Onko kristillinen vaelluksen tavoitteena varmuus pelastuksesta? Jos kristitty on varma pelastuksestaan, on silloin Wilhelmi Malmivaaran mukaan jotain pielessä. Ei kristillisen elämän päämäärä ole psykologinen varmuus pelastuksesta vaan itse pelastus, saipa siitä varmuuden eli ei. Pelastusvarmuus kertoo ainoastaan, että minää ei sittenkään ole ristiinnaulittu, egoa kutistettu. Matkan lopullahan ei olla edes lähtöpisteessä. Olet oikealla tiellä, kun tajuat, ettet kelpaa. Julmaa? Ehkei sittenkään. Olen ymmärtänyt, että Malmivaara sielunhoitajana ajatteli asian jotenkin niin, että kun lopulta päädyt siihen varmuuteen, että sinusta ei ikinä tule mitään, ei ainakaan hyvää, että levität vain pahuutta, ettet saa koskaan siivotuksi itseäsi, suutasi tai sydäntäsi, olet saattanut sittenkin hiukan muuttua. Silloin on olemassa pieni mahdollisuus, että sinäkin pelastut. Älä kuitenkaan rauhoitu ja ala uskoa siihen ja paukuttaa salavihkaa rintaasi.
Aika subjektiivista, mutta ihmisen itsekkyyden ja pahuuden Kiuruvedellä, Paavolassa ja lopulta Lapualla kirkkoherrana toiminut Malmivaara tunsi. Ei ole muotia puhua suomalaisesta kristillisyydestä, mutta löytyykö vastaavaa alatien kristillisyyttä mistään muualta?
Alla oleva pätkä on ote Wilhelmi Malmivaaran seurapuheesta 1900-luvun alusta. Ei oikein sovi after ski-bileisiin, jälkimodernin ihmisen egoistiseen, itsetyytyväiseen ja moralistiseen maailmankuvaan.
”Kun ihminen herää, niin hänelle tulee heti ajatus, että nyt täytyy päästä parannuksentekoon, nyt täytyy tulla elämässäni muutos. Jos asia vain hänestä riippuisi, niin kyllä hän parannuksen tekisikin ihan täydellisesti. Mutta kun hän on hetkisen aikaa sitä yritellyt, täytyykin hänen tulla näkemään, ettei tästä mitään tule, vaan tämä on vain kummittelemista kaikki tyyni. Hän luuli tiensä sellaiseksi, ettei siinä ole yhtään ainoaa kompastuskiveä, ei yhtään semmoista paikkaa, jossa vajoaisi, ei yhtään kiusauksia, ei mitään sotaa. Ja hänellä on sellainen mieli, että parannuksen täytyy olla oikeaa ja hyvää. Hänellä on niin korkea ajatus itsestänsä, että kun hän niin ja niin tekee, niin sen täytyy kelvata Jumalallekin ja olla Herralle mieluista. Sitä käsitystä, minkä hän on itse saanut Jumalan sanasta, ei hän epäile vääräksi, vaikka se kaava onkin hänen oma tekemänsä … Mutta Jumalan täytyy lyödä kaikki rikki, aivan olemattomaksi kaikki se, mitä ihminen itse hommaa ja meinaa. Kun ihminen pyrkii eteenpäin, niin Jumalan täytyy tukkia tie. Kun ihminen yrittää nousta, täytyy Jumalan lyödä alas ..Jumalan järjestys on aivan toinen kuin ihmisen… Jumalan järjestyksessä ei ole mitään muuta kuin nämä kaksi: mitätön syntinen ja vanhurskas Kristus, kuollut raato ja eläväksi tekevä Herra. Jumala sovittaa nämä yhteen … Mutta ihmisraukka on sellainen, että kun Herra hetkeksikään kasvonsa salaa, ihminen nostaa sieltä tomusta päänsä ylös. Hän ei tahdo olla Herran armahdettavana, viheliäisenä syntisenä, vaan tahtoo päästä korkeammalle… Silloin ei Jumalalla ole muuta keinoa, kuin lähettää kiusauksia ja antaa saatanan pelmuutettavaksi se farisealainen luulo, joka rupea aina ja aina vain päätänsä nostamaan ja tehdä se niin perin pohjin, ettei jää jäljelle mitään ihmisen omista kaavoista. Monta kertaa täytyy Jumalan tehdä niin… Ja jos ihminen sitten pysyisi tässä tilassa, niin Herra saisi kunnian, mutta hänpä rupeaakin taas kompuroimaan ylös ja tekee sitä aina ja aina… niin sitä sitten piisaa Herrallakin alaspainamista… Eikä siinä sitä kuoleman hetkellä kuitenkaan mitään muuta jäljelle jää, ei muuta näytettävää Herralle kuin oma viheliäisyytemme. ”
- Wilhelmi Malmivaara 1909
Kerrotaan Gustaf Johanssonin kerran vierailleen Lapuan kirkkoherran pappilassa. Silloin täyttyi Malmivaaran sydän sellaisella ilolla ja pelastusvarmuudella, ettei rajaa. Sitä kesti kaksi viikkoa, sitten Malmivaaran oli rukoiltava Herralta, että ota tämä varmuus pois, sitä ei pää kestä. Se otettiin pois ja uskon taistelu ahdistusten läpi alkoi uudelleen.
