Lähetin tänään kapituliin vastaukseni lausuntopyyntöön, jotka koskivat pappeutta ja vanhurskauttamisoppia. Tässä vastaukseni jälkimmäiseen, josta olen tänne jo aiemmin kirjoittanut blogitekstin. Vastaukseni on pääpiirteissään sama. Kapituli päättää ratkaisustaan kokouksessaan 9.12 .
2) Olette blogikirjoituksessanne katsonut, että kirkon on luovuttava vanhurskauttamisopista. Tuomiokapituli pyytää vastaustanne siihen, sitoudutteko vanhurskauttamisoppiin siten kuin se on tunnustuksessamme sanottu, ja kehotatteko pappisvirassanne myös seurakuntalaisia siihen sitoutumaan.
Vastaukseni:
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkojärjestyksen 1 luvun 1 §:ssä todetaan:
”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”
Jumalan sanan valossa arvioituna olen nimenomaan toiminut pappislupauksen ja omantuntoni mukaisesti. Jeesus sanoi, että sapatti on ihmistä varten, ei ihminen sapattia varten. Analogisesti voi sanoa, että oppi on ihmistä varten, ei ihminen oppia varten. Tilanne on vastaava kuin Lutherin aikana, jolloin katolisen kirkon kieli oli latina, niin messussa kuin Raamatussa. Kun Luther käänsi Raamatun saksaksi, on meidän käännettävä kristinuskon kuollut kieli nykyihmisen tajuttavaksi ja jotta sillä olisi tarttumapintaa aikamme polttaviin kysymyksiin. Tämä koskee myös vanhurskauttamisoppia. En ole kehottanut siitä luopumaan, vaan tulkitsemaan sen uudelleen.
Te vaaditte minua sitoutumaan oppiin, josta on kirkon sisällä ristiriitaisia näkemyksiä. Kummasta vanhurskauttamisopista puhutte? Tarkoitatteko suomalaista ekumeenista teologiaa viime vuosina dominoineen ns. Mannermaan koulukunnan tulkintaa uskossa läsnä olevasta Kristuksesta (unio cum Christo), reaalis-onttisesta partisipaatiosta Kristukseen vai aiemmin ja yleisemmin esitettyä forenssis-imputatiivista tulkintaa? On aika vaikea osoittaa kovin täsmällisesti sitä tunnustuksen luterilaista vanhurskauttamisoppia, jota meidän kirkon pappien pitäisi opettaa. Onko edes tunnustuskirjojen vanhurskauttamisoppi yhtenäinen, kun professori Tuomo Mannermaa iski kiilaa niiden sisälle Lutherin ja Melanchtonin tulkintojen väliin?
Vaaditte myös sitoutumista tunnustuksen sanamuotoon. Tarkoitatteko suomenkielistä käännöstä vai saksankielistä tai latinankielistä versiota? Saksankielinen versio eroaa latinankielisestä niin paljon, että suomentamisessa on valittava jompikumpi. Melanchthon kirjoitti molempia rinnakkain. Keisarille esiteltiin saksalainen, ja jatkokeskustelun pohjana oli teologisesti tarkempi latinalainen. Tutkimus ei ole yksimielinen ensisijaisuudesta. Molemmista on suomennoksia.
Vaatimus sanamuotoon sitoutumisesta on outoa myös sen tähden, koska teologin ja papin tehtävä on tuoda aina uuteen tilanteeseen pyhien kirjoitusten alkuperäinen intentio, eikä tarttua niissä ilmaistuun sanamuotoon. Nimenomaan tästä on kysymys kritiikissäni vanhurskauttamisoppia vastaan. Se, kuten evankeliumi, on tulkittava aina uudelleen, uudessa ajassa ja paikassa.
Jumalaa ja uskoa ei oteta haltuun, niitä ei valloiteta. Me olemme koko ajan pyhällä paikalla missä tahansa kuljemmekin, missä olemmekin. Totuus ja merkitys eivät ole koskaan siinä mistä puhutaan. Ne ovat toisaalla. On katsottava sinne, mihin sanat eivät yllä, mihin ne viittaavat. Sana on sormi, joka osoittaa aurinkoa. Se itsessään ei ole valon lähde. Se osoittaa valon, tuo sen ilmeiseksi. Totuus ja merkitys ovat aina marginaalissa, varjoissa, kätköissä, pimennoissa, näkökentän reunamilla, sanojen ja lauseiden välissä, tyhjässä tilassa, takana, alla, ei koskaan keskiössä.
