Vastaukseni Helsingin tuomiokapitulille vanhurskauttamisopista

Lähetin tänään kapituliin vastaukseni lausuntopyyntöön, jotka koskivat pappeutta ja vanhurskauttamisoppia. Tässä vastaukseni jälkimmäiseen, josta olen tänne jo aiemmin kirjoittanut blogitekstin. Vastaukseni on pääpiirteissään sama. Kapituli päättää ratkaisustaan kokouksessaan 9.12 .

2) Olette blogikirjoituksessanne katsonut, että kirkon on luovuttava vanhurskauttamisopista. Tuomiokapituli pyytää vastaustanne siihen, sitoudutteko vanhurskauttamisoppiin siten kuin se on tunnustuksessamme sanottu, ja kehotatteko pappisvirassanne myös seurakuntalaisia siihen sitoutumaan.

Vastaukseni:

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkojärjestyksen 1 luvun 1 §:ssä todetaan:

”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”

Jumalan sanan valossa arvioituna olen nimenomaan toiminut pappislupauksen ja omantuntoni mukaisesti. Jeesus sanoi, että sapatti on ihmistä varten, ei ihminen sapattia varten. Analogisesti voi sanoa, että oppi on ihmistä varten, ei ihminen oppia varten. Tilanne on vastaava kuin Lutherin aikana, jolloin katolisen kirkon kieli oli latina, niin messussa kuin Raamatussa. Kun Luther käänsi Raamatun saksaksi, on meidän käännettävä kristinuskon kuollut kieli nykyihmisen tajuttavaksi ja jotta sillä olisi tarttumapintaa aikamme polttaviin kysymyksiin. Tämä koskee myös vanhurskauttamisoppia. En ole kehottanut siitä luopumaan, vaan tulkitsemaan sen uudelleen.

Te vaaditte minua sitoutumaan oppiin, josta on kirkon sisällä ristiriitaisia näkemyksiä. Kummasta vanhurskauttamisopista puhutte? Tarkoitatteko suomalaista ekumeenista teologiaa viime vuosina dominoineen ns. Mannermaan koulukunnan tulkintaa uskossa läsnä olevasta Kristuksesta (unio cum Christo), reaalis-onttisesta partisipaatiosta Kristukseen vai aiemmin ja yleisemmin esitettyä forenssis-imputatiivista tulkintaa? On aika vaikea osoittaa kovin täsmällisesti sitä tunnustuksen luterilaista vanhurskauttamisoppia, jota meidän kirkon pappien pitäisi opettaa. Onko edes tunnustuskirjojen vanhurskauttamisoppi yhtenäinen, kun professori Tuomo Mannermaa iski kiilaa niiden sisälle Lutherin ja Melanchtonin tulkintojen väliin?

Vaaditte myös sitoutumista tunnustuksen sanamuotoon. Tarkoitatteko suomenkielistä käännöstä vai saksankielistä tai latinankielistä versiota? Saksankielinen versio eroaa latinankielisestä niin paljon, että suomentamisessa on valittava jompikumpi. Melanchthon kirjoitti molempia rinnakkain. Keisarille esiteltiin saksalainen, ja jatkokeskustelun pohjana oli teologisesti tarkempi latinalainen. Tutkimus ei ole yksimielinen ensisijaisuudesta. Molemmista on suomennoksia.

Vaatimus sanamuotoon sitoutumisesta on outoa myös sen tähden, koska teologin ja papin tehtävä on tuoda aina uuteen tilanteeseen pyhien kirjoitusten alkuperäinen intentio, eikä tarttua  niissä ilmaistuun sanamuotoon. Nimenomaan tästä on kysymys kritiikissäni vanhurskauttamisoppia vastaan. Se, kuten evankeliumi, on tulkittava aina uudelleen, uudessa ajassa ja paikassa.

Jumalaa ja uskoa ei oteta haltuun, niitä ei valloiteta. Me olemme koko ajan pyhällä paikalla missä tahansa kuljemmekin, missä olemmekin. Totuus ja merkitys eivät ole koskaan siinä mistä puhutaan. Ne ovat toisaalla. On katsottava sinne, mihin sanat eivät yllä, mihin ne viittaavat. Sana on sormi, joka osoittaa aurinkoa. Se itsessään ei ole valon lähde. Se osoittaa valon, tuo sen ilmeiseksi. Totuus ja merkitys ovat aina marginaalissa, varjoissa, kätköissä, pimennoissa, näkökentän reunamilla, sanojen ja lauseiden välissä, tyhjässä tilassa, takana, alla, ei koskaan keskiössä.

