Vappu osastolla nro 7

Seitsemän on täydellisyyden luku, sen Perttu oli kuullut usein sanottavan ja nyt hän eli todeksi tuota lukua kirurgisella osastolla 7. Täydellistä, hänen elämänsä oli nyt täydellistä. Hän, joka oli ennen passannut muita, oli nyt muitten passailtavana. Yöpöydällä oli maljakossa myös 7 tulppaania ikään kuin muistuttamassa hänen onnenkantamoisestaan. Siihen oli myös kiinnitettynä Puuha Pete-ilmapallo, jonka 5-vuotias Onni-poika oli välttämättä halunnut tuoda isälleen lohdutukseksi sairaalassaolosta.

*Huokaus* Ei tiennyt nauttiko yöpöydän laatikosta suklaata hamuava käsi, tapahtumaa seuraava Pertun kiihkeä silmäpari vai runsaasti nautintosylkeä erittävä ahnas herkkusuu eniten tulevasta nautintohetkestä Tekniikan maailman ja Fazerin sinisen kanssa, vai kaikki kolme ”tahoa” yhdessä, mutta tilanne oli joka tapauksessa lähes paratiisimainen. *Mussun, mussun* *Ras, raps*

–          Onko kaikki hyvin, tarvitsetko jotain? kysyi huoneeseen hiljaa tupsahtanut kauniskasvoinen ja aivan yliystävällinen hoitaja.

–          No jos tuota palmupuun saisi vielä tuohon sängyn vierelle kasvamaan ja cokis-automaatin toiselle puolelle hurisemaan, vitsaili Perttu hoitajalle hymy suupielissä.

Se oli osastohuumoria ja se oli ihan omanlaistansa. Salli-vaimo ei ollut oikein ymmärtänyt sitä. Hänen mielestään huumori ei kuulunut sairaalaan ja sanojensa mukaan hän oli kokenut pientä ulkopuolisuuden tuntuakin kuunnellessa hoitajien ja Pertun välistä leikinlaskua. Perttu oli joutunut pitkään vakuuttelemaan, että sairaalassa ei jaksanut olla ilman leikinlaskua ja että totta kai hän mieluummin olisi kotona Sallin ja lasten kanssa viettämässä vappua ja käymässä perinteisissä vappumyyjäisissä rauhanyhdistyksellä. Hän mietti, kukakohan veti narutusohjelman nyt kun hän ei ollut siellä, mutta ei jaksanut kauan aikaa viivähtää niissäkään mielenmaisemissa.

Oliko väärin nauttia sairaana olemisesta? Se ajatus käväisi aina silloin tällöin Pertun mielessä. Ei, ei se ollut väärin. Kehotettiinhan sanassakin tyytymään onneensa ja iloitsemaan. Ilo ilona ja suru suruna, milloin mitäkin mielentilaa sitten elämässä tapahtumien tuoksinassa eteen tuotiin. Nyt oli ilo siitä, että oli ensinnäkin aikaa levähtää, toiseksi ajatella ja kolmanneksi nautiskella yltäkylläisestä täysihoidosta ja tilanteen suomasta huomioiduksi tulemisesta läheisten vierailujen ja heidän tuomistensa muodossa.

Paikallinen puhujakin oli käynyt kukkapuskansa ja konvehtirasian kanssa. Oli puhunut siitä, kuinka kaikella on oma tarkoituksensa ja kuinka ei hiuskarvakaan putoa Jumalan lapsen päästä Jumalan sitä huomaamatta. Ja oli myös kertonut, kuinka Pertun ja hänen perheensä puolesta rukoiltiin ja kuinka uskovaiset olivat keränneet heille hiukan rahaa, jotta isän sairastuminen ei kävisi perheen taloudelle niin kovin kohtalokkaaksi. Pertusta tuntui mukavalta kun hänestä ja hänen perheestään välitettiin. Lopuksi puhuja valitteli sitä, kun huoneessa oli televisio ja ettei asialle voinut oikein mitään, Pertun vain piti koettaa kestää tukala tilanteensa kaikin puolin.

Jos nyt telkkari olikin puhujalle ja monelle muulla uskovaiselle ongelma, se ei ollut sitä Pertulle. Hänen kotonaan ei oltu koskaan suhtauduttu televisioon ja sen ohjelmiin mitenkään erityisen negatiivisesti, joten Perttu ei ollut oppinut sitä kovin pelkäämään. Mutta eihän asiasta kannattanut paljoa huudella kenellekään, ettei tullut selkkausta. Koht’puoliin oli tulossa ihan hauska sarja, jota Perttu oli seurannut koko sairaalassaoloajan ja se oli menossa just jännittävässä kohdassa. Toivottavasti ei tulisi ketään vierailijoita samaan aikaan, koska sitten se jäisi kyllä väliin. Saisi nyt vaan rauhassa keskittyä hoivailemaan itseä ja nautiskelemaan televisiosta kun nyt sellainen kerta oli saatavilla. Ja suklaatakin oli yöpöydän laatikossa ihan mukavasti.

