Vastakkainasettelun aika on ohi, julisti eräs presidenttiehdokas vaalisloganissaan vuonna 2006. Moni saattoi pitää jo tuolloin nykyisen presidenttimme käyttämään vaalilausetta hieman ennenaikaisena lupauksena. Tänä kesänä suomalaista yhteiskunnallista keskustelua seuratessa saa jo tehdä töitä löytääkseen Suomesta vastakkainasettelusta vapaan alueen.
Kesällä 2015 Suomessa on nähtävissä voimistuvia jakolinjoja meihin ja heihin. On pyöräilijät vastaan autoilijat, pakolaiset vastaan kantaväestö, työpaikan vielä omaavat vastaan työttömät ja niin edelleen. Iltapäivälehtien otsikoissa some-raivon uutisoidaan puhjenneen vähän asiasta kuin asiasta sen enempää tarkemmin selvittämättä, että kuinka suuren joukon mielensä pahoittamisesta milloinkin on kyse. Negatiivisuus ja mustavalkoinen ajattelu myy, joten sitä kannattaa ilmeisesti viljellä. Yleisen ilmapiirin tiivistyminen ei ole rajautunut ainoastaan verkkoon vaan viimevuosina meillä harvinaisia ääriryhmien väkikaltaisia tekoja on nähty.
Nykyisyyttä on vaikea ymmärtää tuntematta historiaa. Olen viimeaikoina usein pohtinut, että miten historian aiemmista vaiheista selvinneestä rohkeasta kansakunnastamme on viimeisten vuosien aikana tullut usein niin pelokas kaiken uuden edessä? Tuntuu, että mieluummin linnoittaudutaan menneeseen ja uskotaan sen tuovan turvaa, vaikka aiemmin juuri uudet innovaatiot ovat meitä auttaneet. Tämä on kuitenkin se sama maa, joka selvisi toisesta maailmaansodasta itsenäisenä ja toteutti sodan jälkeen mittavan jälleenrakennuksen Pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi.
Sodanjälkeen alkaneen myönteisen kehityksen Suomen katkaisi 1990-luvun lama, josta kuitenkin lopulta päästiin 2000-luvun alkuun tullessa paremmalle puolelle. Vuonna 2006, kun Sauli Niinistö lupaili vastakkainasettelun päättymistä, Suomen talouden näkymät näyttivät vielä varsin myönteisiltä. Kesällä 2008 alkanut kansainvälinen talouskriisi käänsi kehityksen globaalisti ja seurauksineen näkyy ympäri maailmaa meillä edelleen. Yksi nykyisten taloudellisen ja mentaalisen kriisin syistä on todennäköisesti se, että vuoden 2008 kriisiin johtaneita syitä ei riittävästi pysähdytty analysoimaan.
Vastakkainasettelun syveneminen on Suomen ja maailmanhistoriassa usein kytkeytynyt työttömyyteen ja taloudellisesti epävarmaan aikaan, jossa maalta puuttuu myönteinen innostava ja yhdistävä tulevaisuuden visio. Tällaisina aikoina myös poliittinen johtajuus on usein ollut kadoksissa. Jos näky on, että vain lisää vaikeuksia on tiedossa, on todennäköistä, että ongelmia ei sillä reseptillä ratkaista. Tässä käy se klassinen tapaus, jossa leikkaus onnistui, mutta potilas kuoli.
Viholliskuvien rakentamisen ja vastakkainasettelun tie saattaa tuntua helpolta ratkaisulta nykyisten vaikeuksien keskellä, mutta harvoin se auttaa sen enempää yksilöä kuin kansakuntaakaan oikeasti vaikeuksiensa yli. Eli kaikesta huolimatta meidän on tehtävä parhaamme sen, että vastakkainasettelujen sijaan pääsemme Euroopassa ja Suomessa rakentavan yhteistyön tielle niin kliseemäiseltä kuin se saattaa äkkiseltään kuulostaa. Toinen vaihto on yksinkertaisesti niin huono.
Tärkeä aihe ja hyvät huomiot aiheeseen.
Mieleeni tuli kysyä, ketkä ko. vastakkainasettelua harrastavat? Mitä vastakkainasettelulla yritetään saavuttaa, kenen etuja se ajaa jos ajaa?
Kun asioista ja vaikkapa politiikasta eri mieltä olevat ottavat vuorovaikutteisen keskustelun sijaan aseekseen vastapuolen mustamaalaamisen niin sanat sinkoilevat liiankin harkitsemattomasti.
