Venäjä viettää tänä vuonna toisen suuren, vuonna 1613 valtaan nousseen hallitsijasukunsa 400-vuotismuistoa. Rurikeja seuranneet Romanovit ennättivät hallita maata 300 vuotta. Meidän suomalaistenkin on hyvä muistaa Romanovit: heistä parhaimpia oli Aleksanteri II, joka oli yksi Suomen itsenäisyyden isistä.
Risteilykesä Venäjän vesillä on hyvässä vauhdissa. Tänäkin kesänä minulla on mahdollisuus tutustuttaa lähes tuhat suomalaista naapuri-imperiumin historiaan ja kulttuuriin. Haaste on mielenkiintoinen: miten kertoa 300 vuoden kehityksestä Romanovien aikana, kun sitä seurasi 70 vuotta kestänyt kommunismin painajainen, joka vaati 60 miljoonaa ihmishenkeä?
Venäjää ymmärtääkseen on unohdettava stereotypiat ortodoksisuudesta. Niiden yhdessä ääripäässä ovat ihanat ikonit ja kaunis kirkkolaulu ja toisessa laidassa tsaarien saappaita kumartava tasa-arvoton alamaisuskonto. Kaiken tämän Venäjä sai kuitenkin sekä idästä että lännestä: ikonit idästä jo myöhäiskeskiajalla, mutta opin esivallan sakraalisuudesta vasta 1600-luvulla, kun Martti Lutheria ihannoinut Pietari Suuri ryhtyi uudistamaan Venäjää länsimaisten esikuvien mukaan eurooppalaiseksi suurvallaksi.
Kommunismi ja toinen maailmansota ovat Venäjällä tänään samanlaisia kansallisen identiteetin majakoita kuin kansalaissota ja talvisota meille suomalaisille. Ensimmäistä ei haluaisi muistella, mutta toisesta selvittiin kunnialla.
1900-luvun kansallinen historia ja nykyinen EU-raja ovat tosi lyhyt jakso Venäjänkin historiaa. Ennen niitä Venäjän hallitsijoiden perimää oli jo tuhannen vuoden ajan sekoitetettu kreikkalaisten, ruotsalaisten, englantilaisten ja saksalaisten kuningashuoneiden perillisten kanssa.
Matka Venäjälle on aina matka myös Länsi-Euroopan historiaan. Venäjää on hyvä tuntea, jos haluaa olla eurooppalainen.
Nooh, kun vaivoin saatiin Lenin pois Suomen itsenäisyyden isähahmon paikalta, tuskin kannattaa siihen tuupata Aleksantei II:a.
Romanoveista se suomalaisten suru alkoi, varsinaisesti Pietari I:stä. Muutenhan ei olisi Pietariakaan eikä myyttiä turvallisuudentarpeesta.
Suomenruotsalaisten suru taas alkoi Aleksanteri ensimmäisestä, joka sai päähänsä siirtää suuriruhtinaskunnan keskushallinnon Helsinkiin, keskelle ruotsalaisseutua.
Pääkaupungiksi olisi tietenkin pitänyt valita Kotka, joka sijaitsee lähellä Pietaria ja suuren joen suistossa. Helsinki ottaa vetensä Päijänteestä – rikkoen siten vesipolitiikan puitedirektiiviä, joka kieltää veden johtamisen vesistöstä toiseen. Vantaanjoki on aivan liian pieni tyydyttämään miljoonakaupungin vedentarpeen. Huono paikka kaupungille.
Aleksanteri I ja Aleksanteri II olivat suomalaisten kannalta hyviä tsaareja. Nikolai-nimiset aiheuttivat lähinnä päänsärkyä. Nomen est omen.
Juhan historiantuntemus on hieman vajavaista. Kotka perustettiin vasta 1878. Helsingin kilpailijana oli lähinnä itäisen Suomen piispankaupunki Porvoo, mutta Helsinki valittiin ensisijassa Viaporin linnoituksen tuoman turvallisuuden takia, olihan sota Napoleonia vastaan v. 1812 juuri kovimmillaan.
Niin, olisi kai pitänyt kirjoittaa, että ainoa järkevä pääkaupungin paikka olisi ollut nykyinen Kotka. Kyllä sinne olisi voinut nopeasti kaupungin kyhätä.
Porvoossa on sama vika kuin Helsingissäkin: Sijaitsee pikkujoen varressa. Mutta eihän Aleksanteri I voinut tietää mitään vesipolitiikan puitedirektiivistä.
Ei Sahama taida ihan hölmö olla sanoissaan.