Kristillinen kieli ja sanat ovat aina metaforaa, kielikuvaa. Ne eivät ole eivätkä voi olla totuuslauseita. Siksi oppien ja tunnustusten omistaminen on harhaa. Kirkon dogmaatikot ovat tehneet opista kultaisen patsaan, jota mustasukkaisena kumartavat ja vartioivat. Heidän oppinsa on ympyrä, josta ei saa otetta. Siinä ei ole säröä, johon ihminen voisi tarttua. Luther sanoo:
”Opin siis pitää olla kuin eheä, pyöreä kultakehä, jossa ei ole ainoatakaan halkeamaa; jos tulee pieninkin halkeama, kehä ei enää ole koskematon.” (Galatalaiskirjeen selitys, s. 586.)
Näin täydellisen aukottomaan systeemiin ei mahdu elämä, ihminen, ei edes kärpänen. Dogmaatikot istuvat tunnustus-epäjumalansa vieressä paljastetut miekat käsissään kuin Jumalan kerubit paratiisin portilla ja iskevät armottomasti, jos joku yrittää päästä sisään ja saastuttaa pyhän opin.
Miten me voimme vaatia ihmisiä uskomaan vanhurskauttamisoppiin kun jopa kaikkein oppineimmilla teologeilla on vaikeuksia ymmärtää sitä? Käsite on niin outo, ettei sitä voi mitenkään tehdä enää ymmärrettäväksi. Ymmärryksen perinne on katkennut jo kauan sitten. Siitä huolimatta vanhurskauttamisoppi on kirkon kivijalka, pyhimmistä pyhin, luovuttamaton oppi, jonka varassa kirkko seisoo tai kaatuu.
Vanhurskauttamisopilla määritellään, miten syntinen ihminen pelastuu, tulee Jumalan hyväksymäksi. Oppi edellyttää käsitystä ihmisen täysin turmeltuneesta luonteesta, augustinolaisesta perisynnistä, jonka mukaan ihminen on syntymästä saakka syntinen ja siten pelastuksen ulkopuolella. Jumala ei voi katsoa meitä, koska olemme niin turmeltuneita. Sen vuoksi vaadittiin Jeesuksen uhri. Uhraamalla poikansa Jumala voi nyt katsoa meitä, ei suoraan, vaan poikansa uhrin läpi. Hänen verensä peittää syntimme. Siksi pelastumme. Ne jotka eivät anna vanhurskauttaa itseään ja usko Jumalan antamaan uhriin, eivät voi pelastua.
Vanhurskauttamisopin taustalla olevan, yksilön syyllisyyttä ja syntisyyttä korostavan kirkon kehitys alkoi kirkkoisä Augustinuksesta (v. 354-430). Hänen myötään synnistä tuli kristillisen kirkon teologian ydin. Kirkko alkoi kääntyä sisäänpäin. Yksilön synnistä kehittyi hiljalleen kirkon ydinasia, vaikka kristinuskon keskushenkilö Jeesus Nasaretilainen ei siitä ollut juurikaan kiinnostunut.
Luther oli syntikirkon kehityksen looginen tulema ja kehityksen väistämätön huippu. Tämä superahdistunut augustinolaismunkki ripittäytyi päivittäin jopa kuusi tuntia jonkin mieltänsä polttavan asian tähden. Jokainen synti oli löydettävä omasta mielestä, tuotava valoon, jotta voisi saada rauhan. Luther järkyttyi huomatessaan, kuinka huolellisen itsetutkiskelun ja puhdistuksen jälkeen hänen mieleensä saattoi yhtäkkiä tulla jokin menneisyyden synti. Ne eivät loppuneet koskaan. Ja vielä enemmän hän hämmentyi siitä, ettei kaikkia syntejä voi edes havaita itsestään. Luther käsitti, kuinka itsepetos oli helppoa. Ihminen kätkee syntinsä niin, ettei edes itse tiedä niistä mitään.
Luther vajosi epätoivoon. Hän tunsi kauhua. Hänen hermonsa olivat kireällä kuin viulunkieli. Kuihtuneen lehden rapina sai hänet hypähtämään säikähdyksestä. Hän näki painajaisia, pelkäsi pimeää ja oli varma, että joutuisi helvettiin. Hän pohti lakkaamatta Paavalin Roomalaiskirjeen 1 luvun jaetta 17: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” Luther mietti, miten Jumalan oikeudenmukaisuus ja kyseinen jae sopivat yhteen.
Lukemattomien valvottujen öiden jälkeen hän alkoi oivaltaa. Jumalan oikeudenmukaisuus ilmenee ihmisen vanhurskauttamisessa, yksin uskon kautta, ilman ihmisen omia tekoja tai ansioita. Lutherin oivallus oli järisyttävä. Syntisyydessään piehtaroivan kirkon vuosituhantinen piina sai nyt vastauksen.
