Pienen seurakunnan uuttera vapaaehtoistyöntekijä on poissa. Olen seurakuntalaisten kanssa hämmästellyt, mihin kaikkeen tämä ahkera ja aikaansaapa nainen aktiivivuosinaan ehti. Työmäärä on ollut valtava, silti hymy ei koskaan sammunut. Jälkipolville jäivät muistot ja velvoittava esimerkki.
Pienen seurakunnan voimavara ovat olleet läheiset ihmissuhteet ja yhdessä tekeminen. Kaikkiin töihin ei koskaan olisi riittänyt palkattuja tekijöitä, on tehty talkoilla. Talous on ollut tiukalla, mutta säästäväisyydestä ja omin voimin tekemisestä on tullut vahvuus, ei toiminnan este. On tarvittu vapaaehtoisia ja vapaaehtoiset ovat ottaneet vastuun, sitoutuneet. Moni on saanut mahdollisuuden palvella.
Kirkko puhuu rahasta ja sen niukkuudesta. Kirkon viesti nykyään liian usein aivan liian samanlainen kuin kuntien, koulujen, urheiluseurojen, yhdistysten, kulttuuritoimijoiden ja ties kenen. Kyllä me muuten, mutta kun ei ole rahaa… Viesti, jonka voisi aika usein selkosuomentaa: kyllä me, mutta kun meillä ei ole ideoita eikä luovuutta. Rohkeusvaje vaivaa. Sisustakin saattaa olla hiukan pulaa.
Kirkon hierarkiassa on paljon palkattuja työntekijöitä. Tekevätkö he kaiken työn? Kirkon organisaatiossa on luottamusmiehiä ja -naisia. Ovatko he ainoita, joihin luotetaan? Kirkossa on vapaaehtoisia, joiden rooli on kysymysmerkki. Miksi? Vaikka vapaaehtoiset voisivat olla isossa osassa työn suorittajina, luottamuksen arvoisina ja yhteisöllisyyden rakentajina.
Suomalaiset toimivat yhdistyksissä ja seuroissa. Järjestötoiminta on harrastamista, mutta samalla se antaa mahdollisuuden verkostoitua, kokeilla luottamustehtävissä siipiään ja ottaa vastuuta. On hienoa olla kultapossukerhon jäsen.
Kirkkoon kuuluminen on vapaaehtoista. Kirkkoon kuuluminen ei edes ole muotia. Kirkosta eroaminen on tapa vähentää verotaakkaa … ja niin edelleen. On varmaan epäasiallista kutsua kirkkoa järjestöksi, mutta ajatusleikkinä: jos kirkko toimisi järjestön tapaan? Tekisi jäsenhankintaa, markkinoisi palvelujaan, kertoisi niistä mahdollisuuksista, joita se yksilölle tarjoaa. Korostaisi positiivista puoltaan ja huolehtisi julkisuuskuvastaan? Loisi työmuotoja, jotka samalla olisivat työhön osallistuville kannustavia kasvun paikkoja? Sitouttaisi?
Kirkon tehtävä on levittää Jumalan sanaa ja tuoda ihmiset Pyhän äärelle. Palvella voi monella tavalla, värssykirja kourassa tai haravaa tai soppakauhaa käyttäen. Jos vapaaehtoinen sen sanoiksi pukisi: kun en minä oikein osaa puhua, veisuukin ontuu, mutta tämän työn minä osaan ja osaan nauttia siitä, että ollaan ja tehdään yhdessä.
Ehtoollisen jakaminen on pappien ja valmennettujen avustajien tehtävä, mutta yhtä virkistävä voi olla vapaaehtoisen työntekijän tarjoama kahvikupillinen kirkonmenon jälkeen.
Oudon vähäisiksi jäävät tämän aiheen keskustelut. Vaikuttaa siltä, ettei aiheesta kovinkaan moni ole kiinnostunut. Tosi harvoin viranhaltiat ottavat näihin kantaa. Nekin kannanotot ovat useimmiten kielteisiä. Niitäkin kaipaisin. Negaatiosta oppii usein paljon. Jollemme me ole asiassa aktiivisia, niin turha kai on odottaa työntekijöiltä mitään. Jollei heitä oikeasti kiinnosta aihe, niin eihän asia etene.
Olen miettinyt samaa. Tunteeko viranhaltija itsensä uhatuksi, jos vapaaehtoiset auttavat? Ovatko seurakunnat sittenkin liian varakkaita ja hyvinvoivia?
