Vasta viimeisellä veräjällä!
Näin väitetään ja näin olen kuullut ja lukenut väitettävän. Kysymys on olla varma, tietää, missä iankaikkisuus tullaan viettämään.
Uskonnollinen ihminen, ts. muotojumalinen, ei todellakaan tiedä, ei ole varmuutta, että riittääkö sakramenttien voima. Varmuutta riittää niin kauan kuin opin luojat, eli kirkkolaitokset, pystyvät olettamuksen riittävällä tiedotustiheydellä pitää esillä. Tiedotusta suurempi ongelma on jäsenien kiinnostus heidän kuolemanjälkeiseen osaansa.
Usko turvautuu, elää Armosta. Kumpikin on Jumalan työ, eikä toistaan korvaava, vaan osa Kokonaisuutta. Jumala tekee työtään vain omissaan, mutta vetää kaikkia ihmisiä Poikansa pelastettavaksi.
Pidän epävarmuutta luterilaisuuden ‘perustana’.
Ihminen voi olla määrätietoinen tai epävarma, mutta ne ei ole hengellisiä ominaisuuksia. On tiedon ja osaamisen tuomaa varmuutta, mikä on eduksi kaikissa ammateissa, vaikka kumpaakin ominaisuutta voidaan esittää, eli ‘feikata’.
Tälläkin foorumilla on minua moitittu liiallisesta varmuudesta, mitä tulee varmuuteeni pelastautua Taivaaseen. Se on yleinen moite helluntalaisista ja muutama kirkollinen on ‘ilmiantanut’ itsensä näyttääkseen oman syntisyytensä ja yleisen huonoutensa. Kilpalaulantaan huonoudesta tai paremmuudesta en ole lähtenyt, en silloinkaan, kun olisin voittanut.
Kun ihmisellä on rauha Jumalan kanssa, hänen ei tarvi esittää puoleen eikä toiseen. Se on yhtäkuin olla todistuksena Jeesuksen seuraamisesta.
Tähän käsitykseen olen tullut elämällä päivittäin niin katolisessa kuin luterilaisessa yhteiskunnassa. Korkein toivon, varmuuden lähde on sakramentit, joista toiseen voidaan päivittäin palata ja toista nauttia nauttia esim. viikottain. Tämä lähde ei kuitenkaan ole sen kirkkaan Veden lähde, joka ensin vaikuttaa uskoontulon, uudestisyntymän.
Jos keskustelua tästä tulee, niin haluan ottaa esille evlut kirkon tarjoaman ylellisyyden, syntyä uudesti Ylhäältä(kin), Pyhästä Hengestä ja mikä on kertatapahtuma. Tätä luxusta ei katolisuuksissa ole, vaihtoehtona pelastavalle kasteelle ja pelastavalle ehtoolliselle.
Ei viimeisellä veräjällä vaan tänään, kun kuulette Hänen äänensä! Vt. Hebr. 3:7.8.
Uskolla on monenlaista muotoa sillä tavalla, että tavallisesti kristityn usko heittelehtii – löytyy varmoja aikoja kuin myös voimakkaita epäilyksen kausia. Voin puhua omasta kokemuksesta ja samanlaisesta monet kristityt ovat minulle myös viestineet. Kaikilla kristityillä ei ole sellaista vakaata varmaa uskoa, vaan enemmän heikompaa, toivovaa uskoa, mutta sydämestä lausutaan usko Herraan Jeesukseen.
Mitä onkaan usko? Se on yhteyttä Jumalaan, se on luottamista, ja se on myös turvautumista. Usko on suhde Taivaalliseen Isään ja Herraan Jeesuksen.
Uudestisyntyneen ihmisen usko voi olla heikkoa ja etsivää, mutta turvautuminen sen piirteenä kertoo kuitenkin jumalasuhteesta ja luottamuksesta. Mikä todistaa jonkun olevan uudestisyntynyt? Ei se kaikilla ole voimakas tunne, sillä iso osa suomalaisista kristityistä ovat kasvaneet uskoonsa ilman sen suurempaa uskoontulon hetkeä. Uudestisyntymisen todistaa parhaiten se, mihin kristitty sanoo uskovansa ja turvaavansa, kuka on syntien armahtaja- Jos se on Kolmiyhteinen Jumala, on syytä ylistää ja kiittää Jumalaa.
Ville,
Gal. 2:
20 ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.
