Keskipohjanmaa -lehdessä olleeseen kirjoitukseen
Tapani Kirsilä:
”Vapaus uskoa
Viime viikkoina on julkisuudessa jälleen kerran, nostettu äärimmäisen negatiivisella tavalla esiin vanhoillislestadiolaisuus. ”Piikin” kärjessä ovat tällä kertaa olleet perheiden äidit, joidenka elämää on pyritty osoittamaan kauhuskenaarioksi heidän uskonsa ja vakaumuksensa perusteella.
Tällainen yleistykseen pyrkivä leimaaminen on tuonut tuhansille, vanhoillislestadiolaisuuden turvalliseksi ja hengelliseksi kodikseen tunteville äideille ahdistusta.
On unohdettu, että Suomessa on uskonnon- ja vakaumuksenvapauslaki, jossa sanotaan: ”Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan.” (Suomen perustuslaki 11§) Ketään ei siis saa, eikä voi pakottaa uskomaan tai kuulumaan johonkin yhteisöön vastoin tahtoaan.
Jos joku omista henkilökohtaisista lähtökohdistaan kokee, ettei halua enää kuulua tiettyyn yhteisöön, ei ole korrektia ryhtyä arvostelemaan ja lyömään niitä, jotka haluavat elää ja uskoa kyseisellä tavalla. On täysin epäasiallista lähteä leimaamaan lähimmäisten uskonnollista vakaumusta yksittäisten tapausten perusteella ja näin ruokkimaan aikamme kyltymätöntä sensaationälkää.
Miltähän mahtaisi näyttää kirja, joka koottaisiin yhteiskunnastamme niiden äitien elämästä, jotka joutuvat elämään nyrkin, viinapullon ja hellan välissä? Tai tutkimus niitten lasten ja nuorten elämäntarinoista, jotka sysätään kylmästi sivuun uuden parisuhteen takia ja oman itsekkyyden ja nautinnonhalun tieltä?
Perhe on edelleen yhteiskunnan ydin, jonka tukemiseen tulisi päättäjätahojenkin kiinnittää paljon enemmän huomiota. Edelleen on totta myös se, että isän paras lahja omille lapsilleen, on rakastaa heidän äitiään.
Äidit tekevät arvokasta palvelustyötä tälle rakkaalle isiemme maalle synnyttäessään ja kasvattaessaan lapsiaan yhteiskunnan palvelukseen, olipa perhe pieni tai suuri. Työelämäänkin ehtii vielä moni äiti lasten ”lentäessä pesästään”.
Ei tule unohtaa, että kerran tulee myös se päivä, jolloin suurenkin perheen äiti ”seisoo suurella rohkeudella niitä vastaan, jotka ovat pitäneet hänen elämäänsä tyhmänä ja loppuaan häpeänä”. (Viis. 5:1, 4) Tuona päivänä on turvallista todeta: ”Isä tässä minä ja lapset, jotka Sinä minulle annoit.”
Jumala maatamme ja kansaamme siunatkoon.
Tapani Kirsilä
kappalainen
SIEVI”
Vastineeni:
Hyvä Sievin seurakunnan kappalainen Tapani Kirsilä, olet kokenut Aila Ruohon kanssa kirjoittamani kirjan Usko, toivo ja raskaus ”piikin” kohdistuvan vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen äiteihin, joidenka elämää kirja sanojesi mukaan pyrkii osoittamaan kauhuskenaarioksi heidän uskonsa ja vakaumuksen perusteella.
Täytyy sanoa, että olet käsittänyt asian ihan väärin, harmi niin. ”Piikkimme”, jos nyt tätä sanaa haluamme käyttää, on kohdistettu liikkeen painostavaan ja pelottelevaan opetukseen seksuaalisuudesta ja ehkäisystä, jotka ajavat joitakin liikkeen jäseniä sietokyvyn äärirajoille saakka. Jokainen tällainen kärsivä ihminen on ”laulun” arvoinen, eli hänen elämäänsä ja kärsimystään ei ole sopivaa ja oikein ohittaa, huolimatta tapausten oletetusta vähäisestä määrästä. Varsinkin uskonnollisessa yhteisössä, kuvittelisi sairaiden, kärsivien ja köyhien elävän vahvassa turvaverkossa, rakkauden ja huolenpidon kohteena.
Puhut myös Suomen uskonnon- ja vakaumuksenvapaudenlaista ja mielestäsi ketään ei voi pakottaa uskomaan tahi kuulumaan johonkin yhteisöön vastoin tahtoaan. Näinhän asian toivoisi olevan kaikkialla. Olen samaa mieltä. Mutta kun omassa uskonyhteisössäsi on juuri tässä kohtaa iso ongelma. Jos yhteisössänne olisi aina saanut ja saisi edelleenkin vapaasti kuulua liikkeeseen tai olla kuulumatta ja olla liikkeen ihmisten parissa omana itsenään pelkäämättä seuraamuksia sekä lähipiirin ja ystävien hylkäämistä, näitä keskusteluja mediassa ei olisi ollut koskaan tarve edes käydä. Pyydät siis liikkeen ulkopuolisilta sellaista, mitä ette itsekään liikkeessänne kovin usein toteuta.
Suomen laissa on kielletty väkivaltainen käytös, niin fyysinen, henkinen kuin seksuaalinenkin. Uskonnonvapauslaki ei voi olla ristiriidassa väkivaltaa koskevan lain kanssa. Mikään yhteisö tai kultapossukerho ei saa harjoittaa sellaista toimintaa, jonka seuraamuksena on kärsimystä. Yhteisönne parissa muun muassa juuri tämä uskonnonvapaudenlain rikkominen aiheuttaa kärsimystä.
Sanot myös näin: ”Jos joku omista henkilökohtaisista lähtökohdistaan kokee, ettei halua enää kuulua tiettyyn yhteisöön, ei ole korrektia ryhtyä arvostelemaan ja lyömään niitä, jotka haluavat elää ja uskoa kyseisellä tavalla. On täysin epäasiallista lähteä leimaamaan lähimmäisten uskonnollista vakaumusta yksittäisten tapausten perusteella ja näin ruokkimaan aikamme kyltymätöntä sensaationälkää.”
Minut ajoi liikkeestä ulos ystävieni liikkeen kurinpidollisen mentaliteetin mukainen saama huono kohtelu. Siinä toiminnassa eri tavalla ajattelevat, eri mielipiteen omaavat tai joskus ihan jopa keksittyjen syiden takia, joutuu liikkeen ”hoitokoneiston” käsittelyyn. Kyseessä on kiusaamisasia, joka on tarkemmin määriteltynä hengellistä väkivaltaa. Siitä ja niistä asioista olen puhunut, kirjoittanut, kritisoinut ja vastustanut, en henkilökohtaisesti kenestäkään ihmisestä tahi ihmisten uskosta ja vakaumuksesta. Ne olkoot edelleenkin koskemattomia asioita minulle. Asiat asioina –periaate ohjatkoon edelleenkin puhumistani ja kirjoittamistani.
Sanoit myös ettei ole korrektia arvostella tietyllä tavalla uskovia ihmisiä. Koskeeko mielipiteesi myös omaa liikettänne? Onko mielestäsi oikein arvostella esimerkiksi ”kirkkouskovaisia” ja heidän uskoaan? Nimittäin olen usein kuullut näin seuroissa tehtävän. Reippaasti yleistetään koko evankelisluterilainen kirkkokansa omavanhurskaiksi tykkänään ja helvetinmatkalaisiksi.
Koetko oikeana Lutherin aikoinaan harjoittaman toiminnan, jossa hän vastusti katolisen kirkon oppeja ja käytäntöjä, jotka raskauttivat isossa määrin ihmisiä? Olisiko hän saanut niin tehdä, naulata teesejä kirkonoviin ja kirjoittaa kirjoittamasta päästyäänkin vääryyksistä?
Minusta on hyvä ihan kaikkialla maailmassa puhua ihan kaikenlaisista asioista ja varsinkin sellaisista, jota aiheuttavat kärsimystä, jotta ihmiset heräisivät vastustamaan vääryyttä. Autuudenasioista kannattaa ihan ehdottomasti puhua. Ei kannata eristäytyä, ja omassa pikkuporukassaan ja tilaisuuksissa harjoittaa uskosta tai oikeammin uskonnosta kumpuavia omanlaisia tapoja, jotka eivät kestä puhumista ja päivänvaloa. Kannattaa luopua sellaisista asioista, joista ulkopuolisten kuullen ei voi oikein hyvin puhua.
