Veljeydestä ja sisaruudesta

Veljeys ja sisaruus on käytetty kuva yhteydestä ja samanmielisyydestä. Samankaltaiset ajatukset yhdistävät eri lähtökohdista tulevia ihmisiä ja antavat syyn ponnistella yhdessä samaan suuntaan. Juuret puheelle veljeydestä ja sisaruudesta ovat Jeesuksen ja hänen seuraajiensa läheisessä yhteydessä.

Onko meillä enää nykymaailmassa tällaisia aatteita, joiden ympärille syntyy aitoa ja innostunutta sisaruutta ja veljeyttä sekä halua vaikuttaa hyviä asioita maailmaan?

Postmodernista ajasta sanottiin vuosituhannen vaihteessa, että suuret kertomukset ovat kuolleet. Suuret aatteet ja hengen palo tuntuivat naurettavilta. Tämä ei ollut onneksi pysyvä olotila. Sen jälkeen on taas noussut suuria kertomuksia ja aatteita, kuten ilmastonmuutoksen torjuminen ja lajikadon pysäyttäminen, viime kädessä siis elämän pelastaminen. Näiden aatteiden piirissä voi taas syntyä veljeyttä ja sisaruutta. Tämä voi merkitä myös paluuta siihen samaan veljeyteen ja sisaruuteen, johon Jeesus kutsui opetuslapsiaan.

Suuriin aatteisiin kuuluu se, että ne myös jakavat mielipiteitä. Syntyy paitsi veljeyttä myös vihollisuutta ja vastustajia. Usein tällöin ihanteellinen aate kääntyykin vastakohdakseen. Ranskan suuren vallankumouksen tunnus Vapaus, veljeys, tasa-arvo ei ainakaan heti tuonut näitä ihanteita kuin suppealle vallankumouksen joukolle: muita ihmisryhmiä, kuten kirkonmiehiä, maanomistajia ja säätyläisiä odotti vankeus, giljotiini ja oikeuksien menettäminen.

Sen jälkeen ihmisoikeuksissa ja niitä koskevissa sopimuksissa on pyritty universaaleihin ihmisoikeuksiin, jotka koskevat kaikkia. Tuntuu kuitenkin siltä, että yhä edelleen koko ihmiskunnan tai luomakunnan sisaruuden ja veljeyden sijaan syntyy saman mielisten kuplia, jotka ovat keskenään riidoissa tai jopa sodissa. Myös nykyajan aatteisiin voi liittyä vastakkainasettelua ja vastustajiksi maalitettujen epäinhimillistämistä.

Veljeyden ja sisaruuden edistäminen laajemmalle on vaikeaa, koska silloin on ylitettävä erilaisuuden ja ennakkoluulojen muureja. Muurien ylittäminen kuitenkin kannattaa, sillä ihmisten rakentamien erottavien linjojen molemmilta puolilta löytyy perustaltaan samanlaisia ihmisiä tarpeineen, pelkoineen, huolineen ja toiveineen.
_ _ _
Eräs muoto veljeyttä on kohtaloveljeys, jota yleensä kutsutaan kohtalotoveruudeksi. Yhdessä koetut raskaat tai vaikeat ajat yhdistävät joskus lujemmin kuin verisiteet.

Kuulin muutama vuosi sitten esityksen, jonka piti suomalainen naparetkeilijä ja vuorikiipeilijä Patrick Pata Degrmann retkistään Etelämantereella toisen retkeilijän kanssa. Olosuhteet ovat äärimmäisiä – pakkasta tuolloin jopa 60 astetta, kova tuuli, kuivuus ja polttava aurinko – jossa kitalaki palaa, kun aurinko heijastuu lumesta avoimeen suuhun.

Tuulen kinostamat ja kovettamat lumilaineet muodostavat kuolemanvyöhykkeen, jonne ei lentokone voi laskeutua. Siksi ulkopuolinen apu on usein tavoittamattomissa. Silloin on luotettava oma henkensä ja elämänsä toisen avun varaan. Esityksessä oli kuvia kapeista vuoren harjanteista, joilla miehet kulkivat toisiinsa köydellä kytkeytyneinä, tai kuvia syvistä jäärailoista, joista saattoi selvitä ja nousta ylös vain turvaköyden ja kaverin avulla. Hädässä ystävä – sisar ja veli – tunnetaan.

Mitä ovat ne vuorenharjanteet ja jäärailot, jotka uhkaavat meitä omassa elämässämme, ja keitä ovat ne sisaret ja veljet, joiden kanssa voimme olla kytkeytyneinä hengen köysillä, niin että vältymme putoamasta kuiluun tai voimme auttaa ylös sen, joka on pudonnut?
_ _ _
Aivan oma veljeyden muotonsa on aseveljeys. Sodan aikana yhteys jatkui jopa viisi vuotta ja koettelemukset olivat usein äärimmäisiä. Kutsunnan alaiset olivat kaikki samassa asemassa. Isänmaan hätätilanne velvoitti kaikki antamaan itsensä ja jopa henkensä maan puolustamiseen. Näissä olosuhteissa syntyy veljeys, jossa toisesta usein riippuu henki ja elämä sekä yhteinen tulevaisuus.

Talvisodan juoksuhaudoissa veljet löysivät jälleen toisensa, kun vapaussota ja veljessota olivat repineet kansan erilleen. Viime sotien perintönä ovat edelleen Sotainvalidien veljesliitto ja eri aseveliyhdistykset.