Wilhelmi Malmivaara toki tunsi ja tunnusti myös uskon objektiivisen puolen. Sielunhoitajana Malmivaara ei jättänyt ihmistä tosipaikan tullen, kuoleman kolkuttaessa epätietoisuuteen vaan johdatti omalla kansanomaisella tyylillään Kristuksen täytetyn työn äärelle.
Jotain on pahasti pielessä jollei kristitty saa uskoa, että Vapahtajan suorittama lunastus ja sovitus on hänen puolestaan täydellisesti suoritettu. Eikä siitä puutu enää mitään. Jos tämä usko kielletään, niin hänestä tulee orja, joka kaikella tekemisellään pyrkii saamaan pisteitä, jotta pääsisi portista sisälle. Tai sitten hän passivoituu ja toteaa, ettei kannata mihinkään kilvoitukseen edes pyrkiä. Asian toinen puoli on sitten siinä, ettei kukaan voi tietää pysyykö itse uskossa loppuun asti kiinni. Varmuus pelastuksesta riippuu vain siitä katsonko Herran loputonta rakkautta minuun, vai omaa olematonta rakkauttani Häneen.
”Asian toinen puoli on sitten siinä, ettei kukaan voi tietää pysyykö itse uskossa loppuun asti kiinni.” Tämä lienee se puoli, joka on ihmiselle tutumpi ja todellisempi.
Pekka.”Asian toinen puoli on sitten siinä, ettei kukaan voi tietää pysyykö itse uskossa loppuun asti kiinni”.
Minun käsitys kyllä on, että kerran oikeasti uudestisyntyneen uskosta luopuminen ja sellainen paatuminen, että menettää uskonsa, on verraten harvinaista. Siis ymmärrän, että Jumala kyllä on pitkämielinen ja uskollinen omiaan kohtaan, vaikka me emme olisikaan lojaaleja Häntä kohtaan. Itse en ole tavannut montakaan näin täysin luopioksi tullutta ihmistä, vaikka varmasti sellaisiakin on.
Toinen kysymys mikä minua on askarruttanut,koskee sellaista paatumusta, josta ei enä voi pelastua. Ymmärrän, että jotkut natsit, vaikkapa Himler ja Göring Hitlerin ohella, olivat tällaisia. Myös Yasser Arafatin ja Haj Amin al-Husseinin tapaisissa terroristeissa on varmasti tällaisia pelastusmahdollisuuden menettäneitä pahiksia. Tämä olisi kai erillisen keskustelun aihe.
Silloin ollaan lähellä Kristusta, kun edes hetkittäin oivalletaan, millainen pelle, narri ja luikuri tässä tallustaa.
”Mä korpin raato raihnainen, mä kurja synnin pahka.
Mä synnin imen itseeni, kuin ihran imee nahka.
Mä olen rakki raivosuu. oi Herra heitä armoluu.
Purista piskin niskaa, ja taivaan iloon viskaa.”
En oikein ymmärrä tätä keskustelua pelastuksesta. Mistä ihmeen pelastuksesta? Tiedän ,että minun pitää varjella kadottamasta sieluani ja siksi minua koskettaa Jeesuksen huomiot siitä, että hän puhuu köyhien ja rikkaiden välisestä kuilusta huomattavasti enemmän kun abstraktisesta pelastuksesta.
