”Elä niin, että voit sanoa eläneesi onnellisena, älä niin, että voit kerskata täyttäneesi velvollisuutesi.”
Tämä lainaus L. A. Salavalta vaikutti minuun kuin poliisin stop-merkki. En ajattele samoin kuin Salava. Mietelmän edessä havahduin kuitenkin tajuamaan, että olen äärimmäisen velvollisuus-orientoitunut ihminen. Jos vastakkain ovat velvollisuus ja minulle hyvä, valitsen automaattisesti velvollisuuden. Olen oppinut ajattelemaan, että niin on oikein. Ihmisen kuuluu kantaa vastuu, huolehtia velvollisuuksistaan, aina.
Tietenkään oma onnellisuus ja velvollisuudentunto eivät läheskään aina ole ristiriidassa. Ihminen voi tulla onnelliseksi velvollisuutensa täyttämällä. Velvollisuuksien tunnollinen suorittaminen voi tuoda elämään monenlaista hyvää.
Silti: Onko aina elettävä velvollisuudet edellä? Voisiko joskus, silloin tällöin, luistella jostakin velvollisuudestaan ja valita sen, mitä itse juuri sillä hetkellä kipeimmin tarvitsee?
Entä mistä juuresta tämä perisuomalaiselta tuntuva ylikorostunut velvollisuudentunto versoaa?
Ehkä toistan kaavaa, joka aikanaan piti esi-isäni ja –äitini hengissä? Nälkävuosina, kansalaissodan ahdistuksissa tai talvisodan pakkasissa heillä ei ollut kerta kaikkiaan varaa ajatella itseään, jos mielivät pitää lapsensa hengissä. Karuissa oloissa yhteisöt pysyivät elossa kenties juuri äärimmäisen velvollisuudentunteen ansiosta.
Olenko päätynyt omassa arjen sissisodassani poteroon, josta pitäisi sittenkin nousta pää pystyssä ylös?
Kirkko, usko, herätysliikkeet – niidenkin viestissä kuulen herkästi vaatimuksen epäitsekkyydestä ja tunnollisesta velvollisuuksien suorittamisesta . Sydämeni syvyyksissä armo hukkuu oikeudenmukaisuuden vaatimuksen ja lähimmäisten parhaan alle. Ja sehän ei ole hyväksi sen enempää lähimmäisille kuin itsellenikään – tuskin edes oikeudenmukaisuuden asialle.
Tähän, missä olen, kaipaan yhä uudelleen kuulla vapauttavan sanan: Jumalan armotyötä ei estä mikään. Ei edes masennus tai uupumus, velvollisuudentunto tai kiltteys. Ei edes monimutkaisuuteen taipuvainen ja yksinkertaisuudesta kieltäytyvä mieli.
Haluaisin kyetä yhtymään tähän Siionin virrestä 127 pomittuun rukoukseen:
Pysyn luonasi, laupeus loppumaton,
sinä kurjalle anteeksi annat.
Tämä huolteni keskellä toivoni on:
sinä armahdat, kuormani kannat.
Samalla tiedostan, että armon lisäksi tarvitsen myös sisäistä asennemuutosta: Lupaa pitää huolta itsestäni – joskus jopa velvollisuudentunnon kustannuksella. Tämän luvan saaminen itse itseltään voi olla melkoisen työn takana.
Olisikohan jo ajattelutavoissa jonkinlaista vikaa, jos tärkeiksi ja oikein tekemiseksi koetut asiat suurimmilta osin koettaisiin vain velvollisuuksiksi, eikä niitä haluta ”sydämestä” = sisäisistä vaikuttimista?
Itsestään täytyy tietysti pitää huolta kaikin mahdollisin tavoin, eikä ylittää tekemisissään voimavarojaan. Jumalakaan ei varmasti odota ihmisiltä mitään sellaista mitä tämä ei jaksa ja pysty. Onhan niitä tietysti asioita joissa monien täytyy jaksaa voimien ehtymisestä huolimatta. Esim. omista lapsistaan huolehtimisen suhteen.
On olemassa velvollisuuksia, joita ei voi laistaa. Esimerkiksi jos omaan velvollisuuden piiriin kuuluu huoltajan ominaisuudessa alaikäisiä lapsia, sitä velvollisuutta ei voi mitenkään ohittaa tietyltä osin. Lapsen hyvinvoinnista tulee pitää huolta. Jos se ei onnistu, velvollisuus siirtyy jollekin toiselle ihmiselle tai taholle.
Lapset taas ovat tarpeissaan ja vaatimuksissaan usein lähes pohjattomia kaivoja, joten joku raja siinäkin hommassa menee. Myös lapselle itselleen pitää antaa vastuuta joistakin asioista pikkuhiljaa, jotta osaavat sitten aikanaan huolehtia itsestään. Eli on karhunpalvelus otttaa lapsen asioista liikaa vastuuta, se kostautuu heille takuuvarmasti.
Monessa asiassa ”kultainen keskitie” on hyvä neuvo. On taitolaji osata ottaa ”oikeista” asioista oikea määrä vastuuta. Jos ei missään asiassa ja paikassa osaa laistaa vastuuta, palaa loppuun ihan varmasti.
