Isosetäni Väinö Voipio oli perustamassa Suomen vapaa-ajattelijain liittoa 1930 -luvulla ja erosi kirkosta samoihin aikoihin 1920 –luvulla, kun hänen nuorempi veljensä Aarni väitteli teologian tohtoriksi ja vanhin veljensä Lauri – isoisäni – löysi Herännäisyyden hengelliseksi kodikseen. Isoisääni en koskaan tavannut, mutta Väinö-setä tuli läheiseksi erityisesti aikuisuuden kynnyksellä. Ennen kirkon keskushallinnon tehtäviin tuloani olin lukenut hänen koko uskontokriittisen tuotantonsa (Jumalan puolustus, Kahleissa vai vapaana, Pelotuksen uskonto ja Vihreä katkismus). Kimmoke kirjojen lukemiseen tuli, kun sain lukioikäisenä jatkoriparilla 1966 tehtäväkseni esitellä suomalaista ateismia ja vapaa-ajattelun aatemaailmaa. Tehtäväni oli lukea Väinö-sedän tuotantoa ja kertoa siitä entisille isostovereilleni ja edellisen kesän riparilaisille. Yli 80 –vuotias vanhus oli haltioissaan siitä, että seurakunnan nuorten toiminnassa oltiin – kuten hän sanoi – niin rohkeita, että hänen ajatuksiaan uskallettiin esitellä. Kirjoja luettuani tapsimme Helsingin Primulassa ja istuimme pitkän tovin ja hän kertoi ja minä kysyin ja kuuntelin. Hänen ajattelunsa ja aatteensa tekivät minuun suuren ja pysyvän vaikutuksen.
Väinö-sedälle oli suuri pettymys, että juristiksi valmistuttuani ensimmäinen ns. vakituinen työpakkani oli kirkkohallituksessa. Jollekin sukulaiselle hän oli puhissut: ”Minä olen niin pettynyt siitä, että Risto meni ottamaan kirkosta viran”. Puhelimessa hän – yli 90 -vuotias valkopäinen vanhus – kesken keskustelun puuskahti: ”Mitä sinä siellä ristin päällä istut!!??”
Kun istuimme Primulassa kahvikupin ääressä talvella 1966, kysyin Väinö-sedältä teini-ikäisen suoruudella: ”oletko sinä ateisti?” Vasta muutamaa vuotta aiemmin Vapaa-ajattelijain puheenjohtajuudesta luopunut isosetä vastasi olevansa agnostikko ja lisäsi opettavaisesti, että sana tarkoittaa ei-tietävää. Ateisitiksi julistautuminen olisi ollut vastoin vapaa-ajattelun peruspilaria, koska hänen mielestään vapaa-ajattelija on henkilö, joka luodessaan elämänkatsomustaan pyrkii pysyvästi tarkistamaan ajattelunsa perusteita antamatta auktoriteettiuskon sanella käsityksiään, pitäymyksiään ja ohjeitaan.
Väinö Voipio kritisoi kirkkoa erityisesti siitä, että se hänen mielestään salasi kirkkokansalta teologisen tieteen tutkimustuloksia, jotka haastoivat kirkon perinteisiä opetuksia. Sen lisäksi hän vastusti kaikkea, mitä piti taikauskona ja kriittisen tiedon saamisen ja levittämisen esteenä. Hänelle olisi ollut kauhistus sellainen taikauskoinen ajatus, ettei uskovainen voisi ”tartunnan pelosta” osallistua uskontoa kriittisesti tarkastelevaan tilaisuuteen tai ettei uskonnoton voisi osallistua uskonnolliseen tilaisuuteen. Muistan istuneeni kirkonmenoissa, joissa Väinö-setä etsi valmiiksi virret virsikirjasta uskonnolliselle puolisolleen ja piti virsikirjaa vaimolleen, jotta tämä mahdollisimman hyvin saattoi lukea virsien sanat. Ja kyllä hän seisoi kirkkokansan mukana kun kuului seisoa. Mutta istui pää pystyssä rukouksien aikana. Ja saarnan hän kuunteli ja kriittisesti kuuntelikin.
