jos Suomeen ilmaantuisi uskontokunta, jonka oppiin kuuluisi käden katkaiseminen tai kielen pois leikkaaminen, puolustaisitko heitäkin?
Yhteiskunnan jäsenenä on sitouduttava elämään yhteisten sääntöjen mukaan. Meillä ne säännöt onneksi perustuvat vahvemmin ihmisarvoon ja -oikeuksiin kuin uskonnollisiin ”ikiaikaisiin tapoihin”.
Risto Korhonen: muslimit ja juutalaiset ovat Suomessa tehneet rituuaalisia ympärileikkauksia niin kauan kuin ovat voineet asua Suomessa kenenkään estämättä, siis yli sata vuotta.
Oikeusvaltiossa vakiintuneeseen uskonnolliseen tapaan tai oikeuteen ei puututa, ellei sille ole painvaa syytä, eikä poikien ympärileikkaukselle ole painavia syitä. Ympärileikkauksen terveysvaikutuksista on hyvin laajoja kansanterveydellisiä tutkimuksia, eikä ympärileikkauksen kielto ole niiden pohjalta perusteltua.
Vapaa-ajattelijoiden halu säädellä toisten ihmisten elämää on pelkästään osoitus tämän pikkuporukan vallanhalusta.