Kristillinen kieli ja sanat ovat aina metaforaa, kielikuvaa. Ne eivät ole eivätkä voi olla totuuslauseita. Siksi oppien ja tunnustusten omistaminen on harhaa. Kirkon dogmaatikot ovat tehneet opista kultaisen patsaan, jota mustasukkaisena kumartavat ja vartioivat. Heidän oppinsa on ympyrä, josta ei saa otetta. Siinä ei ole säröä, johon ihminen voisi tarttua. Luther sanoo: 

”Opin siis pitää olla kuin eheä, pyöreä kultakehä, jossa ei ole ainoatakaan halkeamaa; jos tulee pieninkin halkeama, kehä ei enää ole koskematon.”  (Galatalaiskirjeen selitys, s. 586.)

Näin täydellisen aukottomaan systeemiin ei mahdu elämä, ihminen, ei edes kärpänen. Dogmaatikot istuvat tunnustus-epäjumalansa vieressä paljastetut miekat käsissään kuin Jumalan kerubit paratiisin portilla ja iskevät armottomasti, jos joku yrittää päästä sisään ja saastuttaa pyhän opin. 

Miten me voimme vaatia ihmisiä uskomaan vanhurskauttamisoppiin kun  jopa kaikkein oppineimmilla teologeilla on vaikeuksia ymmärtää sitä? Käsite on niin outo, ettei sitä voi mitenkään tehdä enää ymmärrettäväksi. Ymmärryksen perinne on katkennut jo kauan sitten. Siitä huolimatta vanhurskauttamisoppi on kirkon kivijalka, pyhimmistä pyhin, luovuttamaton oppi, jonka varassa kirkko seisoo tai kaatuu. 

Vanhurskauttamisopilla määritellään, miten syntinen ihminen pelastuu, tulee Jumalan hyväksymäksi. Oppi edellyttää käsitystä ihmisen täysin turmeltuneesta luonteesta, augustinolaisesta perisynnistä, jonka mukaan ihminen on syntymästä saakka syntinen ja siten pelastuksen ulkopuolella. Jumala ei voi katsoa meitä, koska olemme niin turmeltuneita. Sen vuoksi vaadittiin Jeesuksen uhri. Uhraamalla poikansa Jumala voi nyt katsoa meitä, ei suoraan, vaan poikansa uhrin läpi. Hänen verensä peittää syntimme. Siksi pelastumme. Ne jotka eivät anna vanhurskauttaa itseään ja usko Jumalan antamaan uhriin, eivät voi pelastua.

Vanhurskauttamisopin taustalla olevan, yksilön syyllisyyttä ja syntisyyttä korostavan kirkon kehitys alkoi kirkkoisä Augustinuksesta (v. 354-430). Hänen myötään synnistä tuli kristillisen kirkon teologian ydin. Kirkko alkoi kääntyä sisäänpäin. Yksilön synnistä kehittyi hiljalleen kirkon ydinasia, vaikka kristinuskon keskushenkilö Jeesus Nasaretilainen ei siitä ollut juurikaan kiinnostunut.

Luther oli syntikirkon kehityksen looginen tulema ja kehityksen väistämätön huippu. Tämä superahdistunut augustinolaismunkki ripittäytyi päivittäin jopa kuusi tuntia jonkin mieltänsä polttavan asian tähden. Jokainen synti oli löydettävä omasta mielestä, tuotava valoon, jotta voisi saada rauhan. Luther järkyttyi huomatessaan, kuinka huolellisen itsetutkiskelun ja puhdistuksen jälkeen hänen mieleensä saattoi yhtäkkiä tulla jokin menneisyyden synti. Ne eivät loppuneet koskaan. Ja vielä enemmän hän hämmentyi siitä, ettei kaikkia syntejä voi edes havaita itsestään. Luther käsitti, kuinka itsepetos oli helppoa. Ihminen kätkee syntinsä niin, ettei edes itse tiedä niistä mitään.

