Seurakuntien lastenohjaajia koulutettiin pitkin 1900-lukua erilaisin kurssein. 2000-luvun alussa koulutus muuttui 3-vuotiseksi ammatilliseksi perustutkinnoksi. Se antoi kelpoisuuden sekä kuntien varhaiskasvatuksen että seurakuntien lapsityön tehtäviin ja vastasi suurin piirtein sitä, mitä lähihoitajan koulutus, sillä erolla, että kasvatusala siirtyi sosiaali- ja terveysministeriön alaisuudesta opetus- ja kulttuuriministeriön toiminnan alaisuuteen.
2000-luvun lastenohjaajaopinnot sisälsivät runsaasti halukkaille myös seurakunnallisia aineita. Oli 30 oppitunnin mittaisia opintokokonaisuuksia raamattutiedosta, kirkon tunnustuksesta, muista uskonnoista, kirkkovuodesta, hartauksien pitämisestä jne. Niiden varassa seurakuntaan töihin haluava sai eräänlaisen katekumeenin peruskoulutuksen.
Ammatillisen reformin myötä tutkinto uudistui Kasvatus- ja ohjausalan perustutkinnoksi. Siihen tuli kaksi valinnaista opintokokonaisuutta, joista toinen käsittelee varhaiskasvatusta yhteiskunnan varhaiskasvatuksen piirissä (20 opintopistettä) ja toinen toimintaa evankelis-luterilaisen kirkon toimintaympäristössä (25 opintopistettä).
Jälkimmäinen on sisällöllisesti 20 opintopisteen osalta sama kuin edellinen, mutta lisäksi siihen on varattu 5 lisäpistettä seurakunta-asioihin tutustumiseksi. Näiden puitteissa opiskelijan tulisi omaksua itselleen tieto Raamatun keskeisestä sisällöstä, kirkkovuodesta, hartaudesta, luterilaisen kirkon käsityksistä ja muista sellaisista. 5 opintopistettä vastaa noin 2 opintoviikkoa. Siihen sisältyy myös työssäoppimista, anteeksi koulutussopimusjaksoa.
Seurakunnallinen tietous on siis opinnoissa viety minimiin. Mutta itse puhtaasti yhteiskunnallisen varhaiskasvatuksen sinänsä tärkeiden sisältöjen oppimisen osalta sisällöt on rajattu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Tämä on täysin poikkeuksellinen ratkaisu suomalaisessa koulutusmaailmassa.
Yksi ongelma on se, että kun entinen koulutus tarjosi sisällöllisiä tietoja, sen saattoi suorittaa vaikka hindu. Nyt tämä mahdollisuus on suljettu pois opintokokonaisuuden määritelmän perusteella. Asia on ongelmallinen uskontosisältöjä koskevan muissa koulutuksissa torjutun tunnustuksellisuuden näkökulmasta.
Kun edellisen opetussuunnitelman piirissä koulutettiin esimerkiksi ortodokseja, helluntailaisia ja islaminuskoisia tietyt sisällöt opetussuunnitelman muunnoksin mahdollistaen omissa varhaiskasvatuksen yhteisöissään, nykyinen on rajattu vain luterilaisille, tosin ilman mitään asiallista luterilaista tietosisältöä.
On tultu tilanteeseen, jossa seurakuntien lastenohjaajiksi aikovat eivät saa kuin rippeen entisen koulutusjärjestelmän tutkinnon tieto-osista ja opiskelevat käytännössä yleisiä yhteiskunnan sinänsä tarpeellisia varhaiskasvatuksen tietoja, mutta jossa tutkinnonosa on määritelty tunnustuksellisesti ja muita rajaavasti.
Kyseessä on kompromissi, josta olen kuullut Opetushallituksen neuvotteluissa ilmaisemana kantana, että kouluttakoon kirkko itse, jos tarvitsee työntekijöitä ja lukenut edellisen kirkolliskokouksen esittelystä, että asia on oikein hyvässä järjestelyssä. Edellinen kanta on kiinnostava, koska ammatillisen reformin perusteluna esitettiin työelämän tarvetta.
Ammatillisen reformin vaikutuksia ei ole vielä tutkittu. Siitä on julkisuudessa esitetty väitteitä, että se vähensi lähiopetuksen määrää ja heikensi ammatillisen koulutuksen tasovaatimuksia. Nämä ovatkin uskottavia väitteitä sen perusteella, että esimerkiksi Pisa-tuloksissa Suomi on jatkuvasti 2000-luvulla mennyt koulutuksen tasossa alaspäin. Yleensä työelämäpalaute ammatilliselle oppilaitoksille on ollut, että opiskelijoille oppilaitoksen antama taitotaso on heikentynyt. On myös akateemista tutkimustietoa siitä, että koulutuspolitiikan yleinen linjaus oppilaitosfuusioista ei ole ollut taloudellisesti tuottavaa ja lisäksi suuremmat oppilaitokset ovat aiheuttaneet opintoaikojen pidentymisen: https://yle.fi/uutiset/3-12061841
Mainitut ilmiöt eivät luonnollisestikaan ole aivan samaa asiaa koskevia, mutta ilmentävät yleistä kehityssuuntausta, jossa laadullinen kehittäminen merkitsee asiasisältöjen vähentämistä ja jossa koulutustason nosto tarkoittaa sitä, että kohta tohtorintutkinto voidaan ostaa netistä.