Erityisen huolestunut olen siitä, kun melkein mikä tahansa eri mieltä oleminen on alettu maalata vihapuheeksi. Se on vaarallinen tie, sen tien päässä odottaa totalirismi, yksi ainoa totuus, mutta kenen totuus?
Ps.
Katsoin eilen illalla Tvstä uusintana tulleen Sibeliuksesta kertovan elokuvan. Siinä oli kohta, jossa vastakkainasettelu oli todellisuutta. Suomen itsenäistymisen jälkeen ”veli nousi veljeä vastaan” Ja Sibeliustakin uhkasi ampuminen, mutta kotia tarkastamaan tulleen porukan johtaja kertoi Sibeliuksenkin olevan tappolistalla ja kehoitti häntä menemään Helsinkiin.
Tuo ajanjakso Suomen historiassa on hyvin surullinen esimerkki vastakkainasettelusta.
”Mieleeni tuli kysyä, ketkä ko. vastakkainasettelua harrastavat?” Parannusta tapahtuu vain silloin, kun jätämme tällaiset kysymykset syrjään. Ainoa oikea vastaus on: me suomalaiset harjoitamme. Kehän saamme katkaistuksi ryhtymällä toimeen vastakkainasettelujen purkamiseksi. Tavataan aluksi vaikka kirkkokahveilla.
”Kehän saamme katkaistuksi ryhtymällä toimeen vastakkainasettelujen purkamiseksi. ”
Aivan oikein, mutta kuka on se ensimmäinen, joka aloittaa nämä purkutalkoot eli lopettaa vastakkainasettelun? Voiko sellaista kysyä?
Jospa se tehtävä kuuluu Salme Kaikussalolle? Pystyisinkö minä siihen?
Martti.
minä olen vaikutusvallaltani liian pieni ihminen purkamaan poliittisia vastakkainasetteluja. Ehkä jokaisen puolueen johtaja voisi jotain vaikuttaa omalla tontillaan. Samoin toimittajat omissa artikkeleissaan jne.
Aina voi purkaa vastakkainasetteluja lähipiirissään. Siitä voi siunaus levitä laajemmallekin. Kannattaa yrittää.
Miksikähän muut kuin minä eivät katso aiheelliseksi kommentoida tähän blogiin. No, vastakkainasettelua ja nimilistoja löytyy suunnalta jos toiseltakin. Alla vihreiden tuottama nimilista. Artikkeli on jokseenkin yksisilmäinen, sanoisin. Kommentaattorit kertovat omat mielipiteensä.
http://www.vihrealanka.fi/reportaasit/muukalaisvastaiset-nousivat-perussuomalaisissa-marginaalista-vallan-ytimeen
Vihreät ovat ehkä kateellisia kun muissa puolueissa tapahtuu jotain. Ei voida koskaan kirjoittaa vaikkapa: Huuhaa-porukka nousi vihreiden ytimeen koska a inahan he siellä ovat olleet.
Salme Kaikusalo :”No, vastakkainasettelua ja nimilistoja löytyy suunnalta jos toiseltakin.”
Niin löytyy oikeuskanslerin päätöksiä myöten. Listojen kuten muidenkin puoluepoliittisten valitusten ja ratkaisujen päätökset riippuvat ilmeisesti ainoastaan siitä, mikä puolue milloinkin katsoo olevansa ”ylin vallankäyttäjä” ja mikä ei.
”Oikeuskansleri Paavo Nikulan päätös 26.10.1998, dnro 314/1/98
Kantelussa oikeuskansleria pyydettiin tutkimaan, olivatko työministeri Liisa Jaakonsaari (sd) ja ministeriön virkamiehet syyllistyneet lainvastaiseen tai moitittavaan menettelyyn tilatessaan Iivarin konsultoiman tutkimuksen Grey Eminenceltä. Iltalehden 1.4.98 julkaiseman kirjoituksen mukaan tutkimus sisälsi ”mustan listan” toimittajista ja lehdistä, jotka olivat suhtautuneet kriittisesti tai kielteisesti työvoimapolitiikan uudistukseen. Kantelija arveli, että koko toimeksianto oli sananvapautta loukkaava ja hyvän hallintotavan vastainen.
