Helsingin yliopiston Venäjän ja Itä-Euroopan yliopistonlehtori Arto Luukkanen on äskettäin julkaissut kirjan, jonka nimi on Putinin perukirja (Docendo 2024, 461 sivua). Kirja on mielenkiintoista ahmintaluettavaa myös aatteellisista ja hengellisistä kysymyksistä kiinnostuneelle lukijalle.
Kirjassa on viisi pääjaksoa. Ensimmäinen tarkastelee Vladimir Putinin vallan luonnetta, toinen Ukrainan sodan taustatekijöitä ja syntyä, kolmas tilannetta Venäjällä keväällä 2022, neljäs Prigozinin kapinaa ja viides Suomen ja Venäjän välistä suhdetta.
Kirja perustuu dokumentoituun lähdeaineistoon, kuten Luukkasen jo kohta 30 vuotta harjoittama venäjäntutkimus. Väitöskirjavaiheessa Luukkanen pääsi Moskovan hetkeksi avatuiden arkistoiden pariin. Tämä johti hänen tutkijantiensä Oxfordin fellowksi kansainvälisesti arvostettuna Stalinin uskontopolitiikan tutkijana. Myöhemmin Luukkanen on tehnyt arkistotutkimusta Kiovassa.
Aatteellisista kysymyksistä kiinnostuneelle Luukkasen kirjan parasta antia ovat sen aatehistorialliset osuudet sekä niiden vaikutusten arviointi nykyvenäjään. Luukkasen analyysin mukaisesti Venäjän imperialisoituminen alkoi 2000-luvun alkupuolella.
1800-luvun venäläisestä historiankirjoituksesta (Nikolai Karamzin) etsittiin idea Venäjästä sen vaikutuspiirissä eläviä kansoja yhdistävänä tekijänä. Jo tuolloin Moskovan patriarkaatin tehtävä nähtiin merkittävänä poliittisena voimana.
Kun tämä legendaarinen ja myöhemmän historiantutkimuksen virheelliseksi osoittama näkemys – esimerkiksi Kiovan Rus, johon nykyvenäjä vanhentuneen ideologisen historiantulkintansa perusteella viittaa, ei ollut mitenkään erityisen ”venäläinen” – on kriittisen historiantutkimuksen sivuuttaen kaivettu Venäjällä esille, on syntynyt luullusta menneisyydestä kaikupohjaa nykymenolle.
Tähän kriittistä tutkimusta kestämättömään itsekäsitykseen on liitetty Moskovan patriarkaatin kuorrutus ja niin sanotut perinteiset arvot sekä lännen kuvaaminen pahan valtakunnaksi.
Varsin mielenkiintoinen on Luukkasen selostus Konstantin Malofeejevin vaikutusvallasta. Tämä mediaryhmä Tsargradia johtanut liikemies on Luukkasen mukaan linkki Putinin hallinnon ja Moskovan patriarkaatin välillä. Malofeejef on vakuuttanut Putinin lännen pahuudesta ja samalla solminut toimivia liikesuhteita länteen, esimerkiksi yhdysvaltalaiseen Fox-kanavaan, republikaanisen puolueen Trump-siipeen sekä niihin toimijoihin, jotka edustavat niin sanottua eurasianismia, so. Euroopan oikeistopopulisteihin.
Malofeejefin tukemana esimerkiksi viime vuonna järjestettiin Yleismaailmallinen venäläinen kansankokous. Tapaaminen järjestettiin Kristus Vapahtajan kirkossa. Tilaisuudessa Vladimir Putinin kuva näkyi kahden ikonin välissä.
Symboliikka on suurta, ja myös historiallista. Ensimmäisen kirkkohistorian kirjoittanut Eusebios Kesarealainen, jolla oli hyvät yhteydet keisari Konstantinoksen lähipiiriin, esitti poliittisessa teologiassaan, että keisari on jumaluuden neljäs persoona, historiassa inkarnoitunut logos. Tämä perinne vaikutti Venäjän keisarihuoneeseen Romanovien valtaan asti. Vladimir Putinin aikana viittaukset tähän 300-luvulla innovoituun näkemykseen heräävät uudelleen esiin.
Tässä yhteydessä Luukkanen viittaa kiinnostavasti Iranin mullahien valtaan ja näiden tekemään yhteiskunnalliseen muutokseen.
