Vapaan miehen onnen hetki

Olen nyt vapaa mies. Kirkolliskokouksen kahdesti vapauttama mies. Ensimmäisen kerran kirkolliskokous vapautti minut puolitoista vuotta sitten virastani siirtyäkseni pyynnöstäni täysinpalvelleena vanhuuseläkkeelle. (Vapauttaminen oli vain kirkkolain käyttämä juridinen ilmaus, ei muuta). Toisen kerran kirkolliskokous vapautti minut viime viikolla, kun se päätti kumota Kirkon työmarkkinalaitoksesta annetun lain, köyttää työmarkkinalaitoksen kirkkohallitukseen ja ripotella säännökset kirkkolakiin muiden kirkon keskushallintoa sääntelevien säännösten sekaan minkä mihinkin. Kun viikko sitten olin kirkon työmarkkinalaitoksen entinen työmarkkinajohtaja, olen nyt entisen kirkon työmarkkinalaitoksen entinen työmarkkinajohtaja. Se tuntuu vapauttavalta.

Minulla oli ilo ja etuoikeus vetää johtavana viranhaltijana kirkon työmarkkinalaitosta, joka oli erillislailla selkeästi määritelty ja sanoitettu kirkolliskokoukselle raportoivaksi kirkon viranomaiseksi, jolla on vahva, laaja ja selkeä mandaatti toimia kirkon työnantajaedunvalvojana työmarkkina-asioissa. Edunvalvojamandaatti oli selkeä silloinkin, kun päätösvalta oli jollain toisella hallintoelimellä, esim. kirkkohallituksella, mutta kun neuvottelupöytiin pääsi vain työmarkkinalaitoksen mandaatilla eikä kirkkohallituksen mandaatilla. Työmarkkinalaitoksella oli kirkolliskokouksen nimittämä päättävä elin, valtuuskunta, jonka puheenjohtajisto itsenäisesti ohjasi ja tuki neuvottelijoina toimivien viranhaltijoiden toimia. Valtuuskunta myös itse päätti, miten sen vastuulla tapahtuva edunvalvonta- ja neuvottelutoiminta ja päätöstuotanto organisoitiin. Asema oli vahva, mutta kova oli vastuukin. Itsenäinen asema herätti tietysti kateutta. Vastuunkanto ja sen vaivat eivät niinkään.

Työmarkkinalaitoksen asema oli aikaisemmin varsin helppo hahmottaa, kun luki pari erillislakia, joissa asiat oli kompaktisti selostettu. Varmaan hahmottaminen oli hankalaa maalaiskaupungin pastorinkansliassa istuen, jos yritti etsiä säännöksiä kirkkohallituksen pykälien kohdasta kirkkojärjestyksestä. Vähän niin kuin ihmettelisi, miksei maitoa myyty rautakaupassa. Nyt kirkolliskokous kirkkohallituksen esityksestä ripotteli pykälät minkä mihinkin niin, ettei kirkon työmarkkinalaitoksen asemasta saa mitään selvää, ellei etukäteen sitä tiedä ja lue läpi koko kirkon keskushallinnon pykäläkokonaisuutta kaikkine lukuisine toimielimineen.

Mikä kirkon työmarkkinalaitos nyt sitten uudistuksen jälkeen on? Sitä ei mainita enää viranomaiseksi. Se sanotaan integroiduksi ”lähemmäs kirkkohallitusta”, sen sanotaan olevan ”kirkkohallituksen yhteydessä” ja käyttävän ”itsenäistä päätösvaltaa työmarkkina-asioissa” ja kirkon työmarkkinalaitoksen tulevan ”osaksi kirkkohallituksen organisaatiota”. Mutta aidon kirkollisen sumeuden hengessä ei sanota mikä se nyt sitten on. Sitä ei ole rohjettu sanoa selkeästi ulos, että työmarkkina-asiat siirrettiin kirkolliskokouksen nimittämältä itsenäiseltä kirkon viranomaiselta kirkkohallitukselle, jossa päätöksentekoa hoitaa kirkkohallituksen alainen ja sen nimittämä valtuuskunta, jonka asema on samanlainen kuin kirkon eläkerahaston johtokunnalla, joka kiistatta on kirkkohallitukselle kuuluvia tehtäviä hoitava toimielin. Ja että kansliapäällikkö aiemmasta poiketen toimii myös sopimusasioissa työmarkkinajohtajan esimiehenä, muttei vastaa siitä toiminnastaan työmarkkinalaitokselle vaan kirkkohallitukselle (jos sillekään). Ja että kirkkohallitus määrää työmarkkinalaitoksen työn organisoinnista, kun se ennen päätti siitä itse.

Samalla kun puhutaan keskushallinnon keventämisestä, tosiasiassa keskitetään asioita kirkkohallitukselle. Ensin palvelukeskus KiPa ja nyt työmarkkinalaitos KiT, joiden asema suhteessa kirkkohallitukseen ilmaistaan samasanaisesti.  Keskushallinnon vahvistaminen ei ole väärin, ainakaan kun se tehdään perustellusti ja avoimesti. Mutta kun asioista ei puhuta oikeilla nimillä, vaan sekavin ja sumein sanakääntein ja olemattomin perusteluin, se on jotenkin niin arvotonta (käyttääkseni edesmenneen esimieheni Reino Havunnan viljelemää osuvaa ilmausta).

Samalla synnytettiin sivutuotteina aiemmin tuntemattomia käytännön hankauspisteitä ja omituisia jääviystilanteita, joita ei perusteluissa eikä mietinnöissä tahdottu tai osattu kertoa. Vähäisin niistä on detalji, että kirkkohallituksen kansliapäällikön palvelussuhdeturva on nyt vahvempi kuin yhdelläkään toisella julkishallinnon kansliapäälliköistä.

Olen ollut eläkkeellä runsaan vuoden ja nauttinut joka hetkestä. Keskushallintouudistuksen jälkeen nautin, mikäli mahdollista, vieläkin enemmän. Kun sitä, jonka eteen on työtä tehnyt, ei enää sellaisena ole olemassa, voi vapaana miehenä katsoa iloisesti vain tulevaisuuteen.