Kantelija tiedusteli myös oliko työministerin puoluetoveria suosittu ilman tarjouskilpailua annetulla konsulttitehtävällä. Lisäksi häntä kiinnosti vastasiko viestintätoimiston työ oikeuskanslerin mielestä siitä maksettua korvausta…”
On pakko tunnustaa, että ”kunnioitan isääni ja äitiäni” niin paljon, että yksi suurimmista toiveistani on, että tällä maanpäällisellä polulla näkisin vielä ”senkin ihmeen”, että talvisodan alkupäivinä vain 10-vuotias isäni vapautettaisiin vielä hänen kuolemansa jälkeenkin virallisiin kansainvälisiin asiakirjoihin kuuluvan Pariisin rauhansopimuksen perusteettomista koskaan vanhenemattomista sotasyyllisyysartikloista, joihin hänetkin on ”tuomittu” syylliseksi, kun hän nuorena liittyi Suomen Suojeluskunnan sotilaspoika –järjestöön sen seurauksena, että hän itärajan taakse jääneessä kotikylässään oli lapsijoukossa, joka joutui venäläiskoneen tulituksen kohteeksi.
Sotilaspoika-lapsena hänen tehtäviinsä takaisin vallatussa kotikylässä kuului pistooli kädessä mm. venäläisten sotavankien saattaminen työpaikoilleen. Jonakin aamuna sotavangit olivat pyytäneet nähtäväkseen pistoolia, jota hän kantoi. Hän antoi aseen sotavangeille, jotka aikansa asetta tutkittuaan ojensivat sen hänelle takaisin ja jatkoivat matkaa kiittäen häntä hänen urhoollisuudestaan, kun hän oli luovuttanut aseen heidän tutkittavakseen.
Tarina isäsi pistoolista on kaunis esimerkki vastakkainasettelujen purkamisesta. Eihän tuo tilanne isossa mitassa muuttunut miksikään, mutta inhimillisellä taholla täysin.
Demokratian onnistumiselle on kaksi perussääntöä. Ensinnä tulee vaaleissa vähemmistöön jääneiden hyväksyä se, että enemmistön kannattamat päätökset tulevat voimaan ja niihin tulee vähemmistönkin alistua. Toiseksi vaalit voittaneen enemmistön ei pidä ryhtyä vähemmistön tuhoamiseen, vaan sille tulee jäädä oikeus pitää julkisuudessa esillä omia tavoitteitaan. Seuraavissa vaaleissa sitten taas ratkaistaan seuraavan vaalikauden suunta, enemmistö kun voi tietysti vaihtua.
Yrjö Sahama :”Demokratian onnistumiselle on kaksi perussääntöä. Ensinnä tulee vaaleissa vähemmistöön jääneiden hyväksyä se, että enemmistön kannattamat päätökset tulevat voimaan ja niihin tulee vähemmistönkin alistua.”
Kun on kysymyksessä usko ja kirkko, niin mielestäni maallisesta regimentistä lähtevä puoluepoliittinen näkökulma ei ole se, minkä ratkaisut tulee hyväksyä. koskien myös kirkon hengellistä regimenttiä.
Kommenttini koski siis pakkoyhteisöjä, valtiota ja kuntaa. Demokratian olennainen osa on tietenkin myös uskonnonvapaus. Valtiollisen tai kunnallisen demokratian säännöt eivät sellaisenaan sovi kirkkoon, mikä onkin huomioitu myös ev.lut. kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä. Kirkolliskokouksessa on pappiskiintiö ja määräenemmistösäännökset, papit ovat piispan eikä kirkkovaltuuston valvonnassa. Näillä poikkeuksilla demokratian yleisistä säännöistä pyritään turvaamaan kirkon uskollisuus tunnustukselleen.
Yrjö Sahama :Kirkolliskokouksessa on pappiskiintiö ja määräenemmistösäännökset, papit ovat piispan eikä kirkkovaltuuston valvonnassa. Näillä poikkeuksilla demokratian yleisistä säännöistä pyritään turvaamaan kirkon uskollisuus tunnustukselleen.”
Kuinka toukokuun kirkolliskokouksessa kävi ilmeisesti vuosikausia valmistellulle kirkon rakenneuudistukselle, jonka tarkoitus oli helpottaa taloudellisissa vaikeuksissa olevien seurakuntien tilannetta? Eikö siinäkin toteutunut tyypillinen hallitus-/oppositiopuolue-pompottelupolitiikka, jossa puolue hallituksessa ollessaan osallistuu erilaisten asioiden valmisteluun, mutta jos joutuu oppositioon, alkaa vastustaa kaikkea sitä mitä oli valmistellut välittämättä kustannuksista ja työmäärästä, jota valmistelu on vaatinut?