Luther vajosi epätoivoon. Hän tunsi kauhua. Hänen hermonsa olivat kireällä kuin viulunkieli. Kuihtuneen lehden rapina sai hänet hypähtämään säikähdyksestä. Hän näki painajaisia, pelkäsi pimeää ja oli varma, että joutuisi helvettiin. Hän pohti lakkaamatta Paavalin Roomalaiskirjeen 1 luvun jaetta 17: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” Luther mietti, miten Jumalan oikeudenmukaisuus ja kyseinen jae sopivat yhteen. 

Lukemattomien valvottujen öiden jälkeen hän alkoi oivaltaa. Jumalan oikeudenmukaisuus ilmenee ihmisen vanhurskauttamisessa, yksin uskon kautta, ilman ihmisen omia tekoja tai ansioita. Lutherin oivallus oli järisyttävä. Syntisyydessään piehtaroivan kirkon vuosituhantinen piina sai nyt vastauksen.

Lutherin oivalluksesta syntynyt vanhurskauttamisoppi oli vapauttavaa, mutta samalla se kavensi kohtalokkaalla tavalla evankeliumin yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Vaikka Luther sai oivalluksen ja kehitti oppinsa Paavalin tekstistä, sillä ei ollut mitään tekemistä Paavalin ajatusten, saati Jeesuksen julistuksen kanssa.

Paavalille ja Jeesukselle vanhurskauttaminen ei ollut individualistista kuten Lutherilla.  Vanhurskauttaminen yksin uskosta ei vastannut Paavalin kohdalla kysymykseen, kuinka ahdistunut kristitty löytää armollisen Jumalan. Ruotsalaisen teologin ja Uuden testamentin tutkijan Krister Stendahlin mukaan Paavalille vanhurskauttamisessa ei ollut kyse siitä, miten me pelastumme vaan juutalaisten ja pakanoiden välisestä suhteesta: kuinka pakanat eli ei-juutalaiset voivat liittyä samaan messiaaniseen yhteisöön juutalaisten kanssa. Vanhurskauttaminen tarkoitti näiden ryhmien vihollisuuksien sovittamista, erottavien väliseinien purkamista, samaan yhteisöön liittymistä.

Paavali liittyi Jeesuksen sosiaaliseen evankeliumiin, joka tarkoitti yhteisön eheyttämistä, yhteisöllisen oikeuden ja oikeudenmukaisuuden toteutumista. Yksilö pelastui osana yhteisöä, ei siitä irrallaan. Siinä on uusi luomus, uusi ihminen Kristuksessa, ei siinä, että yksilö muuttuisi sisäisesti jotenkin laadullisesti toiseksi.

Vanhurskauttamisoppi on hämärtänyt vanhurskauttamisen sosiaalisen ulottuvuuden. Suomen kielen sanassa vanhurskas tämä ulottuvuus on kadotettu kokonaan. ”Van” tulee lujaa tai varmaa tarkoittavasta sanasta vaka. ”Hurskas” taas tarkoittaa viisasta. Vanhurskas on siis kömpelö käännös ruotsin sanasta rättvis, oikealla tavalla viisas. Tämä tulee lähelle sanan alkuperäistä merkitystä, kreikan sanaa dikaiosyne sekä englannin sanaa righteous, jotka molemmat tarkoittavat oikeamielistä, oikeudenmukaisuutta. Vanhurskauttaminen puolestaan on englanniksi justification, oikeutus. Vanhurskauttamisen sijaan pitäisi siis puhua oikeamielistämisestä, asioiden paikoilleen asettamisesta. 

Koko kirkollinen syntiapparaatti käänsi kristityn katseen itseensä, loputtomaan introspektioon, sen sijaan, että fokus olisi ihmisryhmiä erottavien väliseinien murtamisessa, vihollisuuksien voittamisessa, sovinnossa, oikeudenmukaisuudessa. Sekä Jeesuksella että Paavalilla usko ja teot olivat erottamattomassa yhteydessä toisiinsa, usko ja etiikka kulkivat käsi kädessä. He vaativat kristityiltä jatkuvasti mitä suurinta eettisyyttä ja korkeinta moraalia. Jumalan tunteminen ja oikeudenmukaisuus kuuluivat yhteen, kun puolestaan Augustinuksen ja Lutherin teologiassa ne irtosivat kohtalokkaalla tavalla toisistaan. Sen minkä kirkkoisä Augustinus aloitti, Luther ja reformaatio vahvistivat ja sinetöivät: etiikan ja uskon eron, evankeliumin kaventamisen yksilön sisäisyydeksi.