Lutherin oivalluksesta syntynyt vanhurskauttamisoppi oli vapauttavaa, mutta samalla se kavensi kohtalokkaalla tavalla evankeliumin yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Vaikka Luther sai oivalluksen ja kehitti oppinsa Paavalin tekstistä, sillä ei ollut mitään tekemistä Paavalin ajatusten, saati Jeesuksen julistuksen kanssa.
Paavalille ja Jeesukselle vanhurskauttaminen ei ollut individualistista kuten Lutherilla. Vanhurskauttaminen yksin uskosta ei vastannut Paavalin kohdalla kysymykseen, kuinka ahdistunut kristitty löytää armollisen Jumalan. Ruotsalaisen teologin ja Uuden testamentin tutkijan Krister Stendahlin mukaan Paavalille vanhurskauttamisessa ei ollut kyse siitä, miten me pelastumme vaan juutalaisten ja pakanoiden välisestä suhteesta: kuinka pakanat eli ei-juutalaiset voivat liittyä samaan messiaaniseen yhteisöön juutalaisten kanssa. Vanhurskauttaminen tarkoitti näiden ryhmien vihollisuuksien sovittamista, erottavien väliseinien purkamista, samaan yhteisöön liittymistä.
Paavali liittyi Jeesuksen sosiaaliseen evankeliumiin, joka tarkoitti yhteisön eheyttämistä, yhteisöllisen oikeuden ja oikeudenmukaisuuden toteutumista. Yksilö pelastui osana yhteisöä, ei siitä irrallaan. Siinä on uusi luomus, uusi ihminen Kristuksessa, ei siinä, että yksilö muuttuisi sisäisesti jotenkin laadullisesti toiseksi.
Vanhurskauttamisoppi on hämärtänyt vanhurskauttamisen sosiaalisen ulottuvuuden. Suomen kielen sanassa vanhurskas tämä ulottuvuus on kadotettu kokonaan. ”Van” tulee lujaa tai varmaa tarkoittavasta sanasta vaka. ”Hurskas” taas tarkoittaa viisasta. Vanhurskas on siis kömpelö käännös ruotsin sanasta rättvis, oikealla tavalla viisas. Tämä tulee lähelle sanan alkuperäistä merkitystä, kreikan sanaa dikaiosyne sekä englannin sanaa righteous, jotka molemmat tarkoittavat oikeamielistä, oikeudenmukaisuutta. Vanhurskauttaminen puolestaan on englanniksi justification, oikeutus. Vanhurskauttamisen sijaan pitäisi siis puhua oikeamielistämisestä, asioiden paikoilleen asettamisesta.
Koko kirkollinen syntiapparaatti käänsi kristityn katseen itseensä, loputtomaan introspektioon, sen sijaan, että fokus olisi ihmisryhmiä erottavien väliseinien murtamisessa, vihollisuuksien voittamisessa, sovinnossa, oikeudenmukaisuudessa. Sekä Jeesuksella että Paavalilla usko ja teot olivat erottamattomassa yhteydessä toisiinsa, usko ja etiikka kulkivat käsi kädessä. He vaativat kristityiltä jatkuvasti mitä suurinta eettisyyttä ja korkeinta moraalia. Jumalan tunteminen ja oikeudenmukaisuus kuuluivat yhteen, kun puolestaan Augustinuksen ja Lutherin teologiassa ne irtosivat kohtalokkaalla tavalla toisistaan. Sen minkä kirkkoisä Augustinus aloitti, Luther ja reformaatio vahvistivat ja sinetöivät: etiikan ja uskon eron, evankeliumin kaventamisen yksilön sisäisyydeksi.
Augustinus ja Luther ovat vaikuttaneet merkittävällä tavalla nykyiseen luonnon ja ihmisen jakavan individualismin kulttuuriseen hegemoniaan, niin kirkossa kuin yhteiskunnassa. Kun reformaatio aloitti sekä kirkollisista että maallisista auktoriteeteista vapautumisen, se aloitti samalla syvenevän individualisaation, joka on johtanut ihmisen ja luonnon eriytymiseen, vieraantumiseen.
Vanhurskauttamisoppi on mekanistisen maailmankuvan airut, materialismin ja ateismin, nykyisen ääri-individualistisen, yksilön itsekkyyttä korostavan kulttuurin äiti. Se oli sillä historiallisella janalla, jossa irrotettiin toisistaan objektiivinen ja subjektiivinen, sisäinen ja ulkoinen, ruumis ja sielu. Se teki ihmisestä itsensä tarkkailijan, itsensä ulkopuolella eläjän. Vanhurskauttamisoppi on merkkipaalu siinä kehityksessä, joka vei Jumalalta tilan maailmasta, etäännytti hänet ihmisestä, luomakunnasta ja lopulta tappoi kokonaan.