Rinnastit kirjaamme sellaisiin kirjoihin, joissa puhuttaisiin niiden äitien elämästä, jotka elävät nyrkin, viinapullon ja hellan välissä sekä niiden lasten ja nuorten elämänkohtaloista, joissa vanhemmat sysäävät lapsensa sivuun uuden parisuhteen takia, että ”miltähän mahtaisi näyttää sellaiset kirjat”. Nämä olisivat mielestäni myös ”laulun” arvoisia elämäntarinoita sekä hyviä ja todella tärkeitä aiheita kirjoille, todellakin! Ei muuta kuin läppärit sauhuamaan, jotka tietävät aiheesta enempikin. Itselläni ei ole kokemuksellista tietoa aiheista, joten aika kova homma olisi kirjoittaa niistä ihan kirja. Tosin mahdotonta se ei liene olisi.
Siitä olen kanssasi satasella samaa mieltä, että perhe on yhteiskunnan ydin ja että päättäjätahojen pitäisi kiinnittää perheiden tukemiseen paljon huomiota. Paljonhan Suomessa huolehditaankin perheistä, mutta varmasti sillä saralla ei koskaan satsata liikaa.
Sanot jotain sellaista, mikä ei minulle oikein aukene: ”isän paras lahja omille lapsilleen, on rakastaa heidän äitiään”. Eikö isän paras lahja lapsille ole rakastaa heitä itseään? Ja onko rakastaminen ylipäätään mikään lahja, mikä annetaan? Minusta ei tuntuisi mukavalta, jos mieheni rakastaisi minua siksi, että se on lahja yhteisille lapsillemme. En liioin itse rakasta miestäni siitä syystä, vaan siksi kun hän on yksinkertaisesti niin ihana ja rakas ihminen minulle.
Jotenkin käsittelet näitä asioita kokoajan äitiä ajatellen. Ihan kuin koko tuossa perhe-elämää koskevassa opetuksessanne ja sen seuraamuksissa olisi kyse vain äideistä. Jos luet kirjamme, huomaat (jos et ole aiemmin huomannut) että asia koskee kaikkia perheenjäseniä, myös isiä ja lapsia sekä liikkeen yksinäisiä. Sieltä löytyy monia riipaisevia kokemuksia ja ajatusmaailmoja myös heiltä.
Mielestäsi lasten synnyttäminen ja kasvattaminen on arvokasta työtä yhteiskunnan hyväksi. En toivoisi kenenkään synnyttävän ja kasvattavan lapsia siitä syystä. Et varmaan tarkoittanutkaan sitä. Kuulostaisi aika tunteettomalta hommalta synnyttää lapsi yhteiskunnan työntekijäksi ja ajatella tehneensä näin hyvän työn yhteiskunnan hyväksi. Kyllä jokainen syntyvä lapsi tarvitsee ennen kaikkea osakseen lämpöä ja rakkautta ihan omana itsenään.
”Työelämään voi tutustua lasten lähdettyä pesästä.” Helpommin sanottu kuin tehty, sanon näin kokemuksen syvällä rintaäänellä. Ensinnäkin jos odottaisin lasten lähtemistä pesästä, ennen kuin lähtisin työelämään, olisin jo aika lähellä eläkeikää. Ehei Tapani hyvä; heti kun nuorimmaisemme oli kolme vuotta, minun oli pakko mennä töihin, että pärjäsimme taloudellisesti. Olin silloin vielä tosi uupunut vuosikymmeniä kestäneestä lapsirumbasta, nyt on tilanne jo parempi, vaikka mitään ylimääräistä ei tahdo kestää vieläkään, sen verran on uupumusta kehossa edelleenkin.
Loppurepliikkiäsi en ymmärrä ollenkaan: ”Ei tule unohtaa, että kerran tulee myös se päivä, jolloin suurenkin perheen äiti ”seisoo suurella rohkeudella niitä vastaan, jotka ovat pitäneet hänen elämäänsä tyhmänä ja loppuaan häpeänä”. (Viis. 5:1, 4)” Kuka on oikeasti suurperheen äitiä vastaan ja pitää hänen elämäänsä tyhmänä ja loppuaan häpeänä? Jos joku on, niin etsiköön omasta peilistään tyhmyyttä ja hävetköön omissa housuissaan! Mistä kohdasta Raamattua otit lainauksesi? Vai oliko se Apokryfisestä kirjasta?
Tuo viimeisin lainauksesi Raamatusta: ”Isä tässä minä ja lapset, jotka Sinä minulle annoit”, oli Jeesuksen repliikki Jumalalle, eikö niin? Minusta sitä ei voi käyttää perusteluna kaikkien lasten vastaanottamiselle ja ehkäisykielto-opetukselle.
Tietty kirjoituksesi oli oma kannanottosi kirjaamme. Mahdoitko vielä edes lukea sitä? Harmikseni laitoit piikkiimme sellaisia ajatuksia ja tarkoitusperiä, mitkä eivät ole totta. Toivon, ettei yksikään vanhoillislestadiolainen äiti ajattele, että olisimme Ailan kanssa ilmoisina ikuina pyritty osoittamaan heidän elämänsä olevan kauhuskenaariota tai pitäisimme heitä tyhminä ja heidän loppuaan häpeänä. Kirjamme ei tuo esille mitään tuollaista. Olen sitä paitsi itse ison perheeni kanssa muiden suurperheellisten rinnalla ”samassa veneessä”.
Kirjassamme tulee esille se, etten ole koskaan ollut enkä ole suurperhevastustaja. Oikeasti ihannoin suurperheitä, halusinhan itsekin sellaisen. Se ei kuitenkaan onnistu helpolla kaikilta ja on jokaisen tasan oma asia, kuinka ison perheen haluaa itsellensä hankkia, eikä asiassa saa painostaa eikä pelotella, kuten liikkeen opetus ja saarnat tekevät. Jokainen tietää itse parhaiten voimavaransa. Itse en uskalla antaa neuvoja suuntaan jos toiseenkaan näin isoissa asioissa, joissa seuraamukset kantavat vanhemmat ja koko perhe itse.
Kirjan tarkoitus oli ja on tuoda esille niiden vl-ihmisten tarinoita, joidenka elämään liikkeen tiukka seksuaaliopetus ja ehkäisykielto ovat aiheuttaneet ongelmia. Toivomuksemme oli se, että asiasta syntyisi kirjan avulla keskustelua. Toiveemme on toteutunut moninkertaisesti; ikinä emme olisi osanneet odottaa sellaista kohua, minkä kirja sai aikaiseksi. On vähän sellainen olo kuin sadussa, jossa kerrotaan ehtymättömästä taikasanoilla toimivasta puuropadasta; kiehu pata kiehu – seis pata seis! Saatiin pata kiehumaan ja pulppuamaan yli laitojen, mitenkähän sen saisi seisahtumaan…?
Palestiinan Pipliaseuran johtajana aiemmin toiminut Labib Madanat kertoi joitakin vuosia sitten Suomen vierailullaan, kuinka hän oli aiemmin suhtautunut turhautuneesti Israelin tarkastuspisteisiin, mutta Jumala ”otti hänet siitä kiinni”. Hän oli kerran sanonut kyllästyneenä israelilaiselle tarkastusmiehelle: ”Jos sinä näkisit minun sydämeni, niin sinun ei tarvitsisi ollenkaan tarkastaa minua.” Tarkastusmies oli vastannut siihen yksinkertaisest vaini: ”Koska en voi nähdä sydäntäsi, niin minun täytyy tarkastaa sinut.” Tässä tilanteessa Jumala avasi Manadatille todistajan tehtävän.
Nykyään Madanat suhtautuu Israeliin ymmärtäväisesti. Suomen vierailullaan hän kertoi uskovansa Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaan, ja että Jumalan lupaukset Israelille pitävät edelleen paikkansa. Labibin johdolla on tehty raamattutyötä tuhansien arabilasten parissa nukketeatterin keinoin.
Shmuel Aweida, arabikristitty pastori Beit Elijahu mess. srk: sta Haifasta, kertoo Israel Today lehdessä (Shalom-lehti n:o 5 /2014)
kuinka ”Christ at he Checkpoint” eli ”Kristus tarkastuspisteellä” kansainvälisen liikkeen vuosittain keväällä järjestämä CatC konfrenssi on aivan liian poliittinen tilaisuus hänen makuunsa. Hän ei näe sen edistävän Jumalan valtakuntaa. Jo nimi ”Kristus tarkastuspisteellä” kertoo hänen mielestään kaiken. Shmuel Aweidan tytär palvelee Israelin armeijassa ja hänen pitää olla myös tarkastuspisteellä. Hän on siellä työssä puolustaakseen maataan. Samalla hän uskovana jakaa todistusta Jeesuksesta. Tätä merkitsee Aweidalle ”Kristus tarkastuspisteellä”. Sen sijaan Kristuksen nimen käyttäminen selvästi poliittisessa merkityksessä on hänen mielestään väärin.