Uskovaisen usko, uudestisyntymässä lahjoitettu, syntynyt, on Jumalan Pojan, Jeesuksen usko. Siis se ei ole ihmisestä, vaan Hänestä, joka koko maailman synnit sovitti. Tämän uskon tunnus on, että uskova uskoo Jeesukseen, herranaan, joka kaiken meissä vaikuttaa.
Usko syntyy ja sitten kasvaa, vahvistuu ja saa tilaa kaikessa mitä uskova tekee.
Vaikka uskoontulo alkaa ensin Isän vedosta ja vedossa, niin se ei heti tässä herätyksen tilassa synny, vaan herätyksen tila vie ihmisen kohtaamaan ratkaisun Jumalan puoleen tai Hänestä pois.
Kuten todistuksessani mainitsen, niin tulin uskoon 10 vuotiaana. Vaimoni tuli uskoon 23 vuotiaana. Seurakuntamme saarnaajan vaimo tuli varhaisnuoruudessaan, muttei ensin löyttänyt hetkeä. Sitten kun keskustelimme ja kävimme läpi hänen noita uskon syntymisen hetkiä, niin oli hetki, jolloin hän alkoi henkilökohtaisesti seuraamaan Jeesusta. Sitä ennen hän oli tyytyväisenä elänyt Jumalan Valtakunnassa, sen kaltaisena (lapsi) joiden Taivaan Valtakunta on.
Usko avaa jo nyt ’veräjän’ ja uskossa me saamme ikäänkuin ’käsin’ kosketella Siionin vuorta.
Mitä usko on? Sitä voi pohtia, mutta ilman uskoa, näkymätöntä ja selittämätöntä ihminen ei ymmärrä, koska vain Jumalan Pojan meissä oleva, meihin syntynyt usko voi nähdä todellisuuden, eli sen, että Veräjä on jo auki, eikä se sulkeudu kuin meidän omasta tahdostamme.
”Kumpikin on Jumalan työ, eikä toistaan korvaava, vaan osa Kokonaisuutta.” Näin on myös sakramenttien laita. Ne eivät korvaa uskoa ja armoa vaan ovat osa samaa kokonaisuutta. Nekin ovat Jumalan työtä.
Martti,
voit tuoda sakramenttien selitykset esille, mutta et Raamatusta. Ne eivät ole minkään taivaallisen osa. Kaikkeen ikuiseen on korrelaatio Kirjoituksissa.
Sakramenttiusko löytyy Raamatusta ja nimen omaan ennen Mooseksen lakia, joten tilannetta voi verrata luterilaiseen käytäntöön.
Jaakob toteutti sakramenttiuskoa. Missä ja miten? Ennen vai jälkeen Herran kohtaamisen, millä tarkoitan uskoon tuloa tmv.
”Jeesus sanoi heille: ’Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet. Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä. Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö. Tämä on se leipä, joka on tullut alas taivaasta. Se on toisenlaista kuin se ruoka, jota teidän isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.’ – – – Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ’Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.’ Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa, antoi heille ja sanoi: ’Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. Ja minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa.'”
Tapio T.,
Toivon, että sopii, etten lähde kommenttissasi viitoitettuun tarkasteluun.
Pyhä tohtori Martti Luther sanoi: ”Olen kastettu, olen pelastuva”.
Joitakin vuosia sitten kirjoitit, että Luther sanoi, ”Olen kastettu, olen pelastettu”.
On hän sanonut mitä tahansa, niin tämä ei ole Raamatusta.
Sillä perusteella, että kirkon piirissä esiintyy epävarmuuteen rohkaisevaa epäraamatullista opetusta ei voi tehdä sellaista johtopäätöstä, että se opetus on kirkon opin perustaa. Mikähän olisi sellainen uskonyhteisö, jonka piiristä ei nousisi mitään harhaopettajia?
Pekka,
Olet oikeassa väärää opetusta oli jo alkuseurakunnassakin, joista Jeesus itse nuhteli.
En usko vääristeleväni luterilaisuutta lausumalla, ”epävarmana viimeiselle veräjälle”.
Itse asiassa tämä otsikko on tiivistelmä tällä foorumilla jatkuvasti annettua käsitystä epävarmana kuolemaan. Tämä on sen verran laaja kanta luterilaisuudessa (myös katolisuuksissa) ettei tarvinne alkaa nimiä mainitsemaan, koskien tätä foorumia.