Näin ei tarvitsisi olla. Uudessa testamentissa löytyy useampia ”vanhurskauttamisoppeja”, jotka eivät ole keskenään sukua. Vaikka Paavali käyttää samaa sanamuotoa kuin esimerkiksi Matteus, vuorisaarnan yhteydessä vanhurskaudesta puhuminen on vähintäänkin käännösvirhe, jos nyt ei suora ja tahallinen väärennös. Autuaita eivät ole he, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, vaan ne, jotka janoavat oikeutta tai oikeudenmukaisuutta. Ketään ei vainota vanhurskauden, vaan oikeudenmukaisuuden tähden. Vuorisaarnassa kyse on yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, tosin siihen sisältyy aimo annos hengellistä ulottuvuutta.
Oikeudenmukaisuus avautuu nykylukijalle huomattavasti helpommin kuin vanhurskauttaminen. Sitä ei kuitenkaan haluta, koska se asettaisi luterilaisen kirkon epämukavaan asemaan. Kirkko joutuisi oikeasti pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä. Vanhurskauttaminen mahdollistaa kirkon eskapismin. Kaikista luterilaisista selittelyistä huolimatta Jeesuksen kehotus rikkaalle jakamaan omaisuutensa ei ole retorinen keino, vaan aito kutsu toteuttaa yhteiskunnallista (ja hengellistä) oikeudenmukaisuutta.
Lienee mahdotonta tiivistää Paavalin ja Jeesuksen opetusta yhdeksi sanaksi ja samanlaiseksi viestiksi. Individualistiselle luterilaisuudelle sopii paremmin Paavalin opetus, vaikka sekin on tulkittu väärin. Evankeliumi on kirkolle kompastuskivi, ei vapauttava sanoma.
Tarvitaan paradigman muutos. Kirkon on luovuttava yksilökeskeisestä teologiasta. Evankeliumi ja pelastus koskettavat koko luomakuntaa. Kristinuskossa ei ole kyse individualistisesta, omaan napaan tuijottavasta hurskaudesta tai taivas-eskapismista, vaan koko luomakunnan kohtalonyhteyden syvästä ymmärtämisestä ja kristinuskon tämänpuoleisuuden korostamisesta. Se on radikaalia, sisään sulkevaa, yksilöiden ja yhteisöjen välillä tapahtuvaa vihollisuuksien voittamista, tinkimätöntä vastarintaan asettumista sortavia valtoja ja voimia vastaan, taistelua jakamattoman ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja luomakunnan eheyden puolesta.
Tässä seison, enkä muuta voi, Jumala minua auttakoon.
Helsingissä 2.12.2020
Kai Sadinmaa
Kerran kysyin eräältä psykiatrilta, mikä voisi olla psykologinen selitys sille, että jotkut kiroilevat niin paljon. Vastaus: Heillä on huono sanavarasto. Teologinen selitys on tietysti hieman erilainen. Mutta vastaus oli silti hyvä!
Kain intentio on oikea. Hän etsii uskon kokonaisvaltaista ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Sitähän jäJeesus julisti eikä Paavalikaan vastustanut. Unohtaaessaan ristin Kai kuitenkin tekee vakavan ajatusvirheen. Hän poistaa uskosta armon ja tekee siitä vain yhden lak henkisen itsensäkehittämis metodin. Juuri vanhurskauttamisoppi osoittaisi, mistä todellinen muutos lähtee: sydämestä. Siellä täytyy tapahtua vallankumous ensin ja sitten vasta muualla.
Jeesuksen mukaan pahoilla teoilla on perustansa ihmisen sydämessä (Mark. /:21-23). Ihminen ei ole sydämensä herra. Silti ihmisellä voi olla sydämen salattua yhteyttä Jumalaan.
Timo, en minä ristiä unohda, enkö poista armoa, enkä tee uskosta lakihenkistä vaan kritisoin vanhurskauttamisoppia, joka siis perustuu Paavalin teksteihin, vaikka Paavalille se tarkoitti jotain muuta.
Vaikka Luther sai oivalluksen ja kehitti oppinsa Paavalin tekstistä, sillä ei ollut mitään tekemistä Paavalin ajatusten kanssa. Paavalille vanhurskauttaminen tarkoitti jotain muuta kuin Lutherille. Paavalin Damaskoksen tiellä kokema ilmestys, jossa hän kohtasi ylösnousseen Kristuksen, oli samalla kertaa perustava oivallus ja kutsu. Sen kiteytymä ja kirkastuma on Paavalin tunnetuin slogan: vanhurskautettu uskosta, ei teoista. Siinä ei ollut kyse samanlaisesta kokemuksesta kuin Lutherilla, jossa Paavali olisi löytänyt rauhan pitkään vaivanneelle syylliselle omatunnolleen. Ei ollut kyse myöskään siitä, että hän olisi kääntynyt pois lainomaisesta juutalaisuudesta armokristillisyyteen vaan, päinvastoin, hän löysi uudelleen oman uskonsa perustan, isiensä uskon juuret.