Kun seuraa julkisuudessa nykyisin olevia vapaa-ajattelijoiksi itsenä mainitsevien kannanottoja ei voi olla hämmästelemättä, miten ajat ja asenteen ovat muuttuneet. Uskonnottomien nimissä äänekkäästi vastustetaan kaikkea, missä nähdään uskonnon vaikutusta. Ikään kuin pelätään, että ”puhdas sielu” jollain maagisella tavalla voi saastua, jos se joutuu alttiiksi tietämiselle ja kokemiselle. Juuri tästä vanhan polven vapaa-ajattelijat syyttivät kirkkoa ja nyt uusi fundamentalistinen ateistisukupolvi onkin taikauskoisessa tartuntakammossaan juuri samanlainen, kuin kirkko oli vanhan polven kritisoimana. Niin samasta puusta kaikki fundamentalistit näkyvät olevan: yksi pelkää uskonnon tarttuvan, toinen pelkää väärän poliittisen mielipiteen leviävän, kolmas demonisoi kehitysopin, neljäs pelkää ties mitä. Kirjoja on poltettu niin idässä kuin lännessä ja kirjojen polttamisen vaatijoita näyttää tulevan jatkuvasti lisää. Olemme outo eläinlaji, kun vaadimme päästä tietämisen tuskasta pois. Hyvän ja pahan tiedon puutako haluamme karttaa, funkut molemmilla äärilaidoilla
Matti Pulkkinen, kiitos kovasti neuvostasi. Mahtaa se olla turhauttavaa keskustella täällä ymmärtämättömien kanssa…
Juttelin tutun lääkärin kanssa asiasta ja osasin kuin osasinkin etsiä intternetistä tietoa (WAU!) Esim tällaista:
”In weighing the risks and benefits of circumcision, doctors consider the fact that penile cancer is very uncommon in the United States, even among uncircumcised men. Neither the American Academy of Pediatrics nor the Canadian Academy of Pediatrics recommends routine circumcision of newborns. In the end, decisions about circumcision are highly personal and depend more on social and religious factors than on medical evidence.”
Pyysin kommenttiasi Lääkäriliiton kantaan. Keskustelussa on hyvä vastata toisten kysymyksiin. Triviaalia.
Tuomas Eskelinen kirjoitti:
Kakki on mahdollista sille, joka uskoo, haha. Juuri noin. Mainitsin aiemmin, että jokainen aikuisesti uskova on tehnyt siirron tietystä kirjaintasosta hengellisen merkityksen ulottuvuuteen. Mutta jos kirkonmiehillä ei ole tarjota muuta kuin Teemu Kakkurin blogissaan mainitsema ns. beckiläisyys.
Teemu Kakkuri kirjoitti näin sanoen:
Näin ollen meillä on tällä hetkellä julkisessa keskustelussa tämmöinen kaksipuoluejärjestelmä, viidesläisyys vs. ateismi. Molemmat puhuvat samaa kieltä ja molemmat ymmärtävät toisiaan täydellisesti. Kari Enqvist osuu uusimmassa kirjassaan (tuli oikosulku kun en muista nimeä, kehuin sen kirja-arvostelussa hyväksi) oikeaan, kun sanoo, että liberaalit ovat hirveän pieni ja merkityksetön vähemmistö.
Kyllä vapaa-ajattelijoiden ajama uskontohygienia on mielestäni outoa individualismia. Suvivirsi, joulukirkko ja oman uskonnon opetus koetaan niin valtavan merkittävinä epäoikeudenmukaisuuksina, että sitä on vaikea välillä ymmärtää (kyllä, voisin itsekin osallistua toisen uskonnon uskonnonharjoitustilaisuuteen, vaikka se ei omaa traditiotani edustaisikaan, jos sellainen olisi ohjelmassa).
Nythän on niin, että niin kauan kun täällä lammikossa läträä muitakin kuin minä ite ja mun parraat kaverit, niin joitakin asioita on siedettävä. Hienosti tuossa blogissa oli rohkaistu vapaa-ajattelijoitakin siihen suuntaan, että uskonto ei tartu, vaikka sen kanssa joutuisi kotvan olemaan tekemisissä. Noista ihan tavallisista, pragmaattisista asioista on tehty jotenkin hirvittävän suuria periaatteellisia kynnyskysymyksiä. Meillä on erittäin pitkälle viety uskonnonvapauslaki ja jäljellä on vaan jotain kulttuurillisia jämiä siitä, että tämän maan valtauskonto on kristinusko ja siitä syystä lipussakin risti on. On vaikea ymmärtää mikä tästä asiasta tekee niin dramaattisen. Vai onko tässä nyt joku historiallinen trauma, jota en ymmärrä ottaa lukuun?