Kiitos, Vuokko! Toivon todellakin, että muutkin uskaltaisivat puhua aiheesta, ettei tämä menisi sellaiseksi, että kun on vain muutama rohkea ”ulostulija”, ongelmia voidaan väheksyä käymällä heidän kimppuunsa. Kerään tässä vähän voimia, ja koitan saada oman vastineen aikaiseksi blogissani.
Tapani Kirsilälle vastaisin, että kirjoja meistä tavallisista ihmisistä viinoineen, nyrkkeineen, pettämisineen ja hylkäämisineen on kirjoitettu vaikka kuinka paljon, myös tutkimusmielessä. Sitä ei kukaan ole käynyt mitenkään peittelemään eikä vähättelemään.
Minun vastineeni: https://saulikarhu.wordpress.com/2014/10/12/vapaus-olla-uskomatta/
Ketkä Saulin mielestä mahtavatkaan olla näitä oikeamielisiä vanhurskaita, kun ne selvästikään eivät ole ”siinä ryhmässä”?
Ovatko ne näitä kirjoittajia, joista ainakin jotkut ovat selvästi sanoneet, etteivät edes usko tai
niitä, jotka minun mielestäni aika mielellään purevat kaikkia herätyskristittyjä?
Edellisessä polemiikissa silmääni pisti kirjoitus, jossa kerrottiin lapsista jotka mielellään menevät naapuriin, ei-lestadiolaiseen kotiin katsomaan televisiota ja tiirailemaan kirjahyllyä.
Tuli vaikutelma, että kirjoittajan mielestä lestadiolainen koti on siinä määrin rajoittunut tiedon tarjonnassaan,
että kirjoista kiinnostunut lapsi lähtee tutkimaan niitä muualle, vaikka naapuriin. Ohhoh, sanoin mielessäni.
Aikamoista debilisoimista…. Oikeamielistä vanhurskautta?
Piti hämmästelemäni Kasarin tekstiä, ei Saulin.
Ja Matti Mäkelällä oli, jos en aivan väärin muista, Rauhan Sanalainen tausta.
Kuule Kimmo. Ei millään pahalla, mutta minusta tuntuu, että yleistät nyt niin reippaasti, että se ei ole sinulle kunniaksi, jos otat perusteellisesti selvää aiheesta, josta kirjoitat.
Jos itseäni ajattelen, niin pitää paikkansa, että sivistykseni on ohut elokuvien ja teatterin suhteen. Ihmettelen, mistä on peräisin käsityksesi kirjallisuuden suhteen. Minulle kuulostaa oudolta, että pitäisi lähteä naapuriin kirjahyllyä selaamaan. Se mitä itse kävin lapsena naapurissa televisiota katsomassa, ei ollut mielestäni sivistyksellisesti tai tiedollisesti kovin merkittävää. Puhuit kommentissasi tiedonsaannista. Olen varsin vakuuttunut, että sen suhteen sinulla on tarkentamisen varaa. Jos käymme dialogia, meillä kummallakin pitäisi olla valmius korjata käsityksiämme, jos aihetta ilmenee. Luulen sinunkin arvostavan dialogia enemmän kuin kilpailua, jossa inttimällä ja nokkelilla sanakäänteillä pyritään voittoon.
Sain viettää lapsuuteni vl-perheessä. Meillä ei ollut kotona tv:tä, mistä olen erittäin kiitollinen. Jäi enemmän aikaa esimerkiksi hyvän kirjallisuuden lukemiseen, jota meillä kotona riitti.
Jo alakouluikäisenä olin lukenut läpi muun muassa Carl Grimbergin 25-osaisen Kansojen historian ynnä paljon muuta. Tiesin, mitä tarkoittaa Platonin ideaoppi, kuka oli Karl Marx ja missä sijaitsi Tenochtitlán. Meillä kotona harrastettiin ja kuunneltiin paljon myös hyvää klassista musiikkia.
Mielelläni en tällä tavoin henkseleitä paukuttelisi. Ylimieliset ja selvästi tietämättömät yleistykset tuntuvat kuitenkin niin pahalta, että koen itseni pakotetuksi tällaiseen.
Ennakkoluuloisuus ja täydellinen tietämättömyys yhdistettynä itsekritiikin puutteeseen on surullinen yhdistelmä.
En ole aivan varma, mutta vahvalla näppituntumalla veikkaisin, ettei minkään muun herätysliikkeen piirissä ole kasvanut sellaista määrää eturivin kirjailijoita kuin lestadiolaisuudessa: Paavo Rintala, Anna-Maija Raittila, Lassi Nummi, Niilo Rauhala, Antti Hyry, Niilo Keränen, Annikki Kariniemi. Vahva kytkentä lestadiolaisuuteen on ollut myös Pentti Haanpäällä, Kalle Päätalolla ja Hannu Raittilalla. Ja monella tavoin myös Timo K. Mukalla. Kahdella 1900-luvun kuuluisimpien joukkoon kuuluvalla suomalaisella säveltäjällä oli lestadiolaistausta: Toivo Kuulalla ja Leevi Madetojalla.
Tuskin edellä mainitut esimerkit ovat aivan ”kirjattomissa” tai ”kulttuurittomissa” kodeissa kasvaneet.
Vaikken kovin montaa lausetta Sievin kappalaisen kirjoituksesta välttämättä allekirjoita, on todettava, että vanhoillislestadiolaisuutta koskeva populaari kertakäyttökirjallisuus ainoastaan vahvistaa liikettä koskevia virheellisiä tietoja ja typeriä, täysin paikkansapitämättömiä ennakkoluuloja, mistä tässäkin ketjussa on monta ikävää esimerkkiä.
Ei liity itse aiheeseen millään tavoin, mutta lukekaapas, ketä LLL kiinnostaa, Annikki Kariniemen suurenmoinen romaani Lars Lewi Laestadiuksesta ”Riekon valkea siipi” vuodelta 1967!
Voittaa mennen tullen hämärien puotien kujan.
Kari-Matin hyvin tekemään listaukseen voisi lisätä vielä ainakin norjalaiset ja ruotsalaiset kirjailijat ja taiteilijat. Sekä lestadiolaistaustaiset että lestadiolaisuudesta muuten inspiroituneet. Lukekaapa vaikka Idar Kristiansenin Stiene fører til havet. No, on siitä suomennoskin: Polut johtavat merelle WSOY 1984.
Mutta harva olisi osannut lisätä joukkoon Lassi Nummea. Tiesin hänet kyllä Yrjö Nummen pojaksi, mutten muistanut Nummen lestadiolaistaustaa. Yrjö Nummi tuli tunnetuksi monessa muussa kirkollisessa toimessa, kuten lähetystyössä Kiinassa. Nummen perhettä olivat kirjailija Lassin lisäksi myös muotoilija Yki Nummi ja säveltäjä Seppo Nummi.
***
Joonan mainitsema Grimbergin historiasarja oli minunkin lapsuusajan hyllyssäni. Jos pääsen joskus eläkkeelle, luen sen uudelleen.
***
Blogistille sanoisin ystävällisesti, ettei ihan kaikkia kirja-arvosteluja tarvitse käsitellä kohta kohdalta. Täällä on nyt aika monta blogillista käsitelty kirjaanne, jonka aikaansaaminen on tietenkin sinänsä kunnioitettava saavutus. Mutta kun kirjan tekijä sanoo sanottavansa kirjansa sivuilla, siirtyy pallo lukijoille, jotka sitten muodostavat vapaasti oman käsityksensä. Kirjoittajan pitäisi sanoa varsinainen asiansa kirjassaan ja sitten antaa lukurauha lukijoille. Oman kirjansa vatvominen julkisuudessa nakertaa sen uskottavuutta. Hyvä kirjailija antaa kritiikille sijansa, vaikka se harmittaisi kuinka kovasti, ja nielee kiukkunsa.
Vastine kirjoitetaan samassa viestimessä, jossa juttukin on julkaistu. Vastineella yleensä oikaistaan virheelliset tiedot tai puolustaudutaan, jos on jouduttu aiheettoman arvostelun kohteeksi.
Vielä Teemulle.
Kyllä mun päässäni kävi myös noinkin viisas ajatus, että vastineeni pitäisi kirjoittaa lehteen, missä juttukin oli. Mutta kun, mutmut. Siihen vastineeseen olisi pitänyt käyttää enempi aikaa, olla huolellisempi, jotenki tää bloggailu-roiskiminen sopii mulle ja luonteelleni paremmin. En ole kovin harkitsevainen, maltillinen ja huolellinen 🙂 Taas paljon puuttehia, voi-voi!