Usko perustui Jumalan Abrahamille antamaan kutsuun ja lupaukseen sekä Jumalan kansan vapauttamiseen Egyptin orjuudesta. Kyse oli siis juutalaisuuden sisäisestä reformaatiosta, ei juutalaisuuden hylkäämisestä ja uudesta uskonnosta. Kun Paavali puhuu uskon kautta vanhurskauttamisesta, niin hän ei Lutherin tai Augustinuksen tapaan hakenut Jumalalta helpotusta kyvyttömyyteensä hyväksyä itseään, ei vapautta omaan ahdistukseensa, vaan kyse oli siitä miten pakanat pääsevät osallisiksi samasta messiaanisesta yhteisöstä juutalaisten kanssa.
Jos kirkko haluaa pitää vanhurskauttamisoppinsa niin sen ainakin pitää tunnustaa, ettei sillä ole mitään tekemistä Paavalin kanssa.
Pitää olla: Mark. 7:21-23.
Ehdottoman totuuden löytänyt uskova kokee tehtäväkseen toimia oikean opin julistajana ja vartijana. Hän löytää uskostaan vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Ja kun on löytänyt lopullisen totuuden, helpottaahan se suuresti: totuutta ei enää tarvitse etsiä.
Hieno teksti ja avaa monia vanhurskauteen ja vanhurskauttamiseen liittyviä asioita hyvällä tavalla.
Kyllä, kannattaa lukea ihan ajatuksella.
Timo Pöyhösen kanssa samoilla linjoilla. Sadinmaan perustelut ovat johdonmukaisia, mutta vain siltä osin miten hän esittää ihmisen käsittämää oikeudenmukaisuutta.
Jos Jeesus ei olisi noussut ylös haudasta, niin asia olisikin juuri Kain esittämällä tavalla. Meillä ei olisi mitään muuta toivoa, kuin ihmisen toiminnan hurskaus. eli oikeudenmukaisuus joka perustautuu lakiin ja sen ymmärtämiseen.
”Van”hurskaus taas kuvaakin juuri toista asiaa, eli Jumalan oikeamielisyyttä, joka taas ei taivu aina meidän ihmisten käsityskyvyn alueelle. Kun Jumala toteuttaa omaa
oikeudenmukaisuuttaan, niin Hän ei kysy meidän mielipidettä, vaan Hän saattaa vapauttaa murhamiehen kuin tyhjää, ilman rangaistusta, jolloin Armo jouksee oikeuden edelle. Kuten sanotaan: Armo käy oikeuden edellä ja tämä ei käy ihmisen ”mielenmukaisuuteen”, joka myös kuvaa sanaa vanhurskaus. Jumalan mielenmukaisuus on meille vaikea käsite.
Näin siis Kirkossa onkin alusta asti uskottu Jumalan lupaukseen, jossa täyttyi Jumalan vanhurskaus, joka luetaan meidän hyväksemme, kuten on kirjoitettu: ”Mutta kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan.”
Gal.4:4-5
Jumalan toteuttaman varhurskauttamisen ei siis ole syytä pohjautua inhimillisen ajatuksen ja ihmisen käsittämän oikeudenmukaisuuden varaan, vaan Jumalan lupaukseen, joka on todellisuutta yksittäisen ihmisen kohdalla, kuten myös sen yhteisön kohdalla, jotka ovat asettaneet toivonsa Kristukseen, eikä itseensä tai mihinkään inhimilliseen tahdon ponnistukseen. Kuten sanottua: ”Sillä Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko.”
”Koska me siis olemme Jumalan sukua, emme saa luulla, että jumaluus on samankaltainen kuin kulta tai hopea tai kivi, sellainen kuin inhimillisen taiteen ja ajatuksen kuvailema. Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus.
Sillä hän on säätänyt päivän, jona hän on tuomitseva maanpiirin vanhurskaudessa sen miehen kautta, jonka hän siihen on määrännyt; ja hän on antanut kaikille siitä vakuuden, herättämällä hänet kuolleista.” Apost.t.17:29-31
Eihän parannuksen tekeminen ole muuta, kuin että käännymme Jumalan puoleen ja näin luotamme asiamme Jumalan huomaan. Kaikki hyvä tekeminen maailmassa tulee siis Evankeliumin uskomisen kautta.