Jos riippuvuus yhteisöstä rikkoo ihmistä, niin sitä voidaan verrata mihin tahansa riippuvuuteen. Vertaistukea ei yleensä anneta lehtien palstoilla eikä tehdä omalla nimellä haastatteliukirjoja. Monissa paikoissa ei esiinnytä edes omalla nimellä.
Näissä asioissa on kysmys anteeksiantamisesta, jota Jeesus opetti. Vainollisten siunaamista eikä julkisesti käsittelemistä. Paavalikin kieltää käymästä oikeutta kaiken maailman silmien edessä, mutta ei nämä vissiin koske suomalaisia???
Lauri, vertaistuki on vertaistukea riippumatta siitä, missä muodossa sitä sitä antaa ja vastaanottaa. Toisten ihmisten omakohtaiset kertomukset samanlaisista kokemuksista ovat myös vertaistukea monille ja auttavat eteenpäin.
Kirjoitit: ”Näissä asioissa on kysymys anteeksiantamisesta, jota Jeesus opetti. Vainollisten siunaamista eikä julkisesti käsittelemistä. Paavalikin kieltää käymästä oikeutta kaiken maailman silmien edessä, mutta ei nämä vissiin koske suomalaisia???”
Tästä päättelen, että ehkä olet ymmärtänyt kaiken väärin, Lauri? Eihän tässä ole kysymys anteeksiantamisesta, vainollisten siunaamisesta eikä mistään oikeudenkäynnistäkään. ”Linjama painottaa, ettei kirjan tavoitteena ole liikkeen tai sen opetuksen mustamaalaaminen.”
Minä ainakin olen ymmärtänyt, että tässä T.L:n kirjassa kerrotaan yhden uskonliikkeen piiristä irtaantuneiden ihmisten omakohtaisista kokemuksista ja irtaantumiseen johtaneista syistä.
”On kiistatonta, että joitakin yhteisö ja sen opetus suojelevat ja auttavat. Yhtä kiistatonta on, että joitakin yhteisö ja sen opetus eivät suojele eivätkä auta. Tällaisille ihmisille kirja antaa äänen”, sanoo kirjailija itse.
Lahtinen, tästä pitää puhua ja asiaa pitää esillä. Syynä on jo hengen ja mielenterveyden säilyttäminen. Liikkeestä irtautuneita tai irroitettuja ei pidä jättää yksin. Ja uskonnon varjolla harrastettavaan henkiseen ja hengelliseen väkivaltaan pitää puuttua. Suosittelen myös Ylen arkistosta löytyvää Karpon dokumenttia.
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/syntisin_silmin_12859.html#media=12881
Ei kai synninpäästö kuulu ihmiselle, joka ei aio missään tapauksessa muuttaa elämäänsä? Ei edes yritä.
Ei olekkaan kyse anteeksiantamisesta, sen ymmärrän. Eihän kai kirjaa olisi edes kirjoitettu, jos olisi uskosta ja Jeesuksen seuraamisesta kyse.
Mitä sille äänelle vastataan? Hulluja nuo uskovaiset, siihen suuntaan ollaan menossa. Uskovien ei itse kannattaisi rasvata sitä luiskaa, jota ollaan menossa.
”Eihän kai kirjaa olisi edes kirjoitettu, jos olisi uskosta ja Jeesuksen seuraamisesta kyse.”
Lauri, saattaapa hyvinkin olla monissa tapauksissa kyse juuri tästä. Uskosta ja Jeesuksen seuraamisesta irtaantumalla pois ihmisopeista.
Jaahas, K24 päässyt mieliuutisoinnin parille. Kas kun Seurakuntalainen näyttää uutisoivan sitten täysin toisesta maailmasta, koska ne uutiset eivät taas koskaan ylitä K24 uutiskynnystä tai sitten ne ovat ”poliittiseisti epäkorrekteja”…
En ole vielä kirjaa lukenut, mutta luulen olevani samoilla linjoilla kuin Topi. Kaiken aikaa olen näissä keskusteluissa ihmetellyt yhtä ja samaa asiaa: Miksi leimataan valehtelijaksi ihminen, joka kertoo vain omaa tositarinaansa. Eikö voisi vain kunnioittaa ihmistä, joka kertoo ja jättää asia siihen. Ei kukaan lähde kertomaan julkisesti eikä yksityisesti kärsimyksistää valheita. Oikeastaan vain Jumala ja kärsivä ihminen tietävät koko totuuden. Miksei sitä voida kunnioittaa? Minä esim. tiedän yksin tasan tarkkaan, mitä olen menettänyt lestadiolaisuuden vuoksi viitenäkymmenenä vuotena, Sillä vasta sitten kun vanhempåani ovat kuolleet, olen avannut suuni. Kunnioitin heitä, heidän kasvatustaan ja heidän uskoaan. Nyt on kaikki muuttunut , joten on syytä puhua.
Tervehdys HUS:n syöpätautien klinikalta. Olen täällä ensimmäisellä hoitojaksolla kai ensi maanantaihin asti.
Minun aikuisista lapsista useampi on jättänyt lauman (ette ehkä hyväksy ilmaisua, mutta ymmärrätte mitä tarkoitan) omasta tahdostaa. Kenestäkään ei ole tullut kirkossakävijää. Kirjoitan heistä hyvin varovasti näin julkisella foorumilla. Yhdellä liittyy aktivistimaalimankuvaansa tietynlainen spirituaalinen tausta, mutta ei näytä tuovan kirkossakäyntejä. Hänen lapsensa ovat ortodokseja isänsä vakaumuksesta johtuen. Se sopii minulle ja vaimolleni oikein hyvin. Saman alkukirkon perinnettä. Joitakin aikuisia vanhoillislestadiolaisia kuuluu samaan kirkkoon.
Näiden lasten elämäntavat eivät noudattele vanhoillislestadiolaista eikä vanhoillisten kirkossakävijöiden elämänmuotoa.
Olen oppinut paljon näistä prosesseista. Minusta on hyvin tärkeää antaa näiden lasten puhua ilman paatoksellisia kohtauksia ja kuunnella heitä vanhempien rakkaudella. He ovat edelleen rakkaita lapsiamme, joita kannamme sydämellämme. Haluamme pitää heihin läheiset, kiinteät ja avoimet välit. Samoin heidän lapsiinsa. Emme voi hyväksyä kaikkia heidän ratkaisujaan, mutta voimme keskustella asioista rauhassa ja erityisisesti kuunnella. Yksi tapaus on aika tuore ja siihen liittyy minulle tätä sairauttanikin raskaampi seikka, kun ajattelen pienen lapsen näkökulmaa. Olen korostanut eräille muista lapsistani ja läheisistäni kuuntelemisen tärkeyttä. Olen ehkä saanut yhden katkeamaisillaan olevan suhteen jatkumaan.
http://sairaanrakaselama.blogspot.fi/2014/03/ensimmainen-sairaalapaiva.html
Tervehdys, Heikki!
Olen tallentanut blogisi selaimeeni ja aion seurata sinun taisteluasi syöpävirusta vastaan. Blogisi on todella lämmön ja ymmärryksen sävyttämä ja niin erinomaisen hyvää suomenkielen käyttöä. Hienosti on kaikki mennyt tähän saakka ja toivottavasti jatkossakin. Helppoa se ei tule olemaan, mutta olet tiedostanut sen ja suhtaudut siihen terveellä ja oikealla tavalla. Voimia!
Niin, terveellä ja oikealla tavalla suhtaudut myöskin niihin juttuihin, joista kerrot tässä kommentissasi. Olet vanhoillislestadiolainen parhaasta päästä, joita tiedän ja tunnen. Nimenomaan vanhoilislestadiolainen, ei SRK-lestadiolainen. Ymmärtänet?
Kiitos Jussi chattiystäväni lämminhenkisestä viestistäsi. Mukava kun kuljet rinnallani blogini kautta. Mehän voimme olla kavereita erimielisinäkin ja siten otan vastaan mielihyvin lämpimän arviointisi lestadiolaisuudestani vaikka termistöstä olemmekin kinastelleet. Arvaatkin, että ”vanhoillislestadiolainen parhaasta päästä” kuulostaa vieraalta kun kaikki olemme laitimmaisia, mutta jos Jumalan armon henki saa näyttäytyä minun vähäisen kautta sillä tavoin, se vahvistaa uskoani. Joten oikein lämpimät kiitokset sinulle siitäkin.
Olen yksi kirjan kirjoittajista. Se, joka kirjoitti lyhyitä lauseita. Yritti saada sanotuksi jotain, mitä en ainakaan itse ole oppinut kovin vapaasti limaisemaan: oman ajatukseni. Kirjaa osallistuminen oli vaikea asia sinänsä. Mutta koska olin jo uskaltanut kertoa jotain omalla nimelläni netissä, olisiko paha asia tehdä se painetussa sanassa, kirjassa? Ehkäpä ei? Katsotaan, miten käy.
Sauli, olet jo kertonut paljon itsestäsi ja taustastasi täälläkin, muistan. Luulen ja uskon sinun tarinasi olevan avuksi monelle. Kiitos!
Jahas, löysin kirjoitusvirheen, mutten pääse korjaamaan sitä…ehkä se ei haittaa?