Onko kristillinen vaelluksen tavoitteena varmuus pelastuksesta? Jos kristitty on varma pelastuksestaan, on silloin Wilhelmi Malmivaaran mukaan jotain pielessä. Ei kristillisen elämän päämäärä ole psykologinen varmuus pelastuksesta vaan itse pelastus, saipa siitä varmuuden eli ei. Pelastusvarmuus kertoo ainoastaan, että minää ei sittenkään ole ristiinnaulittu, egoa kutistettu. Matkan lopullahan ei olla edes lähtöpisteessä. Olet oikealla tiellä, kun tajuat, ettet kelpaa. Julmaa? Ehkei sittenkään. Olen ymmärtänyt, että Malmivaara sielunhoitajana ajatteli asian jotenkin niin, että kun lopulta päädyt siihen varmuuteen, että sinusta ei ikinä tule mitään, ei ainakaan hyvää, että levität vain pahuutta, ettet saa koskaan siivotuksi itseäsi, suutasi tai sydäntäsi, olet saattanut sittenkin hiukan muuttua. Silloin on olemassa pieni mahdollisuus, että sinäkin pelastut. Älä kuitenkaan rauhoitu ja ala uskoa siihen ja paukuttaa salavihkaa rintaasi.
Aika subjektiivista, mutta ihmisen itsekkyyden ja pahuuden Kiuruvedellä, Paavolassa ja lopulta Lapualla kirkkoherrana toiminut Malmivaara tunsi. Ei ole muotia puhua suomalaisesta kristillisyydestä, mutta löytyykö vastaavaa alatien kristillisyyttä mistään muualta?
Alla oleva pätkä on ote Wilhelmi Malmivaaran seurapuheesta 1900-luvun alusta. Ei oikein sovi after ski-bileisiin, jälkimodernin ihmisen egoistiseen, itsetyytyväiseen ja moralistiseen maailmankuvaan.
”Kun ihminen herää, niin hänelle tulee heti ajatus, että nyt täytyy päästä parannuksentekoon, nyt täytyy tulla elämässäni muutos. Jos asia vain hänestä riippuisi, niin kyllä hän parannuksen tekisikin ihan täydellisesti. Mutta kun hän on hetkisen aikaa sitä yritellyt, täytyykin hänen tulla näkemään, ettei tästä mitään tule, vaan tämä on vain kummittelemista kaikki tyyni. Hän luuli tiensä sellaiseksi, ettei siinä ole yhtään ainoaa kompastuskiveä, ei yhtään semmoista paikkaa, jossa vajoaisi, ei yhtään kiusauksia, ei mitään sotaa. Ja hänellä on sellainen mieli, että parannuksen täytyy olla oikeaa ja hyvää. Hänellä on niin korkea ajatus itsestänsä, että kun hän niin ja niin tekee, niin sen täytyy kelvata Jumalallekin ja olla Herralle mieluista. Sitä käsitystä, minkä hän on itse saanut Jumalan sanasta, ei hän epäile vääräksi, vaikka se kaava onkin hänen oma tekemänsä … Mutta Jumalan täytyy lyödä kaikki rikki, aivan olemattomaksi kaikki se, mitä ihminen itse hommaa ja meinaa. Kun ihminen pyrkii eteenpäin, niin Jumalan täytyy tukkia tie. Kun ihminen yrittää nousta, täytyy Jumalan lyödä alas ..Jumalan järjestys on aivan toinen kuin ihmisen… Jumalan järjestyksessä ei ole mitään muuta kuin nämä kaksi: mitätön syntinen ja vanhurskas Kristus, kuollut raato ja eläväksi tekevä Herra. Jumala sovittaa nämä yhteen … Mutta ihmisraukka on sellainen, että kun Herra hetkeksikään kasvonsa salaa, ihminen nostaa sieltä tomusta päänsä ylös. Hän ei tahdo olla Herran armahdettavana, viheliäisenä syntisenä, vaan tahtoo päästä korkeammalle… Silloin ei Jumalalla ole muuta keinoa, kuin lähettää kiusauksia ja antaa saatanan pelmuutettavaksi se farisealainen luulo, joka rupea aina ja aina vain päätänsä nostamaan ja tehdä se niin perin pohjin, ettei jää jäljelle mitään ihmisen omista kaavoista. Monta kertaa täytyy Jumalan tehdä niin… Ja jos ihminen sitten pysyisi tässä tilassa, niin Herra saisi kunnian, mutta hänpä rupeaakin taas kompuroimaan ylös ja tekee sitä aina ja aina… niin sitä sitten piisaa Herrallakin alaspainamista… Eikä siinä sitä kuoleman hetkellä kuitenkaan mitään muuta jäljelle jää, ei muuta näytettävää Herralle kuin oma viheliäisyytemme. ”
- Wilhelmi Malmivaara 1909
Kerrotaan Gustaf Johanssonin kerran vierailleen Lapuan kirkkoherran pappilassa. Silloin täyttyi Malmivaaran sydän sellaisella ilolla ja pelastusvarmuudella, ettei rajaa. Sitä kesti kaksi viikkoa, sitten Malmivaaran oli rukoiltava Herralta, että ota tämä varmuus pois, sitä ei pää kestä. Se otettiin pois ja uskon taistelu ahdistusten läpi alkoi uudelleen.