Pekka, sanoin, että tuon esille luterilaisuuden luxuksen, niinkuin olen sen säännöllisesti jo tehnytkin. Sinä, niinkuin kaikki evlut kirkkoon kuuluvat Jeesuksen seuraajat tiedätte millä Tiellä ja mihin kuljette. Teitä on kuitenkin vain muutama prosentti, jotka olette parannuksen saarnan sanoman vastaanottaneet, ja myös sitä muille julistatte.
Mitä Reijo ajattelet Paavalin lausunnosta ”Minulla ei ole mitään tunnollani, mutta ei minua vielä sen perusteella ole todettu syyttömäksi. Minun tuomarini on Herra. Älkää siis tuomitko ennenaikaisesti, ennen kuin Herra tulee. Hän valaisee pimeyden kätköt ja tuo esiin sydänten ajatukset, ja silloin itse kukin saa kiitoksen Jumalalta”(1. Ko4:4,5)?
Paavali toki sai henkilökohtaisen vahvistuksen myöhemmin, koska maallisen elämänsä loppuvaiheessa hän totesi: ”Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle tulemisensa päivänä, eikä vain minulle vaan kaikille, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään.”(2.Tim4:8)
Tuomarimme Jeesus Kristus painotti pelastumisen edellyttävän sitä, että ”kestää loppuun asti”.(Mat24:13)
Kannattaisiko meidän siis jättää ratkaisuvalta kuitenkin sinne ”viimeiselle veräjälle”?
Jos jätämme ratkaisun sinne viimeiselle veräjälle, niin emme koskaan voi tietää joudummeko hyljätyksi siellä. Silloin elämää varjostaa jatkuvasti pelko. Pelko lamaannuttaa ja ahdistaa. Pelokasta ja ahdistunutta ihmistä on helppo johtaa harhaan. Ponnistelemaan yhä enemmän ja enemmän. Äärimmäisyyteen asti.
Pelastusvarmuus nojaa selvään Raamatun lupaukseen. Jumalan sanaan luottaminen tuo sydämeen rauhan ja levon. Samalla se synnyttää innon ja ilon palvella Herraa kaikessa. Kulkea Hänen johdossaan ja varoa harhapolkuja. Uskovan ei tarvitse kantaa huolta siitä, miten viimeisellä veräjällä käy. Siksi kuoleman valta on jo voitettu. Kuolema on Kristitylle vain siirtymistä eteisestä olohuoneen puolelle ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen hyvään seuraan.
Rauli,
Mielestäni on asiatonta puhua mistään kuolemanjälkeisestä, jos ei-jehovalainen haihtuu olemattomiin, kuoltuaan.
Kaste, joka liittää ihmisen Kristuksen Kirkkoon (siis siihen yhteisöön, johon kaikki kristinuskoa tunnustavat kirkkokunnat kuuluvat) on pelastuksen välttämätön mutta ei riittävä ehto. Onko erityistapauksissa ehkä poikkeuksiakin, on kysymys, joka jää Jumalan salaisuudeksi, mutta Jumalan sanan lupaus pelastuksesta edellyttää kasteen kautta tapahtuvan liittymisen kristittyjen joukkoon. Jotta pelastus realisoituu, tarvitaan myös usko Kristukseen. On ilmeistä, että kastettujen joukossa on valitettavan paljon niitäkin, joilla syystä tai toisesta ei ole uskon lahjaa. Ehtoollinen on uskon vahvistumisen, Kristuksen kohtaamisen ja synnistä puhdistumisen sakramentti, mutta ei kuitenkaan pelastuksen ehto. Uudestisyntymisellä ratkaisukeskeiset uskonsuunnat ymmärtävät samaa kuin uskoontulolla, mutta tuo käsite voidaan ymmärtää myös kahdella muulla tavalla. Luonnollinen syntymä tekee ihmisestä vanhempiensa lapsen, kasteessa Jumala ottaa ihmisen omaksi lapsekseen. Jos yhteys Jumalaan säilyy tai viriää uudelleen ns. uskoontulon myötä lapsen perintöoikeus toteutuu, mutta jos ihminen karkaa kotoaan, siis luopuu uskosta ja ehkä eroaa kirkostakin hän menettää perintöoikeutensa. Jos hän tulee toisiin ajatuksiin ja palaa katuvana Jumalan luo, hänen lapsenoikeutensa palautuu. Vaikka uskon Jeesukseen, olen syntinen enkä voi muuksi tullakaan, vaikka tiedänkin että minun tulee kilvoitella kohti parempaa elämää. En siis ansaitse autuutta, mutta voin toivoa sitä osakseni Kristuksen ristinuhrin tähden. Siihen voin vedota viimeisellä tuomiolla ja Jeesus lupaa omansa viedä perille. Tämä on lopullinen uudestisyntyminen.