”Niin he sanoivat hänelle: ”Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?” Jeesus vastasi ja sanoi heille: ”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt”. Joh.6:28-29
Kuten Ismo toteaa, ”se on Jumalan teko, että me uskomme Kristukseen”. Se, että me olemme uskosta vanhurskaaksi tulleet ilman tekoja, tämä lahjavanhurskaus pitää painua meidän päästämme sydämeen, sillä eihän se muutoin meitä auta. Emme tule autuaiksi ”naapurin uskolla,” emmekä pelkällä pään tiedolla. Paavalihan toteaa: Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei, niin ette kestä koetusta (2Kor13).” Eikö usko ollut sikäli individualistinen myös Paavalilla. Kristus hänessä.
Paavali sai myös Jumalan armosta ristin nauloineen, jotka Kristus tuo myös meille uskon myötä astuessaan sydämeemme ja jokaiselle tarpeen mukaan. Ristin, jota me emme kukaan syntisen luontomme johdosta tahdo vapaaehtoisesti kantaa. Risti, ahdistus, kärsimys, mutta kätkeytyneenä uskossa Jumalan salattu viisaus. Risti ja kiitos! Ahdistuksissa vähitellen opittu ja uudestaan joudumme aina tätä opettelemaan, eikä valmista tule yhtä vähän kuin se, että tulisimme synnittömiksi.
Itseasiassa tänäkin päivänä kirkossa keskeistä on kirkon opetuksessa mysteereiden hyväksyminen niin teologisissa dokmeissa kuin hengellisten substanssien välittämisessä joistä keskeinen on päästäminen uskomaan vanhurskautuksen ilosanomaan niin syntien asiassa kuin varmuuteen pelastumisen asiassa.
Eikö tätä voisi myös kääntää paremmalle kielikuvalle. No, en usko sitä haluttavan tehdä kun Kai Sadinmaankin asia ratkaistavana.
Ennen totuuden puhujia arvostettiin Kuninkaiden paikoissa, mutta nyt ei kehtaa sanoa enempää.
Varsin suorasukainen tuo Kai Sadinmaan kannanotto vanhurskaus-käsitteeseen, eikä suinkaan ainoa näillä palstoilla. Sanan merkitystä valaistiin blogissa hyvin sekä alkukielen kannalta, ja myös toisen kotimaisen ja englannin käytänteitä tuotiin vastaansanomattomasti esille.
Tälläkin palstalla esitelty uusi KR2020 kääntää aiemman vanhurskauden oikeudenmukaisuudeksi. Vuorisaarnassa onnellisiksi julistetaan ne, ”joilla on oikeudenmukaisuuden nälkä ja jano”. Ja vaino tulee uudessa käännöksessä ”oikeudenmukaisuuden vuoksi” eikä enää meille paljon epämääräisemmän vanhurskauden seurauksena.
Jos oikein ymmärsin, Kai tuo oikeudenmukaisuuden normeiksi jotakin ihmislähtöistä, ikäänkuin kristityn täytyisi olla poliittisesti aktiivinen voidakseen tuota oikeudenmukaisuutta ajaa. Että meidänkin tulee kaataa pöytiä ja sanoa suorat sanat kauppamiehille. Mutta opettaako Raamattu, että meidän ihmisten ponnisteluilla maapallosta tehdään paratiisi? Raamattu kyllä kannustaa hyvän tekemiseen toisille eikä ainakaan kiellä osallistumasta nälkämaan hyväksi tehtyyn vapaaehtoiseen työhön. Mutta löytyvätkö yhteiskunnallisesta toiminnasta ne Jeesuksen oleelliset jalanjäljet?
Mielestäni oikeudenmukaisuuden normit eivät ole poliittisten aatteiden ohjelmakirjoihin painettuja, kyllä ne menettelytavat on periaatteina Raamattuun kirjoitettu. On mielenkiintoista huomata, että kun Johannes Kastajan vanhemmat olivat ”vanhurskaita”, niin uusi käännös muotoilee perustan tälle seuraavasti: ”Molemmat olivat Jumalan silmissä oikeamielisiä ja elivät kaikkien Herran käskyjen ja sääntöjen mukaan.”(Lu1:6)
Vuorisaarnassa Jeesus viittaa oikeudenmukaisuuteen Jumalan mittapuun mukaan eikä meidän ihmisten monimutkaisten normistojen perusteella. ”Onnellisia ovat ne, joita vainotaan oikeudenmukaisuuden vuoksi: taivaiden valtakunta on heidän.”(Mat5:10) Meille kerrotaan, että jo alkukristittyjä vainottiin, mutta ei suinkaan sen vuoksi, että he olisivat olleet mukana jossakin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkivässä liikkeessä. Ongelma tuli toisesta suunnasta: ”He kaikki rikkovat keisarin säädöksiä väittäessään, että on olemassa toinen hallitsija, eräs Jeesus.”(Apt17:7)
Kuten tuossa blogissaan Kai totesi, Jeesus kehotti rikasta miestä, että ”Jos haluat olla täydellinen, mene myymään koko omaisuutesi ja anna rahat köyhille.” Se on selvästikin täsmäohje tuolle rikkauteensa kiintyneelle, mutta ei suinkaan yleinen toimintaohje, minkä voi muusta Raamatun uudemman puolen opetuksesta päätellä. Ja Jeesus totesi köyhyydestä tässä maailmanajassa: ”Köyhät teillä on luonanne aina, ja te voitte tehdä heille hyvää milloin tahdotte, mutta minua teillä ei aina ole.”(Mark 14:7)
Olisiko kristityn sittenkin keskityttävä siihen työhön, jota Jeesus piti kaikkein suurimpana oikeudenmukaisuuden levittämiskeinona: ”opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.” Kaikki eivät halua ottaa tuota opetusta vastaan, ja heillä on siihen täysi oikeus. Lopuksi kuitenkin: ”kun sinä panet tuomiosi täytäntöön maan päällä, maanpiirin asukkaat oppivat tuntemaan vanhurskauden.”(Jes26:9)
Rauli Toivonen, mitä Jeesuksen mainitsema oikeudenmukaisuus sinusta tarkoittaa? Miten se ilmenee niillä jotka sitä toteuttavat?