Wilhelmi Malmivaara toki tunsi ja tunnusti myös uskon objektiivisen puolen. Sielunhoitajana Malmivaara ei jättänyt ihmistä tosipaikan tullen, kuoleman kolkuttaessa epätietoisuuteen vaan johdatti omalla kansanomaisella tyylillään Kristuksen täytetyn työn äärelle.
Paavo Ruotsalainen taisi harjoittaa uskoaan kärsivällisessä odottamisessa, josko Jumala vastaa ajallaan. Heti tai vuoden tai kahden päästä tai sitten kun Hänelle sopii ja omalla tavallaan.
Taisi mennä jotenkin niin, että jos et taida rukoilla, niin ikävöi, ja jos et taida ikävöidä niin sairasta Herralle jne ..savoksi en osaa em kääntää.
”Jos et taija rukoilla, niin ikävöi, jos ett taija ikävöijä, niin sairasta Herrallen, vaikka et mitään vastausta tuntisi moneen aikaan.” Tuo Paavo Ruotsalaisen neuvo on hyvin kaukana niistä rukouksista, joissa hehkutetaan kiihkeitä pyyntöjä ja ihmeellisiä rukousvastauksia.
Kiitos Rauno. Se on hyvin kaukana kokouksista, joissa etenkin joku vuosikymmen sitten kehotettiin tekemään uskonratkaisu.
Tämä Jumalan odottaminen on oikein hyvä asia.Me ihmisethän itse asiassa melkein koko ajan odotamme jotain, aamiaista, bussia, kaupan jonossa tai ruokalassa vuoroamme, verovirastossa tai muussa virastossa asiamme käsittelyä, lippuja konserttiin tai teatteriin, heilaa treffeilla jne. Odottaminen on useimpien ihmisten normaali tila, vaikka emme tätä kovasti ajattelekaan tältä kannalta.
Kun opimme odottamaan Jumalaa, toteutuu Jeesuksen ohje:”Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, ja Hänen vanhurskauttaan..” Jumalan odottaminen on näin pelastuksemme kokemista täydellisenä, se ilmaisee täydellistä riippuvuuttamme Jumalasta jolloin Jumala tulee elämässämme korotetuksi korkeimmalle paikalle, odotustemme ja kaipuumme pääkohteeksi.Tämä odottaminen on tietoinen avuttomuutemme , riippuvuutemmeja luottamuksemme ilmaus. Siten se ”normalisoi” suhteemme Luojaamme, saamme levätä luodun paikalla.
Tällainen odottaminen on hyvä lähtökohta rukouselämässä, ja varsinkin esirukouksessa, jolloin saamme osallistua luoviin prosesseihin yhdessä Herramme kanssa. Kun opimme odottamaan Jumalaa, vältymme ottamasta asioita omiin käsiimme ja rukouselämämm ”puhdistuu” niin, että Jumala itse voi taakoittaa sydämemme, ja vaikuttaa meissä ”tahtomista ja tekemistä” Pyhässä Hengessä.Pysymme siis täydessä levossa samalla kuin olemme ”tehokkaita”.