En todellakaan ymmärrä ,,että minun pitäisi olla varpaillani ja vahtia uskoni tai epäuskoni laatua. Sen sijan yritän kuunnella omaatuntoani ,jotta en erehdyksessä tai tahallani loukkaa lähimmäistäni, kävele sellaisten köyhien ohi joista minulla ilmiselvästi on vastuu, yrittää kunnioittaa kaikkien sellaisten mielipiteitä jotka eroavat minun mielipiteistäni. Lisäksi tulee pitää kohtuullisesti huolta hyvinvoinnista ja elämän nautinnoista. Taisteltava ihmiselämää tuhoavia voimia vastaan kykynsä mukaan. Lopullisesta ”pelastuksesta” en tiedä ,mutta sieluni varjelukseksi on vielä opittava puhua mahdollisimman paljon totta, ei keinotella itselleni enempää maallista hyvää, ei ainakaan toisten kustannuksella, on vältettävä kaikkea väkivaltaa ja ihmisten pakottamista jne jne. Lista on pitkä, mutta periaatteen ymmärtää jokainen omantunnon ihminen.
Sielukin voi likaantua mutta sitä voi puhdistella katumuksella, hyvillä töillä ja ajatuksilla sekä kun lähimmäiset antavat anteeksi.
Kristillinen kirkko ei kai käsitykseni mukaan usko niinkään sielun kuolemattomuuteen kuin ruumiin ylösnousemukseen.
En tiedä sielun kuolemattomuudestakaan . Sen sijan tuntuu tärkeältä hoitaa sitä ja yrittää pitää se puhtaana ainakin niin kauan kun minulla on vastuu omastani.
Entinen savolaismummo sanoi tähän tapaan: – Jos Jeesus tuomitsee minut kadotukseen, se on vain oikeus ja kohtuus, mutta jos hän armahtaa minut taivaaseen, siihen ei kenelläkään ole mitään sanomista.
Tällä asenteella voikin keskittyä maalliseen arkipäivän kilvoitteluun.
Kiitos Kari-Matti tärkeän aiheen esille nostamisesta, josta lukemattomat teologit ovat kirjoittaneet. Suomalaisista voisi mainita yhden nykyisin jo unohtuneen: Kalevi Lehtisen.
”Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa.
Siinä on rakkaus-ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.
Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme.
Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Jos me rakastamme toinen toistamme, niin Jumala pysyy meissä, ja hänen rakkautensa on tullut täydelliseksi meissä.
Siitä me tiedämme pysyvämme hänessä ja hänen pysyvän meissä, että hän on antanut meille Henkeänsä.
Ja me olemme nähneet ja todistamme, että Isä on lähettänyt Poikansa maailman Vapahtajaksi.
Joka tunnustaa, että Jeesus on Jumalan Poika, hänessä Jumala pysyy, ja hän Jumalassa.
Ja me olemme oppineet tuntemaan ja me uskomme sen rakkauden, mikä Jumalalla on meihin. Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, se pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä.
Näin on rakkaus tullut täydelliseksi meissä, että meillä olisi turva tuomiopäivänä; sillä sellainen kuin hän on, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa.
Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa.
Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä.
Jos joku sanoo: ”Minä rakastan Jumalaa”, mutta vihaa veljeänsä, niin hän on valhettelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, se ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt.
Ja tämä käsky meillä on häneltä, että joka rakastaa Jumalaa, se rakastakoon myös veljeänsä. 1.Joh. 4:9-21
On tavallaan ihmeellistä, että juuri tämä aihe on Kristitylle niin vaikea asia käsittää ja kuitenkin juuri Pelastusvarmuus tulisi olla jokaisen Kristityn sydämeen sinetöity Kristuksen kautta alusta asti, ja juuri tässä ensi Rakkaudessa säilyä ja tässä uskossa kilvoittella, sillä juuri Pelastusvarmuuden saatanan joukot pyrkivät lapsilta riistämään. Taistelua käydään ihmisessä, juuri tämän luottamuksen (uskon) säilyttämisessä.