Augustinus ja Luther ovat vaikuttaneet merkittävällä tavalla nykyiseen luonnon ja ihmisen jakavan individualismin kulttuuriseen hegemoniaan, niin kirkossa kuin yhteiskunnassa. Kun reformaatio aloitti sekä kirkollisista että maallisista auktoriteeteista vapautumisen, se aloitti samalla syvenevän individualisaation, joka on johtanut ihmisen ja luonnon eriytymiseen, vieraantumiseen.

Vanhurskauttamisoppi on mekanistisen maailmankuvan airut, materialismin ja ateismin, nykyisen ääri-individualistisen, yksilön itsekkyyttä korostavan kulttuurin äiti. Se oli sillä historiallisella janalla, jossa irrotettiin toisistaan objektiivinen ja subjektiivinen, sisäinen ja ulkoinen, ruumis ja sielu. Se teki ihmisestä itsensä tarkkailijan, itsensä ulkopuolella eläjän. Vanhurskauttamisoppi on merkkipaalu siinä kehityksessä, joka vei Jumalalta tilan maailmasta, etäännytti hänet ihmisestä, luomakunnasta ja lopulta tappoi kokonaan.

Näin ei tarvitsisi olla. Uudessa testamentissa löytyy useampia ”vanhurskauttamisoppeja”, jotka eivät ole keskenään sukua. Vaikka Paavali käyttää samaa sanamuotoa kuin esimerkiksi Matteus, vuorisaarnan yhteydessä vanhurskaudesta puhuminen on vähintäänkin käännösvirhe, jos nyt ei suora ja tahallinen väärennös. Autuaita eivät ole he, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, vaan ne, jotka janoavat oikeutta tai oikeudenmukaisuutta. Ketään ei vainota vanhurskauden, vaan oikeudenmukaisuuden tähden. Vuorisaarnassa kyse on yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, tosin siihen sisältyy aimo annos hengellistä ulottuvuutta.

Oikeudenmukaisuus avautuu nykylukijalle huomattavasti helpommin kuin vanhurskauttaminen. Sitä ei kuitenkaan haluta, koska se asettaisi luterilaisen kirkon epämukavaan asemaan. Kirkko joutuisi oikeasti pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä. Vanhurskauttaminen mahdollistaa kirkon eskapismin. Kaikista luterilaisista selittelyistä huolimatta Jeesuksen kehotus rikkaalle jakamaan omaisuutensa ei ole retorinen keino, vaan aito kutsu toteuttaa yhteiskunnallista (ja hengellistä) oikeudenmukaisuutta.

Lienee mahdotonta tiivistää Paavalin ja Jeesuksen opetusta yhdeksi sanaksi ja samanlaiseksi viestiksi. Individualistiselle luterilaisuudelle sopii paremmin Paavalin opetus, vaikka sekin on tulkittu väärin. Evankeliumi on kirkolle kompastuskivi, ei vapauttava sanoma.

Tarvitaan paradigman muutos. Kirkon on  luovuttava yksilökeskeisestä teologiasta. Evankeliumi ja pelastus koskettavat koko luomakuntaa. Kristinuskossa ei ole kyse individualistisesta, omaan napaan tuijottavasta hurskaudesta tai taivas-eskapismista, vaan koko luomakunnan kohtalonyhteyden syvästä ymmärtämisestä ja kristinuskon tämänpuoleisuuden korostamisesta. Se on radikaalia, sisään sulkevaa, yksilöiden ja yhteisöjen välillä tapahtuvaa vihollisuuksien voittamista, tinkimätöntä vastarintaan asettumista sortavia valtoja ja voimia vastaan, taistelua jakamattoman ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja luomakunnan eheyden puolesta.

Tässä seison, enkä muuta voi, Jumala minua auttakoon.

Helsingissä 2.12.2020

Kai Sadinmaa