Antti, tässä ovat pelkästään Psalmit, joissa esiintyy sana odota tai odottaa, jotka löytyvät nettihaulla.
Psalmit:
5:4 Herra, varhain sinä kuulet minun ääneni, varhain minä valmistan sinulle uhrin ja odotan.
25:5 Johdata minua totuutesi tiellä ja opeta minua, sillä sinä olet minun pelastukseni Jumala. Sinua minä odotan kaiken päivää.
25:21 Nuhteettomuus ja oikeamielisyys varjelkoon minua, sillä sinua minä odotan.
27:14 Odota Herraa. Ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi. Odota Herraa.
31:25 Olkaa lujat, ja olkoon teidän sydämenne rohkea, te kaikki, jotka Herraa odotatte.
37:7 Hiljenny Herran edessä ja odota häntä. Älä vihastu siihen, jonka tie menestyy, mieheen, joka juonia punoo.
37:34 Odota Herraa ja ota vaari hänen tiestänsä, niin hän korottaa sinut, ja sinä perit maan ja näet, kuinka jumalattomat hävitetään.
38:16 Sillä sinua, Herra, minä odotan, sinä vastaat, Herra, minun Jumalani.
39:8 Ja nyt, mitä minä odotan, Herra? Sinuun minä panen toivoni.
42:6 Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta.
42:12 Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua, minun Jumalaani.
43:5 Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua, minun Jumalaani.
52:11 Minä kiitän sinua iäti, että sen teit, ja minä odotan sinun hurskaittesi edessä sinun nimeäsi, sillä se on hyvä.
62:6 Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni.
71:14 Mutta minä odotan alati, ja yhäti minä sinua kiitän.
119:166 Minä odotan sinulta pelastusta, Herra, ja täytän sinun käskysi.
130:5 Minä odotan Herraa, minun sieluni odottaa, ja minä panen toivoni hänen sanaansa.
Kosti” Antti, tässä ovat pelkästään Psalmit, joissa esiintyy sana odota tai odottaa, jotka löytyvät nettihaulla”.
Aivan, tämä Jumalan odottaminen on tärkeä raamatullinen asia, ja on aivan varmasti tarkoitus, että psalmien kehoitusta pannaan täytäntöön. Eihän tämä sitä merkitse, ettemmekö tekisi kaikkea mitä meidän arkisessa tuleekin elämässä tehdä, ja vain istuttaisiin jossain uskomassa ja odottamassa.
Fil 4:6-7 opettaa meille, että kaiken käytännöllisen elämän kiireiden keskelläkin on mahdollista, että ” Jumalan yli ymmärryksen(yliluonnollinen) rauha varjelee koko ajan sydämemme ja ajatuksemme Jeesuksessa Kristuksessa”. Näin koettuna odottaminen muuttuu ymmärrettävämmäksi ja helpommaksi, koska samalla olemme koko ajan ”perillä”, Kristuksessa. Näin Jumala jatkuvasti vuodattaa meihin elämänsä jonka me otamme jatkuvasti vastaan je elämme Hänen yhteydessään. Juuri tähän meidät on luotu ja tämä on normaalia kristillistä elämää. Tämän ohella on tietysti viisasta käydä säännöllisesti kirkossa ?.
Antti; ”Eihän tämä sitä merkitse, ettemmekö tekisi kaikkea mitä meidän arkisessa tuleekin elämässä tehdä, ja vain istuttaisiin jossain uskomassa ja odottamassa.”
Aivan näin 🙂
Kosti. ”Aivan näin” ?
No kyllä samalla voi todeta, että useimmat Suomen uskovat taitaisivat muuttua aika äkkiä rauhattomiksi, jos heidän olisi tarkoitus oikeasti hiljentyneenä kammiossaan odottaa Herraa muutama tunti, saatikka sitten muutama päivä, tai vaikkapa viikko. Kyllä meidän erityisesti kaupunkikulttuurimme on niin kaikenlaisen mölinän ja ajanvietteen täyttämää että monilta on hävinnyt yhteys luontoonkin. Jos näin on, Herran odottamista on syytä harjoitella ainakin jos mielii joskus kuulla Hänen puhettaan.
