Oppi ja etiikka pois Kristuksen ja syntisen välistä
Runsaasti erisuuntaisia kristittyjä suojiinsa kerännyt Herrnhutin veljesseurakunta innostui suuresti 1730- ja 40-luvuilla Kristuksen vereen ja haavoihin liittyvästä opetuksesta. Verenhimo huipentui 1743–1750 haava- ja verikulttiin. Kristuksen haavojen ympärille muodostui barokin ylellisestä kulttuurista piirteitä omaksunut kultti, jossa uskovaiset jäljittelivät lintuja, jotka tekivät pesänsä Kristuksen ruumiiseen pitkäperjantaina lyötyihin haavoihin. Kultti lähti lapasesta itse Nikolaus Ludwig von Zinzendorfin mielestä. Hän otti myöhemmin näihin aikoihin etäisyyttä ja nimitti aikaa yhteisön ”seulonta-ajaksi” (Luuk. 22:31).
Herrnhutin seulonta-ajalla ja siihen liittyneellä veri- ja haavaopilla on kuitenkin kauaskantoisia seurauksia. Kun pääyhteisössä tehtiin pesiä Kristuksen haavoihin, keskittyi Herrnhutin sisaryhteisö Tukholmassa vääntämään virsiä, joissa suurella intohimolla ikävöidään Veriyljän haavoihin, mistä priiskoittuu kaikki onni ja autuus syntiselle.
Tukholman herrnhutilaisten tekemä Sions sånger -kokoelma (1743–1747) tultiin tuntemaan Pohjanlahden itäpuolella Elias Laguksen suomennostyön jäljiltä nimellä Siionin virret (1790). Siionin virsien runsas ja monella tapaa kohti käyvä verisanasto lienee ollut omalta osaltaan viitoittamassa suomalaisia herätysliikkeitä pitämään Kristuksen verta ja haavoja korkeassa arvossa sanoittaessaan syntien anteeksiantamisen ja vanhurskauttamisen mysteeriä. Kristuksen veren anteeksiantavaa vaikutusta julistava puhetapa näyttää olevan velkaa Herrnhutin seulonta-ajalle.
Uudistaessaan 1890-luvulla Siionin virsiä Wilhelmi Malmivaara päätyi samantyyppisiin johtopäätöksiin kuin Zinzendorf ottaessaan etäisyyttä verikulttiin. Malmivaara kirjoitti vuonna 1893 julkaistujen Siionin virsiensä esipuheessa:
Tuota sairaloista herkuttelemista ”verisessä” Jesuksessa, ”veriyljän haavoissa”, joka soveltuu herrnhutilais- ja lestadiolaishenkeen, vaan on aivan epäraamatullista, olen pyytänyt virsistä karsia ja tiedän, ettei tämä ole tuontunut niille vahingoksi.
Malmivaaran periaate osoittautui körttiläisyyden keskuudessa niin kestäväksi, että samaa verimystiikkaa karsivaa linjaa päätti jatkaa vuonna 1971 julkaistun Siionin virsien korjauskomitea (ks. 1971 Siionin virsien esipuhe). Näiden muutosten myötä Siionin virsien veisaaja ei enää hakeutunut ”herkuttelemaan veriyljän haavoihin”, vaan etsi turvaa sanan virvoittavista lähteistä.
Olen useassa yhteydessä todennut, että Siionin virret ovat menettäneet jotakin, kun verestä turvan hakeminen on keikahtanut sanan ääreen rientämiseen. Löytäessään autuuden Kristuksen haavoista syntinen löytää autuuden Kristuksesta. Hän on intiimisti ja mitä läheisimmin Vapahtajassa. Kun turvaa haetaan sanasta, on syntisen ja Vapahtajan välissä jotakin. Yhteys ei ole enää välitön.
