Lauri Vartiainen kirjoittaa, että vuoden 1986 ponsi naisten pappeutta koskevaan päätökseen oli vedätystä, jota ei ollut tarkoituskaan ottaa vakavasti. Hän myös ounastelee, että samoin kävisi parisuhdekiistassa, ja että hyvään tahtoon perustuva kahden näkemyksen rinnakkaiselo ei tulisi onnistumaan.
Minusta Laurin viesti kannattaa kuunnella erityisen tarkasti kirkon liberaalimmassa päässä. Tämä nimittäin on juuri se pelko, joka on ajautunut kirkolliskokouksen ja koko kirkon kaiken uudistustoiminnan halvaannuttavaan takalukkoon.
Kyse on siis pelosta ja epäluottamuksesta. Kyse ei ole pahantahtoisuudesta tai änkyröinnistä. Äärikonservatiivitkaan eivät ole pahoja. Tai ainakaan sen pahempia kuin liberaalit. Niinkin on joitakin kirkon johtajien kannanottoja voinut epähuomiossa tulkita.
Kun konservatiivien pelko on kuultu ja otettu tosissaan, ollaan jo askeleen lähempänä sopua. Nimittäin väitän, että ratkaisun avain kirkon pääkiistaan on nyt liberaalin siiven käsissä. He voivat jatkaa uhriutumistaan ja julistaa ääni murtuen, että ”ihmisoikeudet eivät ole kauppatavaraa”. Tai sitten he voivat nöyrtyä ja tehdä konservatiiveille tarjouksen, josta ei kannata kieltäytyä. He voivat tarjota heille aidon kotipaikkaoikeuden kirkkoon. Tarjous voisi pitää sisällään nämä neljä kohtaa:
* Hyväksytään kaksi rinnakkaista avioliittonäkemystä (perinteinen ja sukupuolineutraali).
* Taataan molempien näkemysten edustajille täysi omantunnonvapaus (joka näkyy mm. siten että kanta ei voi koskaan olla este pappisvihkimykselle eikä peruste virantäytössä).
* Annetaan mahdollisuus perustaa itsenäisiä yhteisöseurakuntia, jotka voivat valita jomman kumman avioliittokäsityksen sekä opettaa ja toimia sen mukaisesti.
* Sovitaan erityisehdosta, että kahden pykälän muuttamiseen tarvitaan kirkolliskokouksessa 5/6 määräenemmistö.
Uskoisin, että näillä takuilla konservatiivien pelot alkaisivat helpottaa ja he voisivat suostua hyväksymään tuon ensimmäisen pykälän. Eivät toki kaikki mutta niin moni, että määräenemmistö avioliitto-opetuksen muuttamiseksi täyttyisi.
—
Myöhempi lisäys:
Augsburgin tunnustuksen mukaan kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Siihen ei siis kuulu käsitys avioliitosta. Se on toki tärkeä asia mutta ei ole välttämätöntä, että siitä oltaisiin kaikkialla samaa mieltä. Itse olen konservatiivina valmis sietämään liberaalimpaa kantaa ja käytäntöä, kunhan itse saan pitäytyä ja opettaa ns. perinteisen kannan mukaan. Luulen, että ellemme me konservatiivit nyt kykene sopuratkaisuun, meille ei myöhemmässä vaiheessa jätetä enää tilaa – käy juuri niin kuin Lauri pelkää. Neuvottelujen aika on nyt!
🙂 Kiitoksii. ”Käskyissää Jumala näyttää meill mite meijä pitäs ellää. Häähä se osottaakii, jot myö ollaa sillviisii itsekkäit, ett kaikk ajattellee isseesä ja mie raukka vaa miuta. Ihmine tuppaa tuijottammaa vaa ommaa nappaasa.” (Karjalaisii katkismus)
Siinä oiva bestselleri. Kannattaa tutustua!
Jo oli aikakin. Kaikilla kun ei ole em kirjaa ja lähes poikkeuksetta niiltä joilta se puuttuu on heidän kirjoituksissa selvästi havaittavissa todella törkeitä mutulauseita ja mututeologiaa koskien katolisuutta.
En ala luettelemaan ketkä sellaisia mielipiteitä lentelee, sillä niin selviä ne ovat.