Palaan nyt hieman Paavo Ruotsalaiseen ja hänen elämänsä yhteen tapahtumaan. Kerran kävi niin, että hevonen potkaisi häntä rintaan ja hän kaatui niiltä jaloiltaan maahan, että kaikki jotka olivat paikalla luulivat, että hän kuoli siihen paikkaan. Ei kuollut, mutta hän joutui ns. ”odotushuoneeseen.” Varmaankin hänellä oli siinä tilanteessa Jumalalle asiaa. En tässä nyt sen enempää avaa hänen elämänsä vaikeita tapahtumia, jossa hänen ikävöivä/odottava uskonsa joutui kovaan puristukseen. Hänestä kertovat kirjat antavat tarkemman kuvan hänen elämästään.
Moni yrittää paikata kuollutta raatoa. Ei tajuta että raatoa ei voi parantaa. Yritetään kuitenkin ja ihmetellään raadon haluttomuutta. Paikkaillaan ja sitten ihmetellään miksi paikat ei kestä kuin hetken. Perusongelma taitaa olla siinä, ettei moni tunnista itsessään olevaa vanhaa ihmistä, joka ei voi tulla paremmaksi. Sitä raatoa vaan koetetaan korjata ja pyhittää. Seurauksena on tekopyhyyttä. Lain käskyjen täyttämisellä uskotellaan, että ihminen voi tulla Jumalalle otolliseksi. Raamattu ei kuitenkaan lupaa meille tätä mahdollisuutta pelastukseen. Niin kauan kuin tätä mahdollisuutta pidämme itsellemme avoimena, niin emme voi ottaa vastaan pelastusta yksin armoista.
Vasta sitten kun tajuamme olevamme täysin hukassa, jollemme saa Jumalalle otollisuutta täysin lahjaksi, niin emme voi pelastua. Moni on niin tyytyväinen omaan uskon harjoitukseensa: Raamatun tuntemiseen, oppiinsa, rukoukseensa ja hengelliseen toimintaansa, niin ettei huomaa, että tärkein puuttuu. Sen saatuamme, ei ole mitään uskosta nousevaa hengellistä pyrkimystä joka ei olisi Jumalan mielen mukaista.
Pekka, tahtoisin ymmärtää, mutta kirjoitat joissain kohdin, erityisesti jälkimmäisessä kappaleessa, hiukan vaikeaselkoisesti.
Itse ajattelen, ettei minussa muuta olekaan kuin vanhaa aatamia, -jos jotain uutta ilmenee, niin korkeintaan vahingossa.
Nyt otan toisen otteen tähän asiaan ja yritän uudelleen. Tuon edellisen kirjoitin oikeastaan selventääkseni asiaa itselleni. Asian oikea käsittäminen on nimittäin itselle vielä hakusessa. Kyse kun on jostakin sellaisesta asiasta, jota koskaan ei kykene täysin ja aina käsittämään. Jokainen on tässä asiassa oppimassa.
Yksi avain tähän on 1 Tim 1:8 siinä sanotaan: ”laki on hyvä, jos sitä käytetään lain mukaisesti”. Lakia on kaikki se jota Jumala tahtoo meidän tekevän, tai välttävän elämässä. Nyt siis kyse on siitä, että luonnostamme käytämme lakia väärin. Se lain väärinkäyttö on niin syvälle syöpynyt jokaisen alitajuntaan, että on miltei mahdoton käsittää, että lailla olisikin jokin muu tehtävä, kuin tehdä meidät Jumalalle kelvolliseksi.
Luonnostamme käytämme lakia väärään tarkoitukseen ja siksi emme saa siitä sitä hyötyä johon Jumala on sen tarkoittanut. Samalla katoaa ilo ja tilalle tulee turhautunut raataminen ja loputon yrittämisen suo , johon saappaat uppoavat joka askeleella. Voimavarat, jotka oli tarkoitettu innostuneeseen evankeliumin sanoman eteenpäin viemiseen ja muiden auttamiseen katoaa ja tilalla on vain muodollisuuksia, joita toteutamme luonnostamme uskonnollisina ihmisinä.