Helena Paalanne, on syytä pitää mielessä, että vain pieni osa suomalaisista on varsinaisia kristittyjä. Kirkon suuren jäsenmäärän taustalla ovat miekkalähetys ja lapsikaste.
Komia olkinukkehan siitä syntyy, kun noin perustellaan. Oikea kysymys on: miksi mitään uskontoa pitäisi koulussa opettaa? Tietoa uskonnoista ja niiden vaikutuksista toki pitää opettaa. Se aatteellinen puoli hoituu mainiosti ja asiantuntevasti (?) uskontokuntien omassa toiminnassa.
Tässäkin keskustelussa on ollut ihan neutraaleja pyrkimyksiä valottaa tuota asiaa ja vastata siihen, mistä näyttäisi olevan kyse. Aina välillä pistää miettimään, onko se jotenkin ei-tervetullutta? Ainakin nämä asiat ovat tällaisen ei-vapaa-ajattelijan silmiin näkyneet tuolla tavoin kuin tuolla aiemmin kuvasin (enkä ole ollut ainoa). Kyllä vapaa-ajattelijoissa ainakin taannoin näkyi semmoista uskontovihamielisyyttäkin. Ehkä sitä löytyy vieläkin helposti jostain Suomi24-palstalta. Sitten taas toisaalta kirkon sanoma ja ihmisten halu uskoa se ja samaistua kirkkoon on täysin riippuvainen sen omasta toiminnasta. Ei siihen ole vapaa-ajattelijoilla osaa eikä arpaa. Siksi en usko, että vapaa-ajattelijoiden sättiminen tai annettujen selitysten ohittaminen auttaa siihen varsinaiseen asiaan eli huoleen rakkaan kirkon tilanteesta.
Miten määrittelet ”varsinaisen kristityn”? Miekkalähetys on lähinnä anakronistinen käsite tässä yhteydessä (sillä siihen liittyy merkittävästi maallinen hallintavalta) ja toden totta, unohdinkin sen, että vapaa-ajattelijat kampanjoivat aktiivisesti myös lapsikastetta vastaan. Sekin asia, joka on sinällään mielenkiintoista ottaen huomioon nämä aiemmin esitetyt väitteet, että vapaa-ajattelijoiden kritiikki kohdistuu ensisijaisesti kuntiin ja valtioon.
En tiedä olkinukesta… Joka joulu ja kevät tuntuu soivan sama virsi. Siinä välillä sitten tämä uskonnonopetusvirsi. Jos et haista tässä periaatteellisen kynnyskysymyksen hajua, niin ihmettelen syvästi. Ja miksi nyt ylipäätään kouluissa pitäisi opettaa mitään niitä aineita mitä siellä nyt opetetaan? Koulun uskonnonopetuksella on mahdollisuus tuoda uskonnolliset kysymykset uskonnonharjoituksesta laajempaan perspektiiviin. Nimenomaan tiedollisella tasolla. En tiedä millainen käsitys sinulla on uskonnonopetuksesta, mutta se ei varsinaisesti ole uskonnonharjoitusta, vaikka sitä oman uskonnon opetukseksi kutsutaankin.
Helena, tiedän tämän. Olen aika hyvin selvillä opetuksesta ja jonkin verran ”kentän” mielipiteistä, kun sattuu tuttavapiirissä olemaan paljonkin alan ammattilaisia
Yksille oman uskonnon opetus on periaatekysymys. Toisille uskontotiedon opetus on periaatekysymys. Kolmansiille sekä ns. oman uskonnon (nykymalli) että uskontotiedon opetuksessa (ehdotettu malli) on puolensa.
Näin Jani Salminen kirjoitti. Minä olen oikeastaan neljättä mieltä. Oman uskonnon opettaminen kouluissa hyödyllistä siksi, että opetuksen sisältö saadaan pysymään tolkuissaan. Jos lasten kristinuskonopetus jätetään innokkaiden amatöörien harteille, niin kreationistit, homojenvihaajat ja ties minkälaiset äärisuunnat hyökkäävät apajille.
Sekä lasten että yhteiskunnan etu on, että uskonnonopetus pidetään tolkullisissa raameissa.