”Kyse on siis pelosta ja epäluottamuksesta.”
”Äärikonservatiivitkaan eivät ole pahoja.”
Ensiksi – Minä olen aika varma siitä, ettei SRO:n toiminnanjohtaja Lauri Vartiainen kirjoittanut ponsi-kolumniaan pelosta käsin. Pikemminkin hän vain huomioi realiteetteja, jotka aika harva järjestöjohtaja vain kehtaa sanoa yhtä suoraan.
Toiseksi – Lauri Vartiainen ei ole äärikonservatiivi. Hän on ihan perusluterilainen ja vieläpä varsin säyseä sellainen…
Lauri sanoo itse kirjoittavansa nimenomaan pelosta: vestigia terrent.
Kyllä! Jäljet pelottavat, jos jyrkänteen reunalle tai ”Molokin” kitaan on vain yhdensuuntainen liikenne. Tämän ilmiön havainnoiminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki tämän ilmiön havaitsevat olisivat itse varsinaisesti pelon vallassa. He vain toteavat, ettei tuo tie johda minnekään hyvään.
Itse analysoisin tätä kuvaa vielä vähän pidemmälle. – Miten käykään niille kristityille, jotka sopeutuvat elämään valheen kanssa ”sovitetussa erilaisuudessa”? Tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa minä myönnän oikeasti pelkääväni, ja niin uskon lopulta olevan myös Lauri Vartiaisen kohdalla. Teknisen ja keskeneräiseksi jääneen ”ponsi-mallin” epäluotettavuutta voi jo havainnoida melko tyynesti. Se on jo nähty ja epäluotettavaksi havaittu. Sitä ei tarvitse enää varsinaisesti pelätä, kun se on jo paljastettu. – Mutta entäpä jos joku oikeasti eksyy niin pahasti, että uskoo totuuden ja valheen voivan toisilleen käsiä paiskata? Tällainen eksytys on jo oikeasti pelottavaa (ja erityisesti silloin, kun pastorit sitä kauppaavat)…
Olen huomannut, ettet Manu ole ihan sovittelevimmasta päästä. Vältä silti tuollaisia turhia viittauksia eksytystä kauppaaviin pastoreihin. Kyse on kuitenkin vain keskustelusta ja ratkaisujen etsimisestä.
Timo,
Vastaan sinulle Raamatun sanoin:
”Ettekö tiedä, että vääryydentekijät eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa? Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet,” (1Kor.6:9)
Josta jatkan siihen, mitä olen pappisvihkimyksessäni luvannut:
””…lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja.”
En halua liittää tähän keskusteluun sen enempää omiani kuin sinunkaan Timo luonteenpiirteitäsi. Arvioin itse tätä koko hommaa etupäässä tältä em. Raamattu ja tunnustuspohjalta. Siksi en pelkää niinkään kirkollisia johtajia, hallintoelimiä, tai enemmistöpäätöksiä, jotka voivat kohdistaa minuun erilaisia myönnytyksiä tai rajoituksia. Sen sijaan minua pelottavat ne jäljet, ja jälkien pois pyyhkiytymiset kristikunnan historiassa, jotka ovat tiedossani Jumalan sanalle selkänsä kääntäneistä ihmisistä…
Myös Luther käytti saksankielisessä käännöksessään sanaa, joka viittaa lapsen kanssa makaajaan.
Martti ja Mikko, asia ei muutu, homoseksuaalinen teko, on syntiä.
Minusta Lauri Vartiaisen kolumni on ihan vain realistinen. Myös Ruotsin kirkon kehitystä ajatellen.
Näin Ignatiuksesta kuin Ireneauksests sanon. Heidän kauttaan nykyinen malli vahvistui.
Työstä ei voi moittia Heidän aikanaan.
Kausaliteettien ei tulisi luoda pelkoa.
Edelleenkin kirkko säilyttää statuksensa olla uutta luova alttarin sisällä jakaa Ehtoollista mikä kaikille seurakunnan jäsenille ei Uskomisen asiassa yllä mennä perille.
Uudelleen Uhraamiseen ei ole jokaviikottaista sääntöä menettelyssä, vaan ”sillon kun Te muistatte” on parempi ymmärrys. Näin kristitty paremmin opetettuna tulee kirkkoon kiittämään saadustaan, eikä suinkaan toistamaan Jeesuksen Uhriutumista.