Ilo ja Rauha tulee juuri siitä, että ihminen on päässyt Vapauteen omista töistään. Kristitty elää Kristuksen KAUTTA, kuten Rakkauden Apostoli Johannes tuossa edellä kirjoittaa:
”…että me eläisimme Hänen kauttaan.” Paavali kirjoittaa toisaalla jo tapahtuneesta:
”Niinkuin te siis olette omaksenne ottaneet Kristuksen Jeesuksen, Herran, niin vaeltakaa hänessä, juurtuneina häneen ja hänessä rakentuen ja uskossa vahvistuen, niinkuin teille on opetettu; ja olkoon teidän kiitoksenne ylitsevuotavainen.
Katsokaa, ettei kukaan saa teitä saaliikseen järkeisopilla ja tyhjällä petoksella, pitäytyen ihmisten perinnäissääntöihin ja maailman alkeisvoimiin eikä Kristukseen.
Sillä hänessä asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti, ja te olette täytetyt hänessä, joka on kaiken hallituksen ja vallan pää, ja hänessä te myös olette ympärileikatut, ette käsintehdyllä ympärileikkauksella, vaan lihan ruumiin poisriisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella: ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt uskon kautta, jonka vaikuttaa Jumala, joka herätti hänet kuolleista.
Ja teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja lihanne ympärileikkaamattomuuteen, teidät hän teki eläviksi yhdessä hänen kanssaan, antaen meille anteeksi kaikki rikokset, ja pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin.
Kol.2:6-14
” Vaeltakaa hänessä, juurtuneina häneen ja hänessä rakentuen ja uskossa vahvistuen, niinkuin teille on opetettu…”
Kysymys kuuluukin: Mitä meille on opetettu? Amerikkalaista ”minä itse” teologiaa???
Olen varmasti ymmärtänyt jotain väärin, mutta seuraava kolahtaa minuun. Malmivaaran seurapuhe Hellanmaan Porolassa 1912. Se osuu. Malmivaaran intentio on: väärää ollut kaikki, teot, usko, elämä, uskonharjoitus, virrenveisuu, opiskelu, lukeminen, kaikki. Sormet ovat olleet tukevasti ristissä selän takana aina, ja etenkin kun Jumalaa on puhuteltu tai rukoiltu.
”Voi, kun minun mielestäni oli sekin sairas 20 vuodessa edistynyt äärettömän paljon ja paljon oppinut, korkeaa koulua käynyt, vaikka itsensä tietämättä, itselleen salatulla tavalla! Jos hän ei olisi niitä 20 vuotta kilvoitellut, niin ei hän olisi sitä oppinut, että hän on vielä samalla paikalla kuin itse alussakin.
Ja jos meille näyttää asia Herran edessä siltä, ettemme ole askeltakaan eteenpäin päässeet, niin missä tämä on opittu? Se ei ole ulkoa opittu läksy, siitä ei voi toinen toisellensa panna takausta, sitä ei opi kirjasta, vaan sen oppii yksin Pyhän Hengen koulussa.
Ja kuinka monessa murheessa ja kiusauksessa Jumalan täytyykään meitä käyttää, ennenkuin Hän saa sen meille opetetuksi, kuinka monta kertaa täytyykään antaa Hänen meidän mennä kuoppaan ja sieltä taas nostaa, kuinka monta kertaa nöyryyttää, kuinka paljon haavoittaa, kuinka monella tavalla höylätä ja tahkota meistä korkeita luulojamme, ristiinnaulita omaa minäämme, kuinka katkeraa itsensäkieltämistä opettaa, kuinka säälimättömällä tavalla riisua meitä alastomaksi syntiseksi, ottaa meiltä pois sen, minkä olemme ennen Jumalalta saaneet, pois herätysarmon, pois murhemielen, pois synnin painon, pois uskon, pois luottamuksen Herraan, pois rukouksen Hengen, pois sanaharjoituksen ja hartauden, pala palalta riisua pois sen, minkä me pitäisimme tarpeellisena ja aina vain painaa ja pitää meitä meitä semmoisella nälällä kuin ensiaskeleellakin, jolloin ihmisellä ei ole muuta hätää kuin tämä: ”Voi Herra, jos suuresta laupeudesta ottaisit minutkin parannuksen tielle.”
Jos ihmisellä on matkansa lopulla tämä sama huokaus Herran puoleen: Olen näin kauan Herran edessä haparoinut parannuksen tiellä, mutta olen aina vain tien ohessa; voi, jos ottaisit Herra, minunkin raukan elämän tielle; niin tiedättekö millä kohdalla hän on?