Tiedä sitten, onko se taas korrektia Kotimaan sivustoa, toimitusta ja lukijoita kohtaan. Noh, jospa mut heitettäis pellolle täältä 🙂
Miten vl-liikkeessä suhtaudutaan nykyisin elokuvaan? Aiemmin kai vallitsi totaalikieltäytyminen. Tämä suhtautuminen oli toki yleistä muunkin vanhan kirkkokansan keskuudessa ainakin 1950-luvulle asti (muistan kyllä…)
Itselleni elokuvataide oli/on (Leniniä lainatakseni) taidemuodoista tärkein. Tuskin ilman Tarkovskin elokuvaa Solaris olisin tullut tuntemaan Bachin jumalaista kantaattia Ich ruf zu dir, Herr Jesu Christ. (vrt. Lars von Trier: Nymphomaniac). Suuren oululaisen filmihullun Peter von Bagh’in kuoleman johdosta: https://www.kotimaa.fi/peter-von-bagh-unelma-ihmisesta-ihmisten-kesken/
Ovatko esim. Carl Th. Dreyer, Ingmar Bergman, Pier Paolo Pasolini, Andrei Tarkovski jne. vl-kulttuurissa kasvaneille täysin tuntemattomia suuruuksia? Surullisena pidän tilannetta, jossa eräs kulttuurin alue olisi erittelemättä julistettu paheelliseksi. Mutta onko tilanne tänään tällainen? En tiedä – kertokaa te jotka tiedätte.
Tottakai telkka on juu hyvä tiedonlähde, esimerkiksi vaikkapa luonto-ohjelmien osalta. Mutta oikeastaan näkisin ainoastaan englanninkielen taidon olevan se suurin puutos, mitä telkattomat ihmiset potevat. Tai siis ei se ole puutos, mutta selvästi on ollut havaittavissa sellaista vl-piireissä ja asia myös tunnustetaan siellä, että telkattomuus aiheuttaa sen, ettei enkussa olla samalla lähtöviivalla koulussa. Näin yleisesti ottaen. Mutta sitten taas vl-piiireissäkin on näitä kielineroja, jotka ihan ilman enkkuohjelmiakin ovat oppineet kielen mennen, tullen, palatessa.
Kaksipiippuinen juttu koko telkkari. Puolensa ja puolensa. Paljon riippuu siitäkin, miten paljon aikaa sen ääressä viettää. Jos kaikki illat löhnöttää sen ääressä, niin eihän se ole hyväksi terveydellekkään, saati että lasten kohdalla se on pois tärkeistä leikeistä, yhdessäolosta muiden lasten kanssa ja myös luovuuden kehittymisestä.
Sitten taas perheenjäsenten kesken yhdessä katsotut telkkaohjelmat yhdistävät, se on ollut mulle mieluinen yllätys. Ja sitten ohjelmien kautta on tullut käytyä läpi monia hyviä aiheita.
Pahinta tuossa vl-liikkeen telkkakiellossa on se, että telkka on sidottu pelastukseen. Pienenä jos katsoi telkkaa naapurissa, niin ajatteli joutuvansa helvettiin. Tämä on se paha juttu, ei se, että jos telkkaria ei ikänänsä katso. Kyllä kait maailman neroimmat nerot ovat eläneet aikakautta, jolloin telkkaa ei edes ollut.
Ymmärrän Teemu, että voi ärsyttää ja kiusata kovastikkin se, että nyt vatvon asioita kirjamme tiimoilta täällä. Vois loppu koko homma tykkänänsä. Mutta ehkäpä tämä onkin mun kohdalla hieman erilainen kuin muilla kirjailijoilla. Elän niin kovissa pyörteissä asian kanssa ja mikä hulluinta, suuri osa vl-ihmisiä eivät ole lukeneet eivätkä aiokaan luke koko kirjaa ja hyökkivät mua päin vaikkapa Iltalehden juttujen perusteella. Ja asiasta kärsivät luonnollisesti myös läheiseni. Siksi selittelen.
Ja, hehe, KIRJAILIJA. Joo, yks toimittaja soitti ja varmisti heti alkuun puhuvansa oikean ihmisen kanssa esittämällä kysymyksen: Oletko sinä se KIRJAILIJA Vuokko Ilola? Meinasin tukehtua pullapalaan ilman pullaa, niin alkoi naurattamaan tuo tituleeraus 😀 Mähän lähdin mukaan vain kun Aila houkutteli 😉
Eli Teemu, ihan ystävällisesti sanon, että kun mun on vaikea mieltää itseäni kirjailijaksi, niin vielä huonommin HYVÄKSI kirjailijaksi. Parhaiten mua kuvaa tyttäreni antama lempinimi Vuklu 🙂 Kirjailija on jotain hienoa ja arvostettua, kirjailijan pitää osata olla silleesti ja tälleesti, kirjailijalta odotetaan sitä ja tätä, kirjailija ei oo semmonen ja tämmönen. Mä en siis ole kirjailija sanan varsinaisessa merkityksessä, en koskaan kirjoittaisi kirjaa ja antaisi sen puhua puolestaan, vaan jatkaisin kirjassa käymää keskusteuani kanssakeskusteluissa. Kirja on vain puhettani siinä missä muukin puheeni ja se voi polveilla milloin missäkin paikassa. Välillä kotona, kylissä, torilla, kierrätyskeskuksessa, huoltoasemalla, kirjassa, blogissa, puhelimessa jnejne.
Ja AINA, ihan AINA, mua on kiusannut itseäni sellainen asia, että joku tekee jonkun jutun jonnekkin ja on sen jälkeen yleisön tavoittamattomissa ylhäisessä yksinäisyydessään. Tietty hommaa pidetään fiksuna ja peräti hienona, mutta mitään sellaistahan minä en ole koskaan ollutkaan enkä tule olemaan. Olen tavis tavisten keskellä!
Teemulle: ”listauksestani” saan kiittää suurelta osin Mauri Kinnusen väitöskirjan sivuja 30-31 (alaviitteet 85-87).
Laaksonen: ”Paavo Rintala, Anna-Maija Raittila, Lassi Nummi, Niilo Rauhala, Antti Hyry, Niilo Keränen, Annikki Kariniemi. Vahva kytkentä lestadiolaisuuteen on ollut myös Pentti Haanpäällä, Kalle Päätalolla ja Hannu Raittilalla. Ja monella tavoin myös Timo K. Mukalla. Kahdella 1900-luvun kuuluisimpien joukkoon kuuluvalla suomalaisella säveltäjällä oli lestadiolaistausta: Toivo Kuulalla ja Leevi Madetojalla.”
Tässäkö on Laaksosen käsitys nykyaikaisesta nuorisokulttuurista – tanssista, musiikista, sarjakuva-, elokuva- ja teatteritaiteesta???
Oli alunperin kysymys siitä, että rajoitetaanko lestadiolaisnuorison tiedonsaantia ja luulenpa, että vielä nykyäänkin pyritään rajoittamaan ainakin edellä mainittujen arvostettujen kulttuuri- ja taidemuotojen kohdalla.
Joona vain tahtoo kertoa tuolla asialla sitä, ettei hän ole jäänyt tiedosta paitsi, kun hän ei ole katsonut lapsena televisiota. Tietty ihan muullakin tavalla voi tietoa saada kuin telkkarista ja vielä yksityiskohtaisemmin ja tarkemmin vielä, mutta tavallaan telkkarista sitä on helppo saada ja kun asioita vielä havainnoillistetaan kuvin, tiedonsaanti monipuolistuu ja tulee mielkkäämmäksikin. Ymmärrän kyllä täysin Joonan pointin.
Vuokko: ”Joona vain tahtoo kertoa tuolla asialla sitä, ettei hän ole jäänyt tiedosta paitsi, kun hän ei ole katsonut lapsena televisiota.”
Joo, ok, Vuokko. Ymmärrän kyllä yskän, mutta mihin alakouluikäinen tarvitsee tietoa siitä kuka oli Karl Marx, mitä pitää sisällään Platonin ideaoppi tai missä sijaitsi Tenochtitlán?
Alakouluikäisen pitää tietää kuka on Aku Ankan serkkupoika, kuka Milla Magia, Pelle Peloton, Tarzan, Asterix, Obelix, Tintti tai kuinka Roope Setä tienasi ensimmäisen lanttinsa, minkä nimisiä olivat seitsemän kääpiötä, mikä oli Pecos Billin hevosen nimi tai miksi Kapteeni Koukulla on koukkukäsi.
Lapsilla pitää olla vapaus valita ja nauttia lasten kulttuurista, nuorilla nuorten kulttuurista ja aikuisilla aikuisten kulttuurista, eikä tiedon saantia niistä ole mitään syytä kenenkään rajoittaa minkään syyn varjolla.