Kiitos kysymästä, Kai.
Kysyit Jeesuksen markkinoimasta vanhurskaudesta, joka paremmin kääntyy nykykielellä oikeudenmukaisuudeksi. Vastaan ensin, mitä se ei mielestäni tarkoita.
Nykyinen oikeudenmukaisuus ihmisten määrittelemänä on hyvin epämääräinen käsite. Ajatellaan vaikkapa oikeudenmukaista tuloverotusta, jonka kauneus on hyvinkin katsojan silmässä, ja joka riippuu usein tuloluokasta johon itse kuuluu. Onko suomalainen käytäntö oikeudenmukaisempi kuin esimerkiksi Virossa tai USA:ssa?
Yhtä erilaisin punnuksin kiistellään oikeudenmukaisesta korona-korvauksesta, oikeudenmukaisesta avioliittolainsäädännöstä, sosiaaliavun antamisesta ja pakolaiskysymyksistä.
Demokratiassa oikeudenmukaisuuden päättää usein se, jolla on valtaa ja resursseja markkinoida oma oikeudenmukaisuutensa päättäjille. Vahvojen ehdoilla oikeudenmukaisuus useimmiten etenee maailmassa, oikeutetut sotilaalliset väliintuloa mukaan luettuna.
Jeesuksen opetus oikeudenmukaisuudesta perustuu ihan muuhun kun että me sen enemmistöpäätöksin määrittelisimme. Tämä ilmenee hyvin hänen repliikkinsä siellä Vuorisaarnassa: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta(”dikaiosynē”) tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.”(Mat6:33)
Ja tuo ”Jumalan vanhurskaat tahdon etsiminen” on siis kristityn linja. Ainoa paikka, josta sen koordinaatit löytyy, on meille kirjoitettu Jumalan sana, Raamattu. Ei pykäläviidakkona vaan periaatteita juuri oikeudenmukaisuuteen tarjoavana teoksena, jonka ymmärtämistä Jeesus taivaasta käsin ohjailee, olipa koolla kaksi, kolme tai enemmänkin.
Raamattu tarjoaa oikeudenmukaista elämäntapaa sellaiselle, joka haluaa sitä noudattaa. Kaikki eivät halua, ja siksi oikeudenmukaisuus ei tässä Saatanan hallitsemassa maailmassa oikein tahdo edetä, vaikka kuinka sitä tavoittelisimme. ”Tulkoon sinun valtakuntasi” on ratkaisu myös oikeudenmukaisuuden toteutumiseen tällä planeetalla.
Jeesus kertoi myös, että Jumalan oikeudenmukaisuuden opiskelu ja soveltaminen omassa elämässä tuottaa onnellisuutta. Näin KR2020 Vuorisaarnaa kääntää: ”Onnellisia ovat ne, joilla on oikeudenmukaisuuden nälkä ja jano”. Tuo onnellisuus tulee siitä, että nyt noudattaa niitä ohjeita ja tavoittelee niitä asioita, joilla on tulevaisuus.
Kysyit myös ”Miten se(oikeudenmukaisuus) ilmenee niillä jotka sitä toteuttavat?”