Yrjö S.
Apostolien toinen luku kertoo kaiken, mitä uskoontuloon ja sen jälkeiseen elämään tarvitaan, uskovina.
Apt. 2:
46 Ja he olivat alati, joka päivä, yksimielisesti pyhäkössä ja mursivat kodeissa leipää ja nauttivat ruokansa riemulla ja sydämen yksinkertaisuudella,
47 kiittäen Jumalaa ja ollen kaiken kansan suosiossa. Ja Herra lisäsi heidän yhteyteensä (kreik. ekklesia) joka päivä niitä, jotka saivat pelastuksen.
Seurakunnan kasvu toteutui, kun Herra liitti ek-klesiaan niitä, jotka olivat tulleet uskoon.
Tämän jälkeen UT kertoo koko seurakuntajärjestyksen, mikä on paikallinen sekä koostuu uskoontulleista.
Siis Apt. 2. jakeissa 37-45, jotka edelsivät kahta viimeistä kerrotaan koko juttu, mitä elämiseen ja jumalisuuteen tarvitaan. Kaste oli julkinen tunnustautuminen uskoontulosta, jota seurasi Pyhän Hengen kaste ja kokoontumiset kodeissa leipää murtaen.
Tämä on Raamatun opetus kasteen merkityksestä, kun uskovat vaeltavat tässä maailmassa, ollen todistuksena, Apt. 1:8. Kaikella on paikkansa ja yhtä tärkeä merkitys. Kun joku asia saa muita kompensoivan merkityksen, vaikka vain korostuksissa, niin Ruumiin toiminta ontuu.
Raamattu ei opeta universaalisesta kirkosta, vaan uskoontulleitten seurakunnista paikkakunnittain, joissa jokaisessa on päänä Jeesus. Seurakunnat ovat keskenään yhteydessä, niin paljon kuin aika ja olosuhteet sen sallivat.
Eihän luterilaisuus jätä ihmistä epävarmuuteen!
Minä olen uudestisyntynyt ja pukenut Kristuksen ylleni 10.12.1978 pyhän kasteen kautta. Se on aivan varma asia Raamatun sanan perusteella.
Kun tämän uskon, saan kulkea viimeisestä veräjästä Kristuksen luo. Hänen, joka kasteessa otti minut omakseen.
En jää epävarmuuteen eikä pelastukseni riipu siitä, koenko olevani uudestisyntynyt. En ole riippuvainen hengellisistä kokemuksista, vaan Kristuksesta.
Kimmo,
On olemassa väärää rauhaa (paatumus), väärää varmuutta, joka elää edellisessä.
On toisenlaisia jeesuksia, alias Mikael.
Kaikkia näitä on aina ollut. Kun Jeesuksen paluu on lähellä, nämä ilmiöt tiivistyvät ja yrittävät eksyttää jopa valitutkin. Uskon että siksi Hän itse kehottaa, ”valvokaa”.
Hengellinen kokemus ei ole ”hihhuloimista”, niinkuin helluntalaisuuden keskellä asia useinkin esiintyy. Hengellinen kokeminen on sisäistä tietoisuutta, tietämistä, että olen Kristuksessa ja Kristus on minussa. Tätä tilaa häiritsee tämä aika ja sen meno, on ilmeistä jumalattomuutta tai jumalisuuden kaapuun pukeutunutta tämän maailman viisautta. Siksi yhä enemmän pidän tärkeänä noudattaa Jeesuksen kehotusta, ”valvokaa”.
”Siksi yhä enemmän pidän tärkeänä noudattaa Jeesuksen kehotusta: ’valvokaa’.” Onko valvominen varmuutta vai varuillaanoloa?
Martti,
mielestäni avasit ’valvoa’-sanan merkitystä lisää, niinkuin se selviä sanakirjastakin.
Pelastusvarmuus näyttäisi siis olevan pikemminkin tuudittautumista kuin valveillaoloa.