Kenraali Adolf Ehnroth totesi eräässä haastattelussa lähes 30 vuotta sitten: ”Meillä sotaveteraaneilla on periaate: Veljeä ei jätetä. Me emme koskaan hylänneet toisiamme rintamalla. Tällaisen ystävyyden ja auttamisen toivoisi taas lävistävän koko itsekkyyden yhteiskunnan. – Kaunein tunne kahden miehen välillä on aseveljeys. – Itsekkyys, lyhytnäköisyys ja silmitön oman edun ajaminen surettavat tämän hetken suomalaisessa yhteiskunnassa vanhaa sotilasta. ”Kun kansakunta on hädässä, mitkään kuppikunnat tai puolueet eivät ole tärkeitä. Olet sitten demari, kepulainen tai kommari, ei millään ole mitään merkitystä sen rinnalla, että Suomi on taisteltu itsenäiseksi ja myös pysyy sellaisena, sanoo tämä raudanluja mutta huumorintajuinen vanha soturi.” (Osinko 2/1994).
_ _ _

Yhteyden mureneminen ihmisten ja ihmisryhmien välillä on ollut alkuna lisääntyvälle vieraudelle, epäluulolle, viholliskuville ja lopulta avoimelle vihollisuudelle. Tämän kehityksen seurauksena oli Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan ja yhteyden katkeaminen muuhun Eurooppaan.

Eriarvoisuus ja erilaiset ajatukset sekä suoranainen väärä tieto ja kiihotus johtavat ihmisryhmiä erilleen. Tärkeää on tunnistaa jokaisessa itsensä kaltainen, samoja asioita tarvitseva ihminen, joka kaipaa rakkautta ja sovintoa.

Juutalaisen kertomuksen mukaan opettaja kysyi oppilailtaan, mikä on merkkinä pimeyden väistymisestä. Ensimmäinen vastasi: ”kun tähdet sammuvat itätaivaalta”. Toinen vastasi: ”kun erotan matkan päästä koiran lampaasta”. Kolmas vastasi: ”kun erotan käsivarren mitan etäisyydeltä mustan ja valkean langan toisistaan.” Opettaja nyökytti päätään, mutta antoi lopulta oman vastaksensa: ”kun näet muukalaisen kasvot ja tunnistat hänessä veljesi tai sisaresi, silloin on pimeys väistynyt ja päivä koittanut.”

Psalmin jae 133:1 ylistää veljessopu: ”Miten hyvä ja kaunis onkaan veljesten yhteinen, sopuisa elämä!” Tämän onnellisen toteamuksen taakse kätkeytyvät ne monet tilanteet, joissa veljessopu on ollut koetuksella. Viime kädessä kristillisen kirkon monet jakaantumiset ovat tästä osoituksena.

Kristukseen uskovat ovat sisaria ja veljiä keskenään kaikkialla maailmassa. He ovat maistaneet samaa elävää vettä, jota Kristus tarjoaa. He ovat juoneet kuolemattomuuden lähteestä. He ovat tulleet osallisiksi Kristuksen kuoleman ja ylösnousemisen voimasta, joka voittaa synnin ja kuoleman vallan. Siksi kristityt kaikkialla maailmassa puhuttelevat toisiaan sisariksi ja veljiksi Kristuksessa.

Vielä laajemmin veljeys ja sisaruus koskettavat kaikkia maailman ihmisiä uskonnoista ja aatteista riippumatta, sillä olemme saman Kaikkivaltiaan Isän ja Luojan lapsia. Viime kädessä sisaruus ja veljeys koskettavat koko luomakuntaa. Pyhä Franciscus Assisilainen kutsuu veljikseen ja sisarikseen kaikkia eläimiä ja kasveja, taivaankappaleita, luonnonilmiöitä, jopa kuolemaa.

Tämä viimeksi mainittu ulottuvuus veljeydestä on tullut erityisen polttavaksi nykyisen kuudennen sukupuuttoaallon ja elinympäristöjen tuhoutumisen myötä samalla kun ihminen kuluttaa ja tuhoaa maapallon elämää nopeammin kuin se ehtii uudistua. Ihminen unohtaa kaikkien luotujen veljeydestä sen syvän kohtalon yhteyden, joka sitoo luotuja samoihin elämän edellytyksiin: jos veljesi ja sisaresi kärsivät jossakin, olet itse pian osallinen samasta kärsimyksestä. Jos kalat häviävät meristä, jos metsät kuolevat ja ilmakehä kuumenee, olet itse pian tuhoutuvien joukossa.

Kerran Pietari kysyi Jeesukselta, kuinka monta kertaa oli annettava veljelle anteeksi, ”peräti seitsemän kertaako?” Jeesus vastasi siihen: ”Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.” (Matt 18:21-22). Täsmällinen luku ei ole oleellinen, vaan pitkämielisyys katuvaa kohtaan. Lukujen taustalla on vanha kehotus kostaa Kainin puolesta seitsemän kertaa ja Lemekin puolesta seitsemänkymmentäseitsemän kertaa (1 Moos 4:24). Leppymätön kosto vaihtuu Jeesuksen opetuksessa anteeksiantamiseksi.

Veljesten sopu rakentaa tietä myös Jumalan kohtaamiselle. Tästä kirjoittaa apostoli Johannes: ”Joka väittää olevansa valossa mutta vihaa veljeään, on yhä pimeydessä. Joka rakastaa veljeään, pysyy valossa, eikä hänessä ole mitään, mikä veisi lankeemukseen.” (1 Joh 2:9-11).

”Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme. Samoin olemme me velvolliset panemaan henkemme alttiiksi veljiemme puolesta.” (1 Joh 3:11-17). ”