Vallankumouksen iskulauseeseen voidaan lisätä paljon muuta kuten rehellisyys, epäitsekkyys, vilpittömyys, rakkaus ja totuudellisuus. Niiden vastakohdat edustavat paheita, mitä vastaan taistellaan. Länsimaisen kulttuurin perusta, kristillisyys, kiteyttää sanotun vain olennaisimpaan, rakkauteen. Sen ohella niin vapaus, veljeys, tasa-arvo kuin muutkin hyveet ovat vain rakkauden itsestään selviä sivutuotteita jopa niin, että niiden vastakohdatkin itsekkyytenä, epärehellisyytenä tai peräti raskaimpina rikoksinakin voidaan katsoa ilmentävän samaa rakkautta tosin vain väärin tulkittuna. Kuinka paljon hyvään tähtäävät pyrkimykset ovatkaan tuottaneet kärsimystä sivullisille olematta silti lähtökohdiltaan pahuutta?
Jumalan – joka sanoo olevansa rakkaus – ongelma on siinä, että hän on delegoinut osan päätösvallastaan valinnanvapauden nimissä ihmiselle asettamalla kaiken vartijaksi vain omantunnon. Maailmankuva pyrkimyksenä yhteiseen hyvään lienee kaikilla sama. Se ei koskaan sairastu. Sen sijaan ihmiskuva maailmankuvasta irrotettuna ja ikään kuin kehälle siirrettynä on yksilöllisenä ja rajallisena altis sairastumaan. Siinä rakkaus muuttuu helposti itserakkaudeksi, yhteishyvä saavutettujen etujen puolustamiseksi, tasa-arvo kuppikuntaisuudeksi, ihmisyys kansallisuutta, rotua tai ihonväriä korostavaksi, työ välttämättömänä mutta ammattikunnittain eri tavoin arvostetuksi, oikeudenmukaisuus puoluepolitiikaksi jne.
Sotea ansiokkaasti kommentoinut ja siitä kunniatohtorin arvolla palkittu toimittaja Tiina Merikanto kiteyttää Soten kahteen käsitteeseen, mutta yhteen todellisuuteen, nimittäin rahaan ja siihen liittyvään valtaan. Miksi rakkaus hyvyytenä ei voisi olla voitokas tässäkin asiassa? Siksi, koska tulkitsemme rakkauden väärin. Erottamalla maailmankuva (Jumalan tahto maan päällä) ihmiskuvasta (omastatunnosta) naamioimme keskiöön kuuluvan rakkauden kehällisillä iskulauseilla kuten vapaudella, veljeydellä, rehellisyydellä jne.
Aiheeseen liittyvän opetuksen sain edustamani yhteisön saadessa tehtäväkseen 13.9. 1941 miinaan ajaneen panssarilaiva Ilmarisen ainoan jälkeen jääneen kokonaisuuden, amiraaliveneen kunnostuksen. Vuonna 2009 Turun merimuseo Forum Marinumille edelleen luovutetun veneen omistajanvaihdon yhteydessä pahoittelin alkuperäisen mahonkiveneen tärvelemistä epoksimaalilla. Vastaanottaja tulkitsi tapahtuneen kuuluvan osana veneen historiaan. Tärvely ilmentämättä pahuutta – typeryyttä ja osaamattomuutta toki – kertoo kuitenkin miten historiankin Jumala joutuu mukautumaan typeryyksiimme, sotiimme ja rikoksiimme matkallamme kohti tosi-ihmisyyttä. Meille jää vain tuon kärsimyksillä kivetyn tien pituuden määrittely. Olemme tehneet matkaa runsas 2000 vuotta!
Miksi siis epäonnistumme? Emme suinkaan pahuuttamme, vaan rakkaudettomuuttamme. Päättäjät, jotka veronmaksajien kustannuksella a) ministereinä itsensä ohella kestitsevät toisiaan tai pelkästään itseään ansaitsemattomilla lounas- tai muilla oikeuksilla, jotka b) hallituksessa olevina puoluejohtajina syyttävät muita epäonnistumisistaan ikään kuin hallitusvastuu ei kattaisi vastuuta yksittäisistä päätöksistä tai jotka c) virkamiehinä vääryyksiä tehdessään syyttävät alaisiaan, tällaiset päättäjät eivät ansaitse asemaa, mitä päättäjiltä edellytetään. He kuuluvat machiavellimaiseen keski- ei nykyaikaan.