Niin epäperäisen historiantulkinnan kuin myös epäperäisen uskontulkinnankin ohella tilanne Venäjällä kytkeytyy tietysti rahaan. 2010-luvulla Venäjän keskiluokka näytti asiasta mieltään, mutta se on vaiennettu. Luukkasen tulkinnan mukaan Venäjälle on syntynyt turvallisuusneuvoston ylläpitämä oligarkkeja myötäilevä valtakeskittymä, jonka taustalla on Navalnyin sanoin ”pappa bunkkerissa”. Jos tämän kyseenalaistat, henki lähtee.
Mutta Luukkanen arvioi myös ”papan” heikentymistä. Erityisenä vaihtoehtona hän pitää turvallisuusneuvoston johtajaa Patrusevia, joka on ollut pitkään Putinin vanhempi mentori. Patrusevin kuvauksen perusteella lukijan on vaikea odottaa, että Venäjä olisi menossa ainakaan mukavampaan suuntaan, mikäli valta siellä vaihtuu.
Luukkanen viittaa Venäjän kehityksen osalta muutaman kerran natsi-Saksaan, mutta ei tee nopeita samaistuksia. Lukijalle herää ehkä enemmänkin mielikuvia rinnakkaisuuksista. Kun lukee kuvauksia Berliinistä 1930-luvun alkupuolelta, ne ovat ylistäviä: upseerit antavat siisteissä raitiovaunuissa istuimen vanhukselle, sosiaaliturva on hyvä, maaseutu kukoistaa, kaikki ovat myönteisiä ja kohteliaita, kaikkialla on siistiä. Kuitenkin vuoden 1935 vaiheilla Saksan valtionkassa alkoi olla tyhjä: hyvinvointi ja siihen liittyvä valta oli toteutettu katteettomilla shekeillä ja näin syntyi tarve etsiä syylliset (=juutalaiset), konfiskoida heidän omaisuutensa ja tuhota heidät sekä laajentaa niin sanottua elintilaa. Vaikka pienimuotoisemmin, historialliset esimerkiksi herättävät kysymyksiä myös Suomen ”hyvinvointivaltion” rahoittamisesta velkarahalla vuodesta 2007 alkaen.
Luukkanen julkaisu jo 2000-luvun alussa teoksen Hajoaako Venäjä? Kirja jatkaa osittain tämän kysymyksen tarkastelua. Myös Putin kuvataan heikkona ja ”appelsiininsa syöneenä”.
Nämä ovat kiinnostavia ja järkiperäisiä kysymyksiä. Ne ovat kuitenkin spekulatiivisia. Oma kokemukseni on seuraava. Toimin Venäjällä 2000-luvun alussa 4 vuoden ajan akateemisena opettajana. Havaintoni Venäjän muutoksesta liittyvät vuoteen 2006. Tämän jälkeen en ole mielelläni maahan mennyt.
Tuona aikana olin tilaisuudessa olla lähellä piirejä, jotka kuulivat Putinin edustajien puheenvuoron patriarkka Kirillille. Se kuului: Te olette Venäjä.
Mutta voidaan myös ajatella, että Putin on Venäjä. Mieleen tulee J. K. Paasikiven ajatus, jonka mukaisesti meidän on mahdotonta ymmärtää niin Venäjän heikkoutta kuin sen voimaakin.
Jos sanotaan, että Venäjä hajoaa – hyvin perustein – joko huomenna tai tulevaisuudessa, voi olla, että kysymys on hieman samansuuntaisesta asiasta kuin atomivoimalan ennusteessa. Ydinpamauksen todennäköisyys vuosissa on 1:1000. Se tarkoittaa sitä, että katastrofi voi tulla tänään, tuhannen vuoden päästä tai jossakin tältä väliltä.
Luukkasen kirjan voima liittyy asiantuntemukseen ja lähdeaineiston tuntemukseen. Kirjoittaja tuntee myös hyvin venäläistä kirjallisuutta (ja myös populaarikulttuuria), johon hän viittaa. Hän on kirjoittanut myös joitakin poliittisen elämän avainromaaneja, jotka ovat hauskoja ja kiinnostavia. Tämä sivutie romaanikirjallisuuden piiriin on vapauttanut historiantutkimuksellista tekstistä, joka on erittäin hengittävää ja luettavaa, suorastaan ahmittavaa.
Koko stoorin ja erityisesti sen jatkon kannalta lienee edelleen voimassa Pushkinin Vaskiratsastaja. Legendan mukaan Pietarin eli alun perin Nevanlinnan tuho toteutuu, jos sen innoittama patsas sortuu jalustaltaan. Vaskiratsastajan kysymys on, mihin kopeakavioinen hevonen laukkaa.