Hän on ryövärin kanssa sanomassa Herralle: Herra muista minua, muista minua!
Ja vaikka hänen täytyykin laskea kaikki kokemuksensa, kilvoituksensa, sotansa, vaivannäkönsä ja pitkän taipaleentekonsa kelvottomana Herran jalkain juureen, niin mitäpä hän muuta tarvitsee kuin kääntää silmänsä siitä seisovilta askeleiltaan Auttajaa kohden.”
Itse käytän mieluummin sanaa pelastusluottamus kuin pelastusvarmuus. Kristuksen työ on varma, mutta ei se, että turvaudun siihen loppuun asti. Aina on mahdollista ajautua salakavalaan itsensä pettämiseen ja luottamaan johonkin itsessäni: raamatun lukuun, rukoilemiseen, oikeaan oppiin, tietomäärään, hengelliseen työhön tms. Siksi olisi tarkkailtava omia asenteitaan, ja ajatuksiaan Jumalan edessä ja pyytää ojennusta, jos on lähdössä harhaan.
Pelastusluottamus on varmaan terminä osuvampi. Sekin syytä särkyä. Siis minusta.
”Ja te joudutte kaikkien vihattaviksi minun nimeni tähden; mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu.”
Tuon voi allekirjoittaa, mitä Anita totesi, uskon (luottamuksen) säilyttämisestä on kysymys.
Tuo Malmivaaran julistus on ymmärrettävää ja sellaisenaan puhuttelevaa, on vain pieni vaara, että oman kelvottomuuden julistaminen kääntyy tekopyhyydeksi ja Armoa vastaan, näin voi nimittäin käydä, olen siihen itsekkin kompastunut menneisyydessä, onneksi Jumala on opettanut, että kuollut ei enää elä, edes kurjuudesta.
Ismo, olet oikeassa. Körttihistorioissa/-historiikeissä oman tai ystävien kelvottomuuden romantisointi ei ole harvinainen ilmiö.
Herännäisyydessä ja pietismissä esiintynyt opetus on ristiriitainen apostolisen uskon kanssa. Toisaalta on paikallaan varoittaa ”kuolleesta uskosta,” varsinkin tänä aikana kun armon nimissä tehdään vastoin sanaa, mutta se ei saa tarkoittaa yksittäisen sielun kohdalla tien tukkimista uskoon.
Tämä tulee hyvin ilmi silloisissa oppikeskusteluissa. Pappi F. G. Hedberg pääsi tuntemaan armon voimaa Evankeliumin sanassa ja luottamaan ”jo tapahtuneeseen” lunastukseen, kun herännäisyyden valtauoma halusi pitäytyä etsimään ja ikävöimään. Mihin se tie lopulta johti, sopii myös kysyä. Kuvaavaa on myös, että jo aikanaan N.G. Malmbergin vaimo kuolinvuoteellaan arvosteli herännäisyyden tapaa jäädä odottamaan valmista armoa, sillä se on suurempi kuin kukaan arvaa. Lain hylkääminen lähtökohtaisesti on eri asia, joskin yhtä vaarallinen kuten nykyaikammekin sen näyttää. Silti armon lupaukset ”uskon ja kasteen” kautta ovat vielä voimassa.
Tässäkin asiassa pitänee paikkansa se, että liiallisuus on pahasta. Yhtenä esimerkkinä on herännäisten ja evankelisten välirikko. Liiallinen pelastusvarmuus voi johtaa harhaan eri tavalla kuin liiallinen oman syntisyyden surkuttelu, mutta kumpikin taitaa helposti viedä itsekeskeisyyteen pois Kristuksesta.
Kirjeenvaihto Hedbergin ja silloisen Ylivieskan kappalaisen Jonas Laguksen välillä oli raisua. Sanan säilää ei säästetty. Kirjeenvaihto hyvin säilynyt. Lagus kirjoitti Lounais-Suomen ”löyhäuskoisille velttoilijoille, ” Hedberg ”Pohjanmaan kainilaisille pyhille.” Osattiin sitä ennenkin?!
”Osattiin sitä ennenkin?!” Valitettavasti. Osataan nytkin, valitettavasti.