Yritämme siis miellyttää Jumalaa tekemällä oikeita asioita. Tämä tie on itsepetosta, johon itsekukin lankeaa usein ja toiset jatkuvasti. Monet kristityt ei muusta tiedä. Heille tämä on oikeaa kristityn elämää. Tämä väärä käsitys on niin lähellä oikeaa tietä, että sille lipsahtaa helposti. Emme voi täyttää sitä mittaa, jonka Jumalan pyhä tahto meille sanassaan tuo esiin.
Koska Jumala on tämän alusta alkaen tiennyt, niin hän on järjestänyt meille toisen tavan pelastua. Uskomalla ainoastaan Hänen lupaukseensa, että hänen Poikansa sovitustyö on täysin riittävä sinunkin puolestasi. Aika yksinkertaista eikö vain. Silti meidän on mahdoton käsittää tätä aina. Että ihan kokonaan olemme kelvottomia ja kykenemättömiä täyttämään lain vaatimuksia, mutta uskon kautta saamme ne täytetyksi. Ikäänkin itse olisimme ne ansainneet.
Tämän oivaltamien (, joka on uskovan vaikein läksy) tuo ilon ja voiman elää Jumalan tahdossa ja läheisyydessä. Saa käsittämättömän kyvyn pitää itseään synnille kuolleena, vaikka jatkuvasti näkee sitä itsessään. Sen tähden on usein asiaa Vapahtajalle ja syntiänsä tunnustamaan ja uskomaan täyteen sovitukseen silti. Tässä on evankeliumin salaisuus. Salaisuus , joka pysyy salaisuutena ,jollei Jumala sitä kaipaavalle sydämelle ilmoita. Jos sen sinne saa, niin sitä ei jaksa uskoa. Sen ilon ja vapautuksen tähden, joka siinä saa.
Valtava ilo ja riemu täyttää nytkin mieleni kun tuota tekstiäni vain ajattelen. Tekisi mieli hyppiä ilosta.
Sisin on pakahtua pelkästä ilosta. Ihmeellinen salaisuus siinä silmien edessä.
Taisin päästä maistamaan samaa riemua, mistä kerrotaan Luuk. 10:21
Hienoa Pekka! Myös Luuk 10:23.
Tässä taidetaan olla sellaisen luterilaisen ja pietistisen kysymyksenasettelun ja käsitteistön äärellä, jota nykypolvi ei oikein ymmärrä niitä lukuun ottamatta, jotka liikkuvat konservatiivisissa herätyskristillisissä piireissä. Ja siellä saatavat vastaukset kysymykseen riippuvat yhtäältä kunkin yhteisön opinkäsityksestä sekä toisaalta jokaisen omasta kokemusmaailmasta sekä psyykestä.
Sielun pelastus ei tosiaan taida olla kovin in. Ehkäpä sellaisella kuin minulla, joka alunperin on tullut kokonaan, ei ainoastaan uskonnollisten kansanliikkeiden, vaan kaikkeen uskontoon ylipäänsä viittaavankin ulkopuolelta, uskon subjektiivinen puoli, se mitä tapahtuu sydämessä ( tai ei tapahdu) on omiaan korostumaan forenssisen kustannuksella.
Melangtonin Forenssi ajatusta kun on kehitelty, niin se on johtanut siihen, että uskoakaan ei enää kristityltä odoteta. Kaste johon hän itse ei ole vaikuttanut on riittävä tae pelastuksesta.
Pelastus tapahtuu silloin kokonaan kristityn ulkopuolella. Tästä on lyhyt matka opetukseen jossa kakki pelastuvat. Eikä synnillä ole silloin enää kadottavaa , eikä muutakaan merkitystä. Synti käsitetään pelkkänä ihmisen heikkoutena. Jolloin sovitustakaan ei tarvita. Jeesus voidaan tällöin mieltää ainoastaan hyväksi opettajaksi, jonka opetuksia meidän tulee noudattaa.