Perttu muljautti kieltänsä äänekkäästi tekohampaittensa alta, rykäisi hieman ja vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Ulkona satoi vettä, ihmiset viettivät vappua kuka mitenkin. Pertusta oli kertakaikkisen mahtava mäihä se, ettei hänen tarvinnut hössöttää vapun niin kuin ei pääsiäisenkään tiimoilta mitään. Ja nyt kun oli jo toukokuu lukuisine muine juhlineen, hän säästyi kaikilta niiltäkin. Ihmisen pitäisi saada sairastua joka vuosi juuri tähän aikaan, jotta elämästä ei tulisi täydellistä hullunmyllyä kujanjuoksuineen kieli vyön alla. Toinen ajanjakso on joulu. Just joulun ja pääsiäisen alla reilun kuukauden mittaiseen täysihoitoon kun pääsisi aina sairaalaan, niin avot, kyllä sitä sitten jaksaisi!

Sekin herkku vielä muiden herkkujen joukossa, ettei tarvinnut koskaan jonottaa vessaan tai suihkuun; aina pääsi kun halusi ja vieläpä mukavan hoitajan avustamana. Toivottavasti säästyisi tänä kesänä uskovaisen ihmisen vessajonotushuipentumasta suviseuroissa! Tosin miestenvessajono ei ollut koskaan verrattavissa naistenvessajonoon sielläkään. Nii-in; sielläKÄÄN. Naisilla oli kumma ominaisuus viipyä vessassa ihmeen pitkään. Mikä saattoi kestääkään samassa toimituksessa miehellä ja naisella niin erimittaisen ajan? Nämä olivat niitä asioita, joita ei kannattanut yrittääkään ymmärtää.

Nainen oli muutenkin kummallinen otus kaikkine piirteineen. Ihan hyvä, ettei heitä valittu helpolla johtokuntiin ja varsinkaan puhujiksi ja papeiksi! Hormonijutut voisivat vaikuttaa aika tavalla päätöksiin, KIÄH-KIÄH! Ainakin Sallilla vaikutti. Kyllä Perttu oli oppinut tietämään, milloin mikäkin asia saattaisi mennä läpi emännän taholla. Rompetorille ei ollut asiaakaan, kun raskaustesti oli juuri näyttänyt plussanpuolta. Nytkin oli käydessään itkeä tihruuttanut asiasta. Just oli mukavasti raskaus alkanut ennen Pertun onnettomuutta, vähältä piti, ettei lapsiparka olisi joutunut syntymään ilman että olisi nähnyt isää ikuna päivänä.

Naapureille Salli kyllä kehuskeli, kuinka lapset haluttiin ottaa vastaan, mutta illan tullen itki ja valitteli Pertulle kohtaloaan. Ei jaksa ja miten kauan vielä, kuinka monta lasta tulisi loppujen lopuksi…? Ei näitä kiusauksia muille paljastettu, ne uskottiin anteeksi untuvapeiton alla kyynelten pirskeessä. Kyllähän Perttua säälitti vaimorukan osa, mutta minkäs sille teki, se oli Jumalan säätämä osa. Olihan Pertulla monessa mielessä helpompaa ja oli suorastaan lottovoitto syntyä poikana tähän maailmaan jos oli uskovainen.

Epäuskoisilla ei ollut niin väliä, kun heidän ei tarvinnut hankkia isoa perhettä. Mutta heillä olikin mukava ja helppo elämä täällä ajassa ja itku ja hammasten kiristys iankaikkisuudessa. Hänen ja Sallin ja muitten uskovaisten piti vähän kärsiä elämää maanpäällä, mutta iankaikkisuus oli täydellistä iloa. Kyllä se niin päin vain oli parempi. Elämä oli kuitenkin lyhyt verrattuna iankaikkisuuteen.

Perttu sääti sängyn hyvään asentoon ja valmistui tulevaan televisio-ohjelmaan. Vähän janotti, eikä yöpöydällä ollut mitään juomista enää. Ei hätää; huonepalvelu pelasi! Perttu painoi summeria.

–          Mitä asiaa?

–          Karpalomehua jäillä ja sitruunalla kiitos!

–          Vai vielä karpalomehua….kyllä on pahaksi päässyt!

Perttu ja hänen huonetoverinsa nauraa hyrskyttivät Pertun tilaukselle ja hoitajan vastaukselle. Se oli sitä osastohuumoria. Perttu painoi onnellisena kaukosäätimestä telkun päälle. Sieltä tuli hammastahna-mainos, joka lupasi hohtavan valkoiset hampaat hetkessä. Tehoisivatkohan nuo tekohampaisiin, Perttu tuumasi ja muljautti taas tapansa mukaan kieltä tekarien alta.