Tuo on Vesa todella hyvä ja kiinnostava kysymys, onko velvollisuuksia velvollisuudentunnosta suorittava ihminen jotenkin pelkästään ulkoa ohjautuva, vai voiko kenties velvollisuudentuntoiseen suorittamiseenkin liittyä myös omasta sydämestä lähtevää ”hengenpaloa”.
Emilia Karhu: ”Tuo on Vesa todella hyvä ja kiinnostava kysymys, onko velvollisuuksia velvollisuudentunnosta suorittava ihminen jotenkin pelkästään ulkoa ohjautuva, vai voiko kenties velvollisuudentuntoiseen suorittamiseenkin liittyä myös omasta sydämestä lähtevää “hengenpaloa”.
Jos jotain tehdään vain pelkästä velvollisuudentunteesta, saattaa se helposti loppuakin jos vain olosuhteet ja asiantilat ovat muuttuneet sellaisen mahdollistaviksi. Jollain tavoin väsynyt ihminen voi tietysti myös tuntea myös taakoiksi ja vain velvollisuuksiksi asioden tekemistä, joita hän kuitenkin periaatteessa ”sydämessään” haluaa.
Siitä ”sydämen vaikuttimista” ja ”hengenpalosta on kristinuskon piirissä toimittu Raamatullisina aikoina ja sen jälkeenkin. Myös kylläkin esim. poliittisten ja muiden aatteiden puolesta. Ei vähiten esim. ns. naisasialiikkeen piirissä.
Jumalan palvonnan vuoksi osoitetusta ”sydämen” halusta kertoo esim. Jeremian kirjan 20. Luku (uusi kirkkoraamattuk.):
”8 Aina kun avaan suuni,
minun täytyy huutaa,
minun täytyy kuuluttaa väkivaltaa ja sortoa!
Herran sana tuo minulle
pilkkaa ja herjaa joka päivä.
9 Mutta kun sanoin:
”Enää en halua ajatella häntä
enkä puhua hänen nimissään”,
tuntui kuin sisimmässäni olisi palanut
liekehtivä tuli
ja luuni olisivat hehkuneet.
Viimeiseen saakka minä yritin tätä kestää,
mutta enää en jaksa…………
11 Mutta Herra on kanssani kuin väkevä sankari,
vihamieheni kaatuvat eivätkä voi minulle mitään….”
Alkukristillisyyden ajoilta Apostolien tekojen 4. luku: ”18 He kutsuivat apostolit sisään ja kielsivät heitä enää puhumasta tai opettamasta yhtään mitään Jeesuksen nimessä. 19 Mutta Pietari ja Johannes vastasivat heille: ”Onko Jumalan edessä oikein totella ennemmin teitä kuin Jumalaa? Ratkaiskaa itse. 20 Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet.”
”Mä elän laupeudesta ja armon antimista. En ansainnut mä autuutta, se tuotiin taivahista.Tää lohdutus on ainoa: mä elän laupeudesta.” (Virsi 275). Kun Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämiimme Pyhän Hengen kautta (Ef.5:5), niin ”Kaikki minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa” (Fil.4:13). Jeesus vahvisti Paavalia Sanan saarnoissa, vaivannäössä, jatkuvan huolen alla seurakunnista, väärin ymmärryksissä ja kaikissa kärsimyksissä hänen elämänsä loppuun asti. Meillä on myös sama rakkauden kautta vaikuttava usko Jeesukseen kaiken elämämme voima ja ilo
palvella Jumalaa myös tehtävissämme.
Sitäkin olen yleisellä tasolla miettinyt, että onko yhteiskunnan/ hengellisen yhteisön/ suvun tms. kannalta käytännöllistä kasvattaa lapsista velvollisuudentuntoisia aikuisia, koska sitä kautta heitä on helpompi ”hallita” ja pitää ”joukoissa” mukana.
Taitaa nykyisellään olla suurempi ongelma se velvollisuuksistaan laistaminen.
Suomen laki esim. velvoittaa ilmoittamaan kaikki tulonsa yhteiskunnalle, joka sitten verottaa niitä kattaakseen julkiset menot. Melkoisen suuri määrä ihmisiä jättää sen suurempien summien kyseessä ollenkin tekemättä, joka sitten tavallaan lisää tavallisten ja rehellisten ihmisten verotaakkaa ajan ollen.
Ihmisillä voi sanoa olevan velvollisuuden olla roskaamatta ja turmelemasta ympäristöään. Teiden varsilla ja luonnossa näkee karmeita esimerkkejä tämän velvollisuuden välttämisestä.
Kaupunkien keskustat ovat etenkin viikonlopun jäljiltä karmealla tavoin roskien ja jätteiden peittämää. Ns. ongelmajätteiden hävittämisestä annetuista ohjeista ei toisinaan piitata lainkaan.
Velvollisuuksista noudattaa liikennesääntöjä ei aina välitetä, joka taas lisää riski- ja vaaratilanteita liikenteessä ja jopa onnettomuuksia.