En oikein jaksa uskoa, että Melangtonkaan näin ajatteli. Kyse oli vain siitä, että usko on vain jotain niin käsittämätöntä, että myöhemmät ajattelijat ovat halunneet muokata uskon käsitettävään muotoon ja sille on annettu uusi merkitys eli ”tieto”. Tiedetään että sovitus on tapahtunut ja Raamattu on Jumalan sanaa ja että uudestisyntyminen tapahtuu kasteessa. Eikä edellytetä sydämessä tapahtunutta muutosta. Uudesti syntyminen käsitetään vain tiedon tasolla, joka käsitetään uskona.
Usko kun ei ole mitään sellaista jonka voimme tarjota Jumalalle, vaan täydellistä avuttomuutta ja riippumista evankeliumin sanoman varassa. Se on aktiivista ja Jumalan lupauksiin luottavaa toimintaa. Usko myös vaikuttaa muutoksen sisimmässä. Uudestisyntynyt huomaa sen muutoksen tapahtuneen. Uskon tavoite ei ole jättää epävarmuuteen pelastuksen asiassa. Epävarmuus ei tuo iloa, eikä voimavaroja uskon elämän hoitamiseen.
Melangton ei varmasti aikonut siirtää aktiivista ja Jumalan lupauksiin tarttuvaa uskoa syrjään, vaan taisteli sitä vastaan, ettemme omilla ansioilla pelastusta voi ansaita.
Usko ja epäusko kulkevat tässä pelastuksen asiassa niin lähellä toisiaan, että täysin pieleen voi hyvin helposti mennä.
Hyvää pohdintaa Pekka ja muutenkin mukava lukea näitä tämän bolgin kirjoituksia.
Itselleni aukesi Taivas, kun ymmärsin, että Kristus on Pelastanut minut jo 2000v sitten, ennenkuin olin edes syntynyt. Sain kuulla Jumalan Pojan Evankeliumin ja se teki työnsä minussa. Mitä minä voisin siis tuoda siihen lisää? Omat pyrkimykseni?
Uskon (Luotan) Jumalan lupauksiin ja ojentaudun sen mukaan, kuinka Jumala antaa. Välillä paljon, niin, että jalat on ilmassa ja välillä kääntää selkänsä ja on hiljaa, että ymmärtäisin omat tyhmyyteni ja osaisin anoa apua ja kärsivällisyyttä. Odottaminen on on kova koulu, joka opettaa Luottamaan Jumalaan, sillä Hän on aina uskollinen ja aina kuulee meidän rukoukset, ei vain aina anna mitä odotamme, vaan yleensä sitä mitä tarvitsemme. Luulen, että ymmärrätte veljet.
Hyvä kommnetti Ismo! Valehtelisin, jos väittäisin, ettei pieni sieluni ole jossain määrin kateellinen tuosta mainitsemastasi ”historiallisesta uskosta.” En yhtäältä osaa pitää itseäni ”uskovaisena”, puhumattakaan uudestisyntyneenä. Toisaalta evankelis-luterilaisen kirkon herätysliikkeiden tarjoama hengellinen mielenmaisema erilaisine uskonkäsityksineen ja vivahteineen Suomessa on peräti niin rikas, että siellä on minullekin riittänyt tarjottavaa.
Halusiko Raamatun fariseus olla ”fariseus”? Olen jo vuosia pitänyt ihan vilpittömästi itseäni tyypillisenä fariseuksena, joka tuskin muuksi muuttuu. Sairauden luonteeseen kai kuuluu, että se aika ajoin vieläpä unohtuu.
Jeesuksen ajan fariseuksia oli nähdäkseni kahdenlaisia. Toisille puolueeseen kuuluminen rajoitti uuden omaksumista – ’me fariseukset emme tuollaista…’ – toiset saattoivat avoimesti kiinnostua Jeesuksestakin, kuten Nikodemos.
Näin taitaa asia olla nytkin. Toisille johonkin hengelliseen liikkeeseen kuuluminen merkitsee ajattelun kaventumista liikkeen kaavamaisen tulkinnan rajoihin. Toiset tukeutuvat liikkeensä perinteeseen nähdäkseen sen varassa entistä avarampia näköaloja.