Ei varmaan tarvitsekaan, mutta jotkut saattavat olla tyypiltään lukutoukkia ja lukevat kaikkea kiinostavaa. Aku Ankka on ihan sallittu ja nuo muutkin mainitsemasi lukemiset vl-liikkeessä.
Vuokko: ”Aku Ankka on ihan sallittu ja nuo muutkin mainitsemasi lukemiset vl-liikkeessä.”
Ok. Tuota en tiennyt. Tulihan paikattua taas yksi reikä vielä kovin reikäisessä tiedollisessa tilkkutäkissänii.
Nuorisokulttuurissa taitaakin olla niitä rajoituksia sitten jo vähän enemmän.
Vuokko.
Piti vielä sanomani, että hyvän ja tarpeellisen kirjan olette Aila Ruohon kanssa kirjoittaneet. Saatte varmasti monet ajattelemaan käsittelemäänne asiaa ihan uudesta näkövinkkelistä. Onnitteluni.
Hyvä Kimmo. Tunnustat, että sinulla on aukkoja tiedoissa kuten meillä muillakin. Otat vastaan tietoa ja täydennät tietämystäsi. Tällaista dialogia toivoisi näkevänsä enemmänkin. Toki kriittinen pitää olla, mutta kun voi perustellusti olettaa naapurin tietojen olevan luotettavia, voi parsia aukkoja.
Nuorisokulttuuri on hyvin laaja termi. Tarkkaan ottaen se pitää sisällään myös vanhoillislestadiolaisen nuorisokulttuurin. Nykyinen maailma on niin tulvillaan tietoa, että monista asioista on hajulla vaikkei niitä harrastaisikaan. Tosin kouriintuntuvaa kokemusta ei kaikesta kaikilla ole, eikä ole usein syytä hankkiakaan.
Honkala: ”Nuorisokulttuuri on hyvin laaja termi. Tarkkaan ottaen se pitää sisällään myös vanhoillislestadiolaisen nuorisokulttuurin.”
Tiedät kyllä, että tarkoitan valtaväestön harrastamaa nuorisokulttuuria: esim. teatteria, oopperaa, tanssia, elokuvaa jne, jotka edustavat suurta osaa niin nuoriso,- kuin kaikesta muustakin kulttuurista. Taitaa olla niin, ettei noista kulttuurin muodoista lestadiolaisten keskuudessa juurikaan nuorille sen enempää kuin vanhoillekaan tietoa jaeta?
Se, että puhut erikseen vanhoillislestadiolaisesta nuorisokulttuurista kertoo jo, että edellä mainittujen kulttuurimuotojen harrastaminen ei ole vapaasti lestadiolaisnuorten valittavissa, vaan heidän tulee harrastaa vain SRK:n heille soveliaiksi määräämiä kulttuurimuotoja.
Vanhoillislestadiolaisiin säveltäjiin on lisättävä vielä ainakin Jaakko Linjama. Wikipedia kertoo:
”Jaakko Armas Linjama (alkuaan Lindeman, 16. toukokuuta 1909 Äänekoski – 2. toukokuuta 1983 Jyväskylä) oli suomalainen säveltäjä. Hänen tunnetuin teoksensa lienee Olympiahymni, jonka hän sävelsi Helsingin olympialaisten hymnikilpailuun 1952. Jaakko Linjama teki myös merkittävän työn vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen käytössä olevan Siionin laulut -kokoelman laulujen sovittajana.”
Jaakko Linjaman pojanpoika Topi Linjama oli K24:n suosituimpia blogisteja ennen ”uudistusta”. Jospa kuulisimme hänen ajatuksiaan edelleen, vaikka vain kommentoijana.
Ja Matti Mäkelällä oli, jos en aivan väärin muista, Rauhan Sanalainen tausta.
Oikeassa olet, Kari-Matti. Vantaan Laurin haastattelussa Mäkelä sanoo lisäksi:
”Vähemmistöön kuuluva tietää, ettei voi pärjätä kovalla äänellä tai komentelemalla toisia. On mietittävä ja pohdiskeltava, että pystyy perustelemaan näkemyksiään väittelyissä. Ehkä tähän liittyy se, että kirjailijoissa on yliedustus lestadiolaisperheiden lapsilla. Mieleeni tulevat vaikkapa Antti Hyry ja Arto Melleri.”
http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2012-05-10/rukoileminen-tuo-rauhaa
Taidat alkaa hahmottaa asian aika hyvin Kimmo. Kyllä varmaan ainakin osassa mainitsemistasi on hyviäkin asioita ja voimakkaita kokemuksia saatavissa, mutta minusta on parempi olla varovainen ja välttää harmaita vyöhykkeitä, joilla askel lipsuu. Sen verran olen ollut joronjäljillä nuoruudessani, että tiedän olevani menettämättä mitään tanssissa. Ei tämä menetys niin hirveä ole, kun se auttaa pysyttelemään kaidalla tiellä. Sitäpaitsi maailmassa on noiden ulkopuolella paljon hyvää ja kaunista. Luulen sinun kyllä ymmärtävän asiaa pohdittuasi, että jotkut haluavat varjella itseään kiusauksilta, jos itse tarkastelet asioita kristillisestä näkökulmasta.
Auh, mua itseäni harmittaa suuresti tanssitaidottomuuteni! Miten mielelläni menisin pitkin ”parketteja” ilo ja riemu rinnassa hyristen, voisin verrata sitä laulamiseen ja siitä syntyvään riemuun. Molemmat nostava positiivisuutta ja iloa ja ovat elämän arkea ja harmautta vastaan. Yhtään en ymmärrä, mitä vaaroja tanssimisessa voi olla. Raamatussakn kerrotaan, kuinka Punaisenmeren ylityksen jälkeen alkoi jalka mukavasti nousemaan kera laulun ja soitannan 🙂
Heikki: ”Sitäpaitsi maailmassa on noiden ulkopuolella paljon hyvää ja kaunista. Luulen sinun kyllä ymmärtävän asiaa pohdittuasi, että jotkut haluavat varjella itseään kiusauksilta, jos itse tarkastelet asioita kristillisestä näkökulmasta.”
Tottakai on paljon muutakin hyvää ja kaunista mitä voi valita, mutta eihän siitä ollut kysymys. Koko homman pointtihan on siinä, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla vapaus valita omat kiinnostuksen kohteensa ja tiedon saantinsa myös kulttuurin saralla ja harrastaa mitä haluaa kunhan se on laillista.
Siitä mikä on sallittua ja mikä ei päättävät lestadiolaisuudessa SRK: vanhat herrat, eikä siinä paljoa taida vastaan puliseminen auttaa tai ollaan heti hoitokokouksen puhuttelussa ja yhteisön ulkopuolella matkalla helvettiin.
Olen edelleen sitä mieltä mistä tämä keskustelu alkoikin, että lestadiolaisnuorten tiedon saantia ja vapautta valita itse kiinnostuksen kohteensa rajoitetaan voimakkaasti vanhojen vallanhimoisten ukkojen mielenliikkeiden mukaan.
Heikki: ”Sen verran olen ollut joronjäljillä nuoruudessani, että tiedän olevani menettämättä mitään tanssissa. Ei tämä menetys niin hirveä ole, kun se auttaa pysyttelemään kaidalla tiellä.”
En ymmärrä mitä tekemistä kaidalla tiellä pysymisessä on esimerkiksi baletin tai minkään muunkaan tanssitaiteen kanssa??? Jos olet tanssia katsoessasi joutunut joron jäljille, niin kovinpa herkästi mielikuvituksesi johdattaa sinut irstaille, synninpimeille poluille.
Ojala: ”“Osaako hottentotti todellakin lukea….”
Kyllä hottentotti voi osata lukea, mutta osaako lestadiolainen tanssia tai tunteeko vaikkapa Andrei Tarkovskin filmografian?
Kari-Matin kirjailijalistassa olevista kirjailijoista ainakaan Timo K. Mukka ei ollut lestadiolainen. Nuoruudessaan kokeili kyllä jonkin aikaa jehovantodistajana.
Eikä Kalle Päätalokaan lestadiolainen ollut vaikka hänen äitinsä olikin.
Aika kepeästi Pentti Haanpää muutes näkyy liitetyn luetteloon. Raamatun tunsi, mutta siitäkin veisteli vähän vääräleukaisesti, tämä kielen käyttäjä ja yksi tärkeitä suomalaisia kirjailijoita.
Okei Kimmo, ymmärrän, että kaikki laillinen on mielestäsi kristitylle sopivaa. Et tavoittanut pointtiani. Asia selvä.
Lainaus:”… rajoitetaan voimakkaasti vanhojen vallanhimoisten ukkojen mielenliikkeiden mukaan.”
Hyvä Kimmo, uskon, että useimma lukijat minun laillani pitävät yllä olevaa sananvalintaasi asenteellisena. Kysyisin, kuinka monta mainituista henkilöistä tunnet henkilökohtaisesti? Miten olet todentanut heidän vaikuttimensa?
Heikki: ”Okei Kimmo, ymmärrän, että kaikki laillinen on mielestäsi kristitylle sopivaa.”
Miksei olisi? Jos puhutaan kulttuurielämyksistä tai -harrastuksista valinta tiedon saannista ja vastaanottamisesta pitää luonnollisesti olla itsenäisellä Suomen kansalaisella itsellään, eikä millään SRK:n vanhojen herrojen klikillä, joka sanelee mitä saa tehdä ja mitä ei. Jos ihminen on niin heikko ja hauras mieleltään, että sortuu paheen poluille tanssiesityksen tai elokuvan nähtyään, niin kaipa siinä sitä Saara-äidin holhoamista sitten tarvitaan.
”rajoitetaan voimakkaasti vanhojen vallanhimoisten ukkojen mielenliikkeiden mukaan.”
Sananvalintani voi olla asenteellinen tai ei, mutta näinhän se menee. Ei sen tiedon saamiseksi tarvitse muuta kuin lukea VL-yhteisön sääntöluetteloa kielletyistä asioista ja tekemisistä. Ne vanhan ukothan noita sääntöjä rustaavat mielensä mukaan.
Vanhoillislestadiolaisen Reisjärven kristillisen opiston rehtorin tehtävästä eläkkeelle jäänyt puhuja, rovasti Aarno Haho piti 5.10.2008 Yhdysvalloissa, Minneapolisissa saarnan, jossa hän kertoi mm. huolensa kuuliaisuuden höltymisestä. Suomea koskeva osuus löytyy äänitiedostona sivulta http://freepathways.wordpress.com/2010/09/05/haho/
Tässä sama litteroituna:
>>
Tekstistä poikkeavasti puhun vielä tuosta kuuliaisuudesta. Suomessa on ollut sellaista, että jotkut ovat sanoneet että minun omatuntoni voi tehdä sitä ja sitä. Ja ne ovat eri mieltä Jumalan seurakunnan omantunnon kanssa, Pyhän Hengen äänen kanssa. Ja minusta on vaarallista lähteä tälle tielle. Sanon esimerkiksi sellaisen asian kuin video.
On sellaisia uskovaisia jotka sanovat: ”minä voin hyvällä omallatunnolla katsoa videoista elokuvia.”
On sellaisia kristittyjä jotka sanovat, että ”minä voin hyvällä omallatunnolla mennä konserttiin”.
He ottavat itselleen omia lupia. Ja ne eivät ole yhtä seurakuntaäidin kanssa. Siellähän Raamatussa sanotaan, että kun on vähässä uskollinen, niin se on paljossakin uskollinen. Joka on vähässä väärä, niin se on paljossakin väärä. Ja Suomessa on sellaisia koteja, jotka eivät ole yksimielisiä toisten kotien kanssa.
Ja me sanomme näin, että kun sitten tulee Jumalan aika, ja tulee sitten seurakunnassa puhdistuksen aika, sanomme sitä, että silloin kun eriseura syntyy, niin ne jotka jaetulla omallatunnolla kulkevat, saattavat joutua väärälle puolelle.
On vaarallista se ettei ole yksimielinen Jumalan seurakunnan kanssa. Kannattaa sitä luopua ja kantaa ristiä kuin olla tottelematon.
>>
Voisi tietysti viisastella, että Hahon mukaan elokuvan katsominen elokuvateatterissa tai DVD-formaatissa olisi luvallista – mutta olkoon…
Kyllä Hahon viesti on selvä: Uskovainen ei voi hyvällä omallatunnolla katsoa elokuvaa eikä käydä konsertissa. Mitään erottelua elokuvan tai konsertin sisältöön nähden ei tehdä. Elokuva taidemuotona on kokonaisuudessaan tuomittava. Sama koskee konsertteja (olipa säveltäjä vaikkapa Toivo Kuula tai Leevi Madetoja).
Joka näissä asioissa ajattelee toisin, ei ole yhtä seurakuntaäidin kanssa ja saattaa joutua eriseuraan, kun ”puhdistuksen aika” tulee. Kyseessä voi siis olla kadotukseen johtava synti.
Varmaan tämä Hahon saarna edustaa tyypillistä 1970-luvun ajattelua. Se on kuitenkin vuodelta 2008, eikä sitä tietääkseni ole SRK:n taholta kritisoitu. Kaiketi se siis edelleen on osa liikkeen muuttumatonta oppia. Halutaanko näin jatkaa, vai olisiko jo aika tarkistaa opetusta? Ehkä näin on jo tehty? Juuri tätä olen kysellyt. Kertokaa te jotka tiedätte.
Pertti, vanhoillislestadiolaisuus ainakin pitää itseään pietistisenä liikkeenä ja pietismiin on aina kuulunut maailmankielteisyys, joka taas periytyy jo varhaiskeskiajan luostareista.
Kaksi toisiaan ehdollistavaa asiaa, joissa vanhoillislestadiolaisuus on ehkä eniten ristiriidassa (post)modernin ajan kanssa: yhteinen omatunto sekä oletettu apriorinen seurakuntaäidin yksimielisyys, jonka rikkominen on (lähes)aina eriseuran merkki.
Nykyisinhän omatunnon, mielipiteiden, käsitysten, asenteiden jne. oletetaan, totuudenvastaisesti tosin, olevan mitä suuremmassa määrin yksilön omia. Toisaalta yksimielisyyttä pidetään totalitaristinena, erimielisyyttä (monia totuuksia) luonnollisena.
Tulisi muistaa, että kaikissa yhteisössä on aina, paljolti persoonallisuuden rakenteesta johtuen, niitä, jotka pitävät säännöistä ja dogmeista tiukasti kiinni, ja niitä, jotka suhtautuvat edellä mainittuihin väljemmin, niitä tilannekohtaisesti soveltaen.
Mitä tulee Kimmon aprikointiin Timo K Mukan lestadiolaisuudesta, olen peräti varma, että Timo kävi ainakin muutaman kerran seuroissa ja oli saanut rutkasti vaikutteita lestadiolaisuudesta sen eri muodoissa.. Kannattaa lukea vaikka Maa on Syntinen Laulu tarkkaan. Pellossa ja Orajärvellä lestadiolaisuus (ja kommunismi) oli vahvaa eikä erityisen opillista.
Osmolle, mitä tulee Pentti Haanpäähän, viittaan Kinnusen väitöskirjan em. kohtaan.
Noinhan se on Pertti, kuin kirjoitat. Eikä se siitä miksikään ole muuttunut, tuskin muuttuukaan niin kauan kun Saara-äidin vanhojen herrasmiesten kööri on vallankahvassa.
Minun päähäni ei vaan yksinkertaisesti mahdu se, millä valtuuksilla tai oikeudella tämä herrasmiesporukka hallitsee, kyttää ja määräilee mitä itsenäiset Suomen kansalaiset vapaassa maassa voivat oman kotinsa seinien sisällä tai missä tahansa julkisissa tiloissakin puuhailla? Jos nuo puuhastelut eivät ole Suomen lakien vastaisia, en näe mitään syytä miksi kenenkään sivullisen tulisi niihin puuttua. Päähäni ei myöskään mahdu se, että ihan järkevän tuntuiset omista tekemisistään vastaamaan kykenevät ihmiset viitsivät lotkauttaa korvaansa, kuuntelevat ja vieläpä tottelevatkin noitten herrasmiesten höpinöitä?
Kimmolle. Vanhoillislestadiolaisen ja monen muunkin vanhan uskonnollisen liikkeen yhteisen moraalinormiston muotoutuminen on monimutkaisempi prosessi.
Yksi vahva tekijä on perinne. Asiat, jotka on joskus todettu synneiksi, ovat useimmissa kysymyksissä sitä aina. Uskotaan, että päätöksen rajanvedosta on tehnyt viime kädessä Pyhä Henki, ei pelkkä puhujainkokous. Siksi niitä on tavattoman vaikea lähteä peruuttamaan. Nykyisten ”vanhojen miesten” kädet ovat sidotut ja sellaisia asioita, joista he päättäisivät, on lopulta marginaalisen vähän. Toimintakulttuuri on jo pitkän aikaa ollut sellainen, ettei uusia normirajoja luoda; vanhoissakin on kestämistä.
Herätysliikkeet ovat luonteeltaan traditionaalisia, ne katsovat taaksepäin ja kunnioittavat edeltäjiään. Niinpä ne usein ”pakastavat” edellisten sukupolvien asenteita. Esikoislestadiolaisista voi nähdä ikään kuin kotiseutumuseosta, millaista elämä oli Pohjois-Ruotsissa runsas sata vuotta sitten. Solmio ja ikkunaverhot ovat syntiä, koska ne olivat pohjoisen maalaismentaliteetin näkökulmasta turhaa koreilua silloin. (En tiedä, ovatko esimerkit enää voimassa)
Suuressa perinneliikkeessä nykyisten johtajien pelivara on muutenkin aika pieni. He edustavat suuren ja hitaasti liikkuvan kansanmassan käsityksiä. Diskurssi on molemminpuolinen ja joskus vaikeasti hahmotettavissa.
***
Kari-Matille. Ritschlin-Kansanahon vanha näkemys pietismin maailmankielteisyydestä edustaa tutkimuksessa jo taaksejätettyä kantaa. Aiheesta voisin kirjoittaa joskus enemmän.
Teemu kirjoittaa viisaasti. Hyvä muistutus minulle (ja Kimmolle):
”Nykyisten ’vanhojen miesten’ kädet ovat sidotut ja sellaisia asioita, joista he päättäisivät, on lopulta marginaalisen vähän. Toimintakulttuuri on jo pitkän aikaa ollut sellainen, ettei uusia normirajoja luoda; vanhoissakin on kestämistä.”
Itsekin kirjoitin taannoin samassa hengessä: ”Parempi on antaa ajan kulua ja ”revisionistien” vaikuttaa rauhassa liikkeen sisällä. Ristiriidoista muistuttaminen vain hankaloittaa heidän työtään. Ennen pitkää vanhat päätökset on unohdettu ja saamme kuulla: ’Koskaan emme ole noin opettaneet!’.”
Nyt vain kävi niin, että unohdin tämän viisauden ja ryhdyin turhaan taistoon elokuvataiteen puolesta. Olisi ollut parempi pysytellä täällä ulkopuolisen metatasolla ja antaa ajan tehdä tehtävänsä.
—————-
Kyllä Kari-Mattikin puhuu (ainakin osittain) asiaa 😉 Mutta siitä Mukan lestadiolaisuudesta vielä:
Pellon lestadiolaisuus oli lähinnä rauhansanalaisuutta. Kirjan ”Maa on syntinen laulu” seurakohtaus on kyllä kaukana siitä. Usein esitetään sen kuvaavan korpelalaisuutta. Tämäkään tuskin pitää paikkaansa, malli on pikemminkin vapaista suunnista. Itse asiassa seurojen orgiakohtaus ei ole edes tarkoitettu realismiksi, kyse on unenomaisesta seksuaalifantasiasta, joka kuitenkin sisältää kirjan olennaisimman sanoman (Pekka Tapanisen tulkinnan mukaan).
Varmaan Mukka kävi lestadiolaisten seuroissakin, mutta ei se häntä lestadiolaiseksi (tai edes lestadiolaistaustaiseksi) tee. Enemmän ”syntisestä laulusta” löytyy Wilhelmi Malmivaaran säkeitä.
Aina Wiisas Wikipedia kirjoittaa Timo K. Mukan uskonnollisuudesta näin:
”Vuonna 1962 Mukka koki uskonnollisen herätyksen ja liittyi Jehovan todistajiin. Mukka kulki Orajärvellä mökeissä puhumassa Jehovasta. Myöhemmin hän sanoi, että tämä ajanjakso oli hänen elämänsä onnellisin. Uskonnollinen kausi loppui yhtäkkiä näkyyn maailmanjärjestyksestä. Hän ei enää osallistunut uskonnollisiin tilaisuuksiin.”
Tiedä sitten keneen tai mihin tietolähteeseen tässä luottaisi, vaikka Kari-Matti onkin fiksu ja tietäväisen tuntuinen kaveri.
En ihan täysin tuota Teemun käsitystä herätysliikkeistä ”normien pakastajana” allekirjoita: herätysliikkeet vähän näyttäytyvät eri tavoin riippuen mistä tirkistysaukosta niitä katsoo.
Pertti on kyllä ihan oikeassa Timo K Mukan lestadiolaisuuden suhteen, vaikka Pekka Tapanisen tulkinta kirjasta Maa on syntinen laulu tai sen seurakohtauksesta ei ehkä ihan pidä paikkaansa: kyllä siinä kai ”korpelalaisuus” on silti väljästi Timolla esikuvana ollut.
Pellossahan Rauhan Sanalaisuus oli voimakasta: rovasti Eemeli Salmi, kirkkoherra Paavo Korteniemi, opettaja Pekka Romakkaniemi. Pellon rauhanyhdistys muuten liittyi 1961 elämänsanalaisuuteen. SRK-lestadiolainen uusi ry perustettiin 1966.
Joo, Kimmo, älä ainakaan minuun luota 🙂 Nytkin jatkan aiheesta, josta jo päätin vaieta. Siis mennäänpä taas:
Nykyisin tuskin TV-, konsertti- tai elokuvasynnit riittävät aiheeksi hoitokokouksen järjestämiseen. Jos asia on tosiaan näin (en ole varma), voimme pitää entisiä päätöksiä melko harmittomina ja unohtaa ne.
1970-luvun hoitokokouksissa kuitenkin mainitut synnit riittivät liikkeestä erottamiseen. Jos erotetut nyt halutaan rehabilitoida, on nuo erottamisen syytkin todettava vääriksi. Tällöin on liikkeen kuitenkin otettava kantaa esim. TV-syntiin. Erehtymättömät päätökset pitäisi siis virallisesti purkaa.
Miten SRK tästä tilanteesta selviää? Unohtamalla koko asian? Ei taida enää onnistua. Eipä käy SRK:n uutta johtoa kateeksi.
Kyllä pienimuotoiseen hoitokokoukseen nuo asiat, plus moni muukin, voi nykyäänkin ajaa. Ainakin uskon epäilyihin ja JUmalan terveen tahkeaan sanomiseen. Ripsiväri esimerkiksi mielletään vahvaksi signaaliksi epäuskosta 🙁
Orajärven kyläkirjassa(toim. Tuomo Korteniemi&Paavo Korteniemi&Hilkka Mämmilä), joka sattuneista syistä on juuri nyt käsissäni sanotaan, että Timo K. Mukka sai vaikutteita 1930-luvun korpelaisuudesta.
Kirjassa toki samalla todetaan etteivät kyläläiset oikein tunnistaneet omakseen kirjailijan romaanien kuvaamaa kristillisyyttä. Omana huomautuksena sanon, että Timo K. Mukka oli yksi kaikkein lahjakkaimmista kirjailijoista, joita Suomessa on syntynyt, ja sai erityisesti Pellon kunnan kohdalta todella häpeällisen kohtelun osakseen.
Mukava lukea Teemu Kakkurin tutkijamaisen asenteetonta ja asiantuntevaa pohdintaa ilmiöstä, joka on todella monimutkainen ja kaksisuuntainen. Kuin raikas tuulahdus vastakkaisella otteella lausuttujen rinnalla.
Minua viehättää Pertin iloinen seikkailu lestadiolaiskirjoittelun parissa. Kritiikinkin hän osaa esittää siten, että se ei kuulosta loukkaavalta.
Kiitos kommentistasi, Heikki!
Etpä arvaakaan kuinka ilahduin siitä, että et ole kokenut kirjoitteluani loukkaavana. Nyt voin vapaammin mielin jatkaa seikkailuani lestadiolaisuuden ihmemaassa.
Kyllä Sinun panostasi näissä keskusteluissa tarvitaan. Ilman sitä olisimme aika sokeita toistemme taluttajia. Luulenpa, että Kimmokin tykkää kun saa vähän haastetta – kaikessa ystävyydessä tietenkin.
No, Kimmon kanssa voimme kuitenkin ylpeillä Tarkovskin filmografialla 🙂 Tässä se on (vain pitkät näytelmäelokuvat ohjaajana):
Ei paluuta (suom. Ivanin lapsuus) 1962 – Andrei Rublev 1966 – Solaris 1972 – Peili 1975 – Stalker 1979 – Nostalgia 1983 – Uhri 1986.
Enhän luntannut, enhän! No mitä luulet?
Kiitos Pertti palautteesta. Mukava kuulla. Tarkovskista en tosiaan pysty sanomaan juuri muuta kuin että maineikas nimi ja että elokuvaohjaajaksi tunnustan. Nimestä päätellen puolalainen.
Kimmon kanssa välillä väännämme kättä. Saatan ottaa välillä sen liian tosikkomaisesti.
Heikille vielä:
Jos tekisimme katugallupin kysymällä kuka on Andrei Tarkovski, luulen että valtaosa helsinkiläisistä jättäisi vastaamatta (tai arvelisi uusimmaksi Jokeri-hankinnaksi). Jos siis arvasit/tiesit, että kyseessä on elokuvaohjaaja, on sinulla ihailtavat yleistiedot.
Pieni korjaus kuitenkin. Tarkovski oli venäläinen (isän puolelta ukrainalaista verta). Uransa hän aloitti Neuvostoliitossa, mutta muutti sitten länteen, koska tuotanto ei miellyttänyt sosialistisen realismin byrokraatteja.
Omat suosikkini ovat keskiaikaisesta ikonimaalarista kertova ”Andrei Rublev” ja mystissävyinen tieteistarina ”Solaris”. Arvioisin, että nämä ovat myös uskovaiselle sopivaa katseltavaa (jos nyt minun arviollani mitään merkitystä on).
Kaikilla meillä on kulttuurikartallamme omat valkeat läikät ja omat tarkkaan kolutut alueet. Emme voi arvioida toistemme ”sivistystasoa” sen perusteella, missä ne läikät sijaitsevat. Ja tuskin ihmisten välistä ystävyyttä ja syvempää ymmärrystä haittaa, vaikka nuo karttamme olisivat lähes pelkkää valkoista aluetta 😉
Taidan jo sotkeutua selityksissäni. En tosiaankaan halua arvioida kenenkään kulttuuritietämystä, omani on siihen täydellisen riittämätön. Taisin kuitenkin avata tämänsuuntaisen keskustelun, josta olen pahoillani. Toivottavasti ymmärrät parhain päin, Heikki.
Pertti: ”Kaikilla meillä on kulttuurikartallamme omat valkeat läikät ja omat tarkkaan kolutut alueet. Emme voi arvioida toistemme “sivistystasoa” sen perusteella, missä ne läikät sijaitsevat. Ja tuskin ihmisten välistä ystävyyttä ja syvempää ymmärrystä haittaa, vaikka nuo karttamme olisivat lähes pelkkää valkoista aluetta ;-)”
Tässä olet täysin oikeassa. Pointtina tässä sanailussamme oli kuitenkin tiedonsaannin rajoittaminen VL-nuorisokulttuurissa, ei kysymys kenenkään sivistystasosta tai sen suuntautumisesta millekään alueelle erityisesti. Ainoastaan siis vapaudesta valita itse omat kiinnostuksen kohteensa.
Olen edelleen sitä mieltä, mitä olin jo tämän keskustelun alussa, että lestadiolaisnuorten tiedon saantia ja vapautta valita itse kiinnostuksen kohteensa kulttuurin saralla rajoitetaan ja valvotaan, koko yhteisöä holhoavan, vanhoista herroista koostuvan Saara-äidin toimesta.
Kyllähän minä pointtisi ymmärrän, Kimmo. Sehän on sama, joka minullakin oli kun tämän ”elokuvakeskustelun” avasin: Kaikilla meillä on kulttuurikarttamme valkeat alueet, mutta vl-kulttuurissa esim. elokuva on säännönmukaisesti valkeaa aluetta. Jos tämä johtuu muusta kuin omasta valinnasta, on tilanne mielestäni surullinen.
Olen siis ydinasiassa kanssasi samaa mieltä, Kimmo. Onko kuitenkaan kyse vain ”vanhojen herrojen” vallankäytöstä? Teemun puheenvuoroon viitaten arvelen, että vanhat herrat itsekin etsivät ulospääsyä kiusalliseksi taakaksi muodostuneesta tilanteesta.
Vuonna 1963 SRK:n vuosikokous Ylivieskassa teki ensimmäisen TV-päätöksensä, jossa todettiin että ”Jumalan sanan perusteella uskon ja hyvän omantunnon säilyttämiseksi, televisio ohjelmineen ei sovi kristittyyn kotiin”. Tämän kuullessaan Kullervo Hulkko puuskahti: ”Kävi kuten 1930-luvulla, kun radio tuomittiin”.
Luulenpa, että Hahon saarnan kuullessaan monet SRK:n johdossa suhtautuivat Hulkon tapaan: Hyvä Jumala, mitä sieltä tulee!
Aihe osoittautui herkäksi ja keskustelu väärinkäsityksille alttiiksi. Senhän sait kyllä kokea, Kimmo. Pääpointtini oli lyhyesti: Älkää tutkimatta tuomitko! Ehkä tämän periaatteen voimme kaikki hyväksyä.
Hienoa, että K24n sivuilla vielä on Petri Kasarin ja Kimmo Wallentin kaltaisia kommentoijia, joille kristillinen ihmiskäsitys on tallessa. Sydämestäni toivon – enkä varmasti ole ainoa -, että jaksatte näitten K24n kovasydämisistä vanhauskoisista huolimatta kommentoida K24n sivuilla. Olette monen, tosi monen silmäterinä näillä K24n sivuilla.
Komppaan Joona Korteniemeä.
Kun täytin 8 vuotta, vei äitini minut kirjastoon. Minulle hankittiin oma kirjastokortti.
H C Andersenin satujen lisäksi minulle lainattiin Matias Castrenin: Tutkimusmatkoilla Pohjolassa.
Siitä kirjaharrastukseni alkoi.
Ojala: ”H C Andersenin satujen lisäksi minulle lainattiin Matias Castrenin: Tutkimusmatkoilla Pohjolassa. Siitä kirjaharrastukseni alkoi.”
Minkä ikäisenä pääsit lainaamaan Aku Ankkaa,Tinttiä ja Asterix:ia kumppaneineen. Vai pääsitkö lainkaan?
Jussi.
Ellei kommenttisi ollut sarkasmia, niin kiitos.
@Kimmo: Ei yhtään sarkasmia ollut aiemmassa viestissäni. Sinulla ja Petri Kasarilla on tässä viestiketjussa kommenteissanne tervettä järkeä, rehellisyyttä ja todellisuutta.
Joten uskokaa pois, olette monen K24n lukijoiden silmäterinä näillä sivuilla.
Kimmo Wallentinin käsitykset lestdiolaisista ja Aku Ankasta etc. muistuttavat meitä 1800-luvun kolonialismista: ”Osaako hottentotti todellakin lukea….”
Muistan itsekin tehneeni 1980-luuvlla sarjakuvan, piirtäjänä oli Punaniskastaan tunnetuksi tullut Rauli Nordberg.
Ojala: ““Osaako hottentotti todellakin lukea….”
Kyllä hottentotti voi osata lukea, mutta osaako lestadiolainen tanssia tai tunteeko vaikkapa Andrei Tarkovskin filmografian?
Vuokko, olet selvästi klassikkoseurassa ! Tämä kappalainenhan näyttää tuon lainaamasi kirjoituksen perusteella ”lukevan” sinun tekstejäsi yhtä avoimin mielin ja vilpittömin aikein kuin Raamattuakin. Lieneekö sitten hyvää tahtoa enemmän kuin taitoa, mahtaneeko olla pyrkimystä ”yhteisten asioiden hoitamiseen” eli politiikkaan? Vaikea sanoa, mutta arvailla voi, mikä lienee se tarkoitus, joka pyhittää tällaiset keinot.
Joku Kimmo, jonka juttua en tästä blogista löydä, kirjoitti ilmeisesti jotain kiihdyttävää, kun keskustelu lähti kilpailuksi ja kehuskeluksi siitä, kuka on kotonaan saanut parhaan kasvatuksen.
Eihän blogissa ole siitä lainkaan kysymys, vaan Kirsilän kirjoituksesta Vapaus uskoa. Kauaksi taas kerran lipsahdettiin, hih!
Se oli May Roth-Edelmanin taannoin laatima kirjoitus, johon otin kantaa.
Kasvatuksestaan täällä ei ole tainnut kukaan kirjoittaa, mutta kirjaharrastuksistaan kyllä….
Hyvä se on hiukan antaa tietoakin tuon joillekin niin rakkaan anti-lestadiolaisen disinformaation
vastineeksi….
Oho! Tämä sivusto on aika metka. Lähettämässäni postissa ei näy nimeäni lainkaan! Vai onko oma tietsikkani alkanut sensuroida juttuja? Näkyyköhän tässä postauksessa nimeni eli Tarja Aarnio.
Kirjoitin
Joku Kimmo, jonka juttua en tästä blogista löydä, kirjoitti ilmeisesti jotain kiihdyttävää, kun keskustelu lähti kilpailuksi ja kehuskeluksi siitä, kuka on kotonaan saanut parhaan kasvatuksen.
Eihän blogissa ole siitä lainkaan kysymys, vaan Kirsilän kirjoituksesta Vapaus uskoa. Kauaksi taas kerran lipsahdettiin, hih!