Kimmo Jaatila”Minä olen uudestisyntynyt ja pukenut Kristuksen ylleni 10.12.1978 pyhän kasteen kautta. Se on aivan varma asia Raamatun sanan perusteella.””
Siis oletko ihan itse pukenut vai joku toinen?
Jos ihan itse niin muistatko kuinka sen teit?
Ari Pasanen, kun synnyit, niin teitkö sen itse vai ponnistiko äitisi?
Jos itse niin kerrotko kuinka teit sen?
Pekka P.
Kirjoitit edellä, kommentissasi Raulille:
”Siksi kuoleman valta on jo voitettu. Kuolema on Kristitylle vain siirtymistä eteisestä olohuoneen puolelle ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen hyvään seuraan.”
Kuoleman valta on voitettu, ja siirrymme ikuiseen Jeesuksen seuraan. Aamen tähän!
Reijo,
Me uskomme Jeesukseen, emme omaan uskoomme tai uskoon tuloomme. Tämä asia on nähdäkseni jäänyt helluntailaisille jokseenkin epäselväksi.
Kari Roos,
Minulle ei ole jäänyt epäselväksi yhdenkään uskovan luterilaisen uskon kohde, Jeesus hänessä ja hän Jeesuksessa. Jumalan Henki on todistanut puolin ja toisin meissä olevan uudestisyntyneen henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. – Missään päin maailmaa ei tämä ole toisin koettu. Ymmärtämätöntä keskustelua kyllä on ollut kahden uudestisyntyneenkin välillä.
Epävarmuus ’toimii’ siellä missä ei olla uskoon tultu, vaan ollaan siirrytty herätyksen tilassa siihen evlut perusopetukseen, joka lohduttaa ja hillitsee asianomaisen sakramentaalisella alulla. On kehotettu palaamaan (lapsi)kasteen armoon ja odottamaan paineen laskemista.
Yllättäen tässä on paljon samaa kuin Paavo Ruotsalaisen kirjoituksessa Muuan sana heränneille talonpojan säädystä. Raitkaiseva ero toki on. Se liittyy nähdäkseni aikaan; uskoon ei tulla tiettynä äivänä tai jopa kellonlyömänä vaan kärsivällisesti odottaen ja ikävöiden: ”Niin pian kuin sinä tunnet omassatunnossasi joko suuremmassa tai vähemmässä mitassa, ettet tässä tilassasi tule onnelliseksi, niin tiedä se, että se on Jumalan kutsuminen ja anna sille kutsumiselle kunnia. Mutta miten sinä, joka olet hengellisesti kuollut, voit sen kunnian antaa? Tässä annan lyhyen neuvon: Aseta Jumalan kaikkinäkeväisyys ymmärryksesi silmien eteen. Sinä et tunne häntä, mutta hän tuntee sinut, ja jos et osaa rukoilla niin kuin sana vaatii, niin ikävöitse, että Herra katsoisi armossa sinun puoleesi. Älä tässä huikentele sinne ja tänne, jos et mitään vastausta saa, vaan pitkitä Herran edessä kiävöimistä niin kauan, kunnes saat sisällisesti tunteä: nyt minä uskallan omistaa Kristuksen auttajakseni, vaikka olisin kuinka suuri syntinen. Tämä on nyt se, mitä Raamatussa kutsutaan lapsen oikeudeksi.”
Martti,
Paavo Ruotsalainen herännäisyyden alkuhahmo, ainakin ymmärsi, ettei sovi ajatella itsestään enempää kuin kohtuullisesti:
”Sillä sen armon kautta, mikä minulle on annettu, minä sanon teille jokaiselle, ettei tule ajatella itsestänsä enempää, kuin ajatella sopii, vaan ajatella kohtuullisesti, sen uskonmäärän mukaan, minkä Jumala on kullekin suonut”. (Room. 12:3)
Jokaisella uskovalla on Jeesuksen antama usko, joka on ainoa vaikutin kaikessa. Jos uskomme määrä, on paljon tai vähän, se on samaa laatua määrästä riippumatta. Sinapinsiemenenkin verran (kuv.) voi kaikki, kun uskova, jossa se on, toimii sen määrän mukaan.
”Jokaisella uskovalla on Jeesuksen antama usko, joka on ainoa vaikutin kaikessa.” Tuo ei pidä paikkaansa. Paavalikin kirjoitti itsessään ilmenevistä erilaisista vaikuttimista, ristiriitaisistakin (Room. 7:7-25).