Ei minulla ole vastauksia, on vain kysymyksiä ja ihmetyksiä. Kiitos, että luit kirjoitukseni.
Olen yli neljäkymmentä vuotta toiminut erinäisissä tehtävissä vapaaehtoisena. Tuohon aikaan on sisältynyt myös pari lyhyttä sijaisuutta kirkon palveluksessa. Niissä molemmissa pääsin näkemään henkilökohtaisella tasolla sen, mitä asia on työntekijän näkökulmasta.
Varsinaisen elämäntyöni tein verohallinnossa. Joten olen aito publikaani. Ei minusta olisi kivalta tuntunut, jos joku olisi työpaikalleni tullut ja luvannut tästä lähtien hoitaa hommani. Jopa aikovansa tehdä sen minua paremmin ja ilmaiseksi.
Joten ei ole kovin mielekästä vapaaehtoisena mennä työntekijöiden reviirille. Muutakin tekemistä on ihan riittävästi. En siksi ole kovin innokas lukemaan tekstejä messuissa, tai saarnaamaan. Siitäkin huolimatta, että saarnan pito on yksi parhaista mahdollisuuksista päästä sanaa tutkimaan ja sen tuntemisessa myös itse kasvamaan . Se on kuitenkin papeille miltei ainoa paikka jossa he voivat päästä aidosti käyttämään omaa luovuuttaan ja valtaa. Jos kuitenkin, tulee tilanne, että tarvitsevat apua siihen, niin silloin innostus kyllä heti iskee päälle.
Omaehtoista toimintaa , sellaista jossa oma luovuus saisi. Sille pitäisi tilaa jostain löytyä.
Se on taas hankala paikka työntekijöille, koska työ seurakunnassa on herkästi haavoittuvaa.
Verotoimistossa saatoin tehdä jokin väärän tilauksen, tai muun töpeksinnän. Se asia pysyi melko pienen piirin tietona. Seurakunnassa on aivan toinen tilanne. Siellä kakki töppäykset on hetkessä kaikkien tiedossa Jopa lehtien lööpeissä.
Vapaaehtoinen on autuaan tietämätön niistä hankaluuksista jotka työntekijän on päivittäin otettava huomioon. Niinpä tämä saattaa töpätä pahasti. Silloin syy lankeaakin sen viranhaltian niskoille, joka on ottanut henkilön palvelukseen. Joten luottamuspula saattaa syntyä hyvinkin pienestä syystä.
Joutuuhan työntekijä jatkuvasti tarkasti seuraamaan käytöstä, ym. Helposti siinä hälytyskellot alkaa pienestäkin soida ja pesti loppuu siihen. Varsinkin silloin, jos ei ole aiempaa kokemusta vapaaehtoisten mukaan tulosta kyseiseen tehtävään.
Rippikoulutyö on yksi herkimmistä työalueista. Jos ei herkin. En ole kuulut kovinkaan monen aikuisen päässeen sinne mukaan vapaaehtoisena. Melkoinen luottamus täytyy siinä olla jo.
Niinpä meille jää kolehdin kanto, kynttilöiden sytytys ja tekstien luku. Mitään siihen oikeasti ei lisää se, että messun tehtävät jaetaan vapaaehtoisille. Ihan kaikkeahan ei nyt sentään voi antaa pois, mutta melkein. Siinä me hoidamme vain niitä tehtäviä, jotka pappi ihan hyvin voi hoitaa, koska on paikalla. Niissä emme pahasti voi töpeksiä. Joten ne on papin kannalta turvallista antaa meille.
Pienessä seurakunnassa hoidetaan kahvitukset, hautausmaan haravoinnit ja muut käytännön työt osittain vapaaehtoisvoimin. Ovat naiset kerran tulleet seurakuntatalolle, pöytäliinatalkoisiin, kun pesula pilasi pöytäliinta ja tarvittiin nopeasti uudet. Päivässä ne ommeltiin, moni toi oman koneensa mukaan.
On paljon sellaista tekemistä, joka ei loukkaa ketään, mutta rakentaa yhteisöllisyyttä ja saa ihmiset tutustumaan toisiinsa.
Saarnaamaan en ede pyrkisi, vaikka sanoja olenkin työssäni käyttänyt. Mieluummin jotain sellaista, joka vie oman mukavuusalueen ulkopuolelle tai laajentaa sitä – vaikkapa keittiöhommissa.
Kiitos punnituista ajatuksistasi!