Mielestäni se ei ilmene siis siinä, että on tarmokkaasti mukana erilaisissa mielenosoituksissa, kansanliikkeissä tai poliittisissa puolueissa. Pyrkimys oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen ilmenee siitä, mitä me päivittäin teemme silmämääränä Jumalan hallinto Jeesus-kuninkaan johdolla. Kyllä siihen kuuluu myös konkreettista hyvän tekemistä, kuten Jeesuksen seuraaja Paavali opasti: ”Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin.”(Gal6:10, KR2020))
Nykyisellä maailmalla ja sen oikeudenmukaisuudella on varsin huono tulevaisuus, siksi siihen ei kannata satsata. Näin Jeesuksen apostoli sellaisten hankkeiden kannattavuudesta: ”Ja maailma himoineen katoaa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti.”(1.Joh2:17)
”Köyhät teillä on luonanne aina, ja te voitte tehdä heille hyvää milloin tahdotte, mutta minua teillä ei aina ole.”(Mark 14:7)
Tässä yhteydesä käsite ’köyhät’ ei ole universaali eikä edes kaikkia heprealasia köyhiä tarkoittava vaan Jeeus viittasi essealsiin veljinsä, joiden yksi itsenimitys oli juuri ’köyhät’ (ani , ebion) sillä he olivat yhteisöön liittyessään luopuneet omaisuudestaan. Jeesus tarkoitti, että näitä essealaisia voitaisiin auttaa myöhemminkin.
Seppo. Edellisessä jakeessa kerrotaan joidenkin läsnäolijoista moittineen Lasaruksen siskoa Mariaa kalliin tuotteen käytöstä. Näin esitettiin vaihtoehto: ”Sen olisi voinut myydä ja antaa rahat köyhille.”
Oletko Seppo sitä mieltä, että tässäkin köyhät ovat juuri essealaisia? Miten perustelet sellaisen vaihtoehdon tavalliselle raamatunlukijalle
Eikö juuri tällä kohden Jeesus opettanut, että on olemassa jotakin vielä tärkeämpää kuin köyhien auttaminen nykymaailmassa? Nimittäin Jeesukselle arvostuksen osoittaminen, se kun on sitä oikeudenmukaisuutta parhaimmillaan. Tuossa tilanteessa se ilmeni aidon nardusöljyn muodossa, ja kuten Jeesus ennusti: ”Totisesti: kaikkialla maailmassa, missä ikinä evankeliumin sanoma julistetaan, tullaan muistamaan myös tämä nainen ja kertomaan, mitä hän teki.”
Kai Sadinmaa, Jeesus oli syrjäytettyjen ja yhteiskunnasta ulosheitettyjen ystävä. Olenko minä? Ovatko täällä bloggaavat ja kommentoivat? Voin vastata vain omasta puolestani ja todeta, että haluaisin kyllä olla, mutta kovin vähän olen toistaiseksi toiminut heidän hyväkseen.
Jeesukselle ominainen tapa opettaa keskeistä Jumalasta ja Jumalan valtakunnasta oli vertausten kertominen. Niissä armahtavaisuuden, laupeuden osoittamisen viesti toistuu yhä uudelleen.
”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa” (Luuk. 6:36). Omassa elämässäni yritän opetella kulkemaan armahtavaisuuden tiellä.
Markuksen evankeliumi: 6:34 ”Ja astuessaan maihin hän näki paljon kansaa, ja hänen kävi heitä sääliksi, koska he olivat niinkuin lampaat, joilla ei ole paimenta, ja hän rupesi opettamaan heille moninaisia.
8:2 ”Minun käy sääliksi kansaa, sillä he ovat jo kolme päivää olleet minun tykönäni, eikä heillä ole mitään syötävää.”
Mistä leivän puutteesta oli kysymys? Kirkon diakonian jakamasta kassista? Mitä on yhteiskunnallinen ja hengellinen oikeudenmukaisuus tämän Raamatun kohdan valossa? Irrallista Raamatun tulkintaa, vai mitä? Metaforia, tottakai joka päivä energian tarvitsemme, mutta oliko kysymys myös jostain muusta?
Blogisti:”Kaikista luterilaisista selittelyistä huolimatta Jeesuksen kehotus rikkaalle jakamaan omaisuutensa ei ole retorinen keino, vaan aito kutsu toteuttaa yhteiskunnallista (ja hengellistä) oikeudenmukaisuutta.”
Pienen pojan eväät tässä asia yhteydessä ovat jotain muuta kuin kehotus rikkaille, jotka perinteisesti eivät ole samalla asialla kuin tämä pieni poika.
Onko Kristuksen tuoma evankeliumin armo enemmän kuin rikkaiden tuomat lahjat? Tottakai on. Jotkut suunnat opettavat, että viisi leipää ovat Daavidin kokoamat kivet Goljatia vastaan sekä viisi haavaa Kristuksen ruumiissa? Kaksi kalaa ovat kaste ja ehtoollinen? Liian vaikeita kielikuvia avattaviksi/uskottaviksi vai pois heitettäviksi? Hulluutta tälle maailmalle?
Jumalan valtakunnassa heikko on vahva!?