Asiaa voi kuitenkin tulkita myös toisin. Sanan ja Kristuksen yhteyttä korostavan, erityisesti Johanneksen evankeliumin prologista ammentavan, opetuksen valossa Kristuksen ja syntisen välinen välittömyys ei juuri kärsi veriopista sanaoppiin siirryttäessä, vaikkakin virteen tulee opillisempi ja sitten hiukan kliinisempi sävy.
Lisäksi Malmivaaraa ja vuoden 1971 Siionin virsien uudistajia ei voi syyttää siitä, että he olisivat pyrkineet etäännyttämään Kristusta ja syntistä kauemmaksi toisistaan, päinvastoin. Verisanasto on alkanut tuntua modernisoituvassa kulttuurissa vieraalta. Se on alkanut muodostua esteeksi Kristuksen ja syntisen väliin. Sanastoa uudistamalla on pyritty vaalimaan virsien välittämää yhteyttä Kristukseen.
Tämä Kristuksen ja syntisen välistä kanssakäymistä ja herkkää yhteyttä vaaliva tendenssi on ollut kantava periaate kaikissa Siionin virsien uudistushankkeissa. Myös uusimmassa, tänä vuonna päättyvässä uudistusprojektissa on pyritty miettimään, miten virret voisivat parhaiten tuoda rakastavan ja armollisen Kristuksen syntisen luokse, jopa iholle, miten esteitä voidaan purkaa.
Kristuksen ja syntisen välille nousevien esteiden romuttaminen on ajankohtaista. Tämän päivän kirkollista keskustelua ja sitä kautta kirkon julkisuuskuvaa värittää etiikka ja eettisiin kysymyksiin liittyvät opit ja opetus. Tämä on aiheuttanut sen, että hiukan tahtomattakin Kristuksen ja syntisen väliin on tullut esteitä. On alkanut näyttää siltä, että syntisen matkalla Kristuksen luo edessä on etiikka ja oppi. On alkanut näyttää siltä, että ihmisen tulee ajatella joistakin eettisistä kysymyksistä tai näitä eettisiä kysymyksiä liippaavista opinkohdista tietyllä tavalla, jotta hän on todellinen kristitty. Esteitä Kristuksen ja syntisen välillä on purettavaksi.
Vaatimus etiikka ja oppi -nimisten esteiden purkamisesta voi näyttää kaikenlaisen eettisen opetuksen ja kaikenlaisen dogman sallimiselta, eräänlaiselta hälläväliä-asenteelta, mutta siitä ei ole kyse. Vaatimus esteiden purkamisesta Kristuksen ja syntisen välillä asettaa nimenomaan korkeita normeja etiikalle ja opille. Tämän vaatimuksen nojalla vain sellainen etiikka ja eettinen opetus on hyväksyttävää, mikä ei muodosta esteitä Kristuksen ja syntisen väliin. Tämän vaatimuksen nojalla vain sellainen dogma ja opillinen keskustelu on hyväksyttävää, mikä ei muodosta esteitä Kristuksen ja syntisen väliin. Tämä vaatimus vaalii ja nostaa jalustalle opin evankeliumista (yksin armosta), opin Kristuksen ja ihmisen intiimistä suhteesta, johon ei kuulu muita päsmäröimään (yksin uskosta), ja opin Kristuksesta jumalattoman vanhurskauttajana ja syntisen pelastajana (yksin Kristuksen tähden).
En siis halveksu ja vierasta oppia ja dogmaattisuutta. Sellainen opillinen keskustelu, joka rakentaa esteitä Kristuksen ja syntisen väliin, on huonoa kristillistä opetusta. Parhaimmillaan dogma / oppi sen sijaan äärellisillä sanoillaan tuo sielua hivelevällä tavalla äärettömän, sanojen ulottumattomissa olevan Kaikkivaltiaan läsnäolevaksi.
Meidän tulisi kirkkona ottaa todesta se opetuksemme, että kirkkoa tarvitaan julistamaan evankeliumia