Tämän kaltaisia velvollisuuksia ei voi sanoa taakoiksi eikä niiden noudattaminen ole ihmisille mitenkään ylivoimaisen vaikeaa. Kyseisten velvollisuuksien noudattaminen pitäisi lähteä yksilön sisäisistä hyvistä vaikuttimista.
Viranomaiset eivät pysty, eivätkä halua valvoa kansalaisia jatkuvasti, vaikka mainittujen velvollisuuksien huomiotta jättämisestä onkin laissa rangaistusmääritteitä, joita sovelletaan jos henkilö jää kiinni tekosistaan.
Ihmisillä on jo kristillisyyden periaatteiden ja ohjeiden mukaan velvollisuus kohdella lähimmäisiään hyvin. Silti mediassa toistuvat uutiset koulu- ja työpaikkakiusaamisen yleisyydestä. Tällaisenkaan velvollisuuden noudattamisen ei pitäisi olla mikään taakka, joka rasittaisi ihmistä. Jos on, niin silloin ongelman korjaamiseen on vain yksi keino, mennä itse peilin eteen.
Ajattelen, että velvollisuuksien sietäminen ja mielekkyys perustuvat siihen, että tietää, minkä vuoksi niitä tekee. Motivaatio nousee suuremmasta päämäärästä, jonne pääseminen vaatii velvollisuuden täyttämiä välietappeja. Jos ei suurempaa päämäärää ole kiikarissa tai se ei tunnu tärkeältä, ovat velvollisuudetkin silkkaa pakkopullaa.
Tärkeää on myös välttää ylikuormittumista. Vaikka päämäärä olisi miten tärkeä, ei sen vuoksi pidä hukata itseään ja terveyttään suorittamalla välietappeja itku kurkussa. Ajattelen, että on annettava itselleen myös psykologinen lupa hellittää välillä jostakin, mistä voi. Laistaa, lintsata, delegoida tai pyytää apua. Ihminen ei ole kone, hän tarvitsee lepoa. Se rakentaa yhteyttä omaan itseen, toisiin ja ylöspäin. Liika suorittaminen vie toiseen suuntaan, särkee.
Kaikki olemme kuitenkin epätäydellisiä, jokaisella on omat heikkoutensa ja kivensä. Myös vahvuutensa ja lahjansa. Jumala näkee ihmisen sisimpään, ohi kaiken suorittamisen, ohi heikkouksien, siihen, mitä ihminen on. Heikko ja hyvä, paha ja autuas, kaikkea samaan aikaan. Ajattelen, että sydämen asenne on se, millä on sen katseen alla merkitystä – ei sillä, miten kuuliaisesti täyttää ihmisen ideaalin tai oman ideaalinsa.
Olen keski-ikäinen nainen ja ollut varsin velvollisuudentuntoinen aina, huomaan toisen ihmisen/eläimen/maailman hädän, johon sitten hukkaan omani. Nyt olen ollut samanlaisissa mietteissä kuin sinä: miten uskaltaa tehdä valintoja, joiden kanssa olen itse eri mieltä. En toimi eettisesti oikein koska en likikään aina jaksa. Olen kaikille velkaa. Anteeksi.
Mutta. Velka on maksettu. Jumala ihan oikeasti on ja jaksaa paljon enemmän kuin minä. Siihen täytyy välillä ihan oikeasti uskoa!, ottaa kaikki töpselit seinistä irti, heittää kännykkä järveen ja uskoa että maailmaa en kannattele minä, vaan onneksi ihan toiset voimat. Jeesus toppuutteli Marttaa hötkyilemästä ja pyysi luokseen meidät työtä tekevät ja raskautetut ottamaan hänen ikeensä, joka on sopiva eikä aina täysin ylikuormitettu. Tuhlaajapoika, joka rillutteli kaiken ja veli, joka teki kaiken ja se ei ollutkaan sitten homman ydin.
Olen jättänyt ainakin toistaiseksi väliin sellaiset tekemiset ja niihin liittyvät ihmissuhteet, joita todellakaan en osaa. Joka aamu ja ilta niihin syyllisyyksissäni kuitenkin hukun… Silti: nyt en luovuta, vaan haluan tehdä toisin.
Eilen kysyin viisaammaalta, että kuinka kauan voin olla tilanteessa, joka pitäisi ratkaista, mutta jota ei (ainakaan toistaiseksi) osaa ratkaista. Hän sanoi, että niin pitkään kuin on tarvis eikä tarvitse aina uhrata itseään. !
En uhraa enää, en kerää taakkoja. Huomenna lähden kauas luontoon ja ensi viikolla pitkästä aikaa vesijuoksemaan, niillä mennään nyt.
Jumala pyytää luokseen lepäämään ja se on iso juttu. Kun koko ajan päässä takoo että pitäisi ja pitäisi, niin uskookin häneen ihan oikeasti. Usein ei osaa. Paljon aikaisemmin pitäisi uskaltaa luovuttaa. Saa olla osaamatta ja muiden tarpeitten tavoittamattomissa, lämmön ja onnellisuuden poterossa. Kyllä se siitä sitten.