Silloin kun rakkaus henkilökohtaisena voimavarana ja omantunnon äänenä siirretään keskiöstä kehälle sellaisten filosofisten joskin sisällöltään merkityksettömien käsitteiden tieltä kuten ”yhdenvertaisuus, oi-keus työhön, sanan vapaus, tai vastuu ympäristöstä” (Perustuslaki 6, 12, 18tai 20 §), joihin tulkintojakin haetaan oikeusteitse, silloin kansa jää sen yhteisön ulkopuolelle, jota kutsutaan demokratiaksi. Demokratian korvaavat silloin machiavellit, joita kutsutaan ”manipulaation ja petoksen mestareiksi”.
Kaikesta ei toki voi syyttää poliittisia päättäjiäkään. Myös kirkkokunnat, – minkä nimisiä ovatkaan – ovat niitä, jotka ovat vesittäneet rakkauden irrottamalla sen oikeudenmukaisuudesta, jota kutsumme Jumalan valtakunnaksi eli Hänen tahtonsa toteuttamiseksi maan päällä.
Perisynnin, omantunnon, ja valinnanvapauden asia on kirkollemme ylitsepääsemätön haaste vaikka juuret voitaisi katsoa sinne jolloin Jumala kielsi.
Kun meillä ei ole hyvää traditiota intohimoillemme kirkonkaan sanan opetuksessa ja tiennäytössä näyttää tulevaisuutemme kolkolta iänkaikkisuuslupauksista huolimatta.
Vielä kun Jumalan Armo on ääretön, Lutherista huolimatta, ei vakavasti voi huomata mitä kirkkommekaan haluaa opettaa kun pelastavan Uskon voi antaa vain Jumala itse ja tämän Ihmisen työ on sen jälkeen työtä sen siunauksessa Jumalan työtä Ihmisessä.
Näin kirkko ei usko mahdollisuuteemme mennä moraalitajussamme eteenpäin noustaksemme ajan myötä henkisessä tasossamme. Tämä kirkon epäusko on Ihmisarvomme loukkaus.
Jumala on antanut jokaiselle ihmiselle aivan valtavan arvon antamalla oman Poikansa kuolemaan kaikkien meidän puolesta. Siitäkin huolimatta, että hän jo edeltä tiesi, että useimmat meistä kääntävät siitä huolimatta Jumalalle selkänsä. Hän kuitenkin teki sen. Pelastuksen vastaanottamisen hän teki , niin helpoksi, että jokaiselle se on mahdollista. Kenenkään joka vain tahtoo ottaa armon vastaan ei tarvitse jäädä ulkopuolelle. Jumala on jättänyt valinnan meille.
Tuo kaikki kertoo siitä että Jumala on antanut meille aivan valtavan arvon.
Kyllä, oletteko näin ajatusta ettei Luomiskertomuksen kahdeksannen päivän Jumalan kieltäminen voisi olla asiaa silloin vielä orastavista lahjoista silloiselle Ihmisen anomalian erijatkuvuudelle sen diskontinuiteetissa päästä historiassaan eteenpäin niin omantuntonsa kyvyssä kuin saadussa mahdollisuudessaan valita.
Kuudennen Luomisen päivän Ihmisen anomaliaa Jumala käski kuten käski toisia luomiaankin. Katolisen kirkon luonnontieteellinen kongregatio on myös päässyt tähän asti, ja sen tunnustanut.
Eikö Raamattua voisi näin lukea hiukka eteenpäin.
Ei meille mitään oikeaa valintaa ole jätetty. En ole esim. saanut valita haluanko syntyä valmiiksi helvettikamaksi perisynteineni. Enkä ole saanut valita niitä ominaisuuksiani, jotka estävät Jumalan antamasta minulle ns. uskonlahjaa.
Tuo väite kertoo minulle siitä, ettei Seppo ole niin kaukana, kuin väittää olevansa. Hän seisookin portilla. Vain yksi askel eteenpäin riittäisi. Seppo on oivaltanut sen ettei meidän oma uskomme riitä mininkään.