Vaikeahan tästä on luopua mutta seurakuntiemme jäsenenet näyttävät olevan viisaampia.
Samanpuolisen avion siunaaminen on asiassa pieni, harmillinen, keissi, siis asiana.
Jeesus missään ei myös kirjoitusten mukaan kertonut, ”sanokaa kuten Minä sanon”, vaan Hän Isän katsomisen antoi maallikkojen haasteeksi minkä syntymässä oleva kirkkolaitos suoraan katsoen varasti.
Näin ensimmäisten Piispojen kautta otettiin haltuun se mikä oli Jeesuksen varhaisille seuraajille tärkeintä. Toki Rooma katsoi myös tätä.
Muistaa saa myös Rooman hallitsijallla olleen oma slooshinsa Kristukseen uskovien hyvässä paikassa vaikka Hän samaan aikaan palvoi ,ei siis luopunut, katsomassa arvostetusti aiempia Jumalia.
Hyvä oli näin säilyttää kansassa kulttuuriperintöä vaikka uutta otettiin mukaan.
Kovaa on miesten elämä. Joutuvat pelkäämään toisiaan, naisia ja Jumalaa. Ja aina kyse navanalaisista asioista. Ei kai kristinusko sinne keskity. Olen luullut, että se todentuu yläpäässä, ja tapahtuu suhteessa muihin ihmisiin. Mutta jos pää kumisee tyhjyyttään, se täyttyy salaliitoilla ”vihollisia” kohtaan.
Charlotta. Kiitos hienosta kommentista. Se oli sopivan kirpeä ja niin totta.
Precis, tumma tunnor bullrar mest!!!
Minusta Manu Ryösö kuvaa omalta osaltaan hyvin syvimmän jakolinjan. Sitä ei ponsilla ylitetä.
Kun olen aina Perhetoimikunnan (mietintö 1992) ajoista saakka seurannut keskustelua avioliitosta – ja osallistunut siihen itsekin -, olen tullut niihin tuumiin, että samoin kuin naisen oikeutta pappisvirkaan koskevassa kiistassa myös sateenkaariavioliittoa koskien löytyy niitä, jotka eivät suostu minkäänlaisiin muuutoksiin. Kirkolliskokouksen keväinen keskustelu on yksi osoitus. Heille Timo Pöyhösen kaavailema etenemistie edustaa luopumusta eikä siis kelpaa.
Olen Jorma Hentilän kanssa samaa mieltä. Jo pelkkä ehdotuskin, ajatuskin on torjuttava syntinä.
Sami Paajanen, mistä olet kanssani samaa mieltä?
Mitkään pykälät eivät voi taata sitä, että virantäytössä kirkkoneuvosto jättäisi kokonaan huomioimatta hakijoiden avioliittonäkemykset, ei vaikka nimenomaan kiellettäisiin tämän kysyminen, sillä kiertoteitse kanta on todennäköisesti selville saatavissa joka tapauksessa. Ja voisiko odottaa esim. Espoon piispan suostuvan vihkimään konservatiivisen avioliittonäkemyksen edustavaa pappiskandidaattia huomioiden hänen julkiset ohjeensa hiippakuntansa papistolle?
Yrjö Sahama, eikö voi käydä myös päinvastoin? Valitsematta jää sateenkaariparien vihkimisen hyväksyvä.
Tottakai systeemi toimii molempiin suuntiin, riipuen kirkkoneuvoston kokoonpanosta tai piispan persoonasta. Siksipä on sekä ”liberaaleilla” että ”konservatiiveilla” yhtäläinen vaara jotua syrjityksi vakaumuksensa johdosta.
Kirkon luopumus on edennyt jo niin pitkälle, että kaikki, jotka pitäytyvät Raamattuun ja Tunnustukseen näyttävät joltain ääripään joukolta.
Ei valhe ja totuus voi elää saman katon alla. Joko on sama oppi tai sitten ei ole. Sanotaanhan uskontunnustuksessa: uskon pyhän yhteisen seurakunnan. Kristus on kirkon Herra. Ei Kristus voi olla kahden täysin vastakkaista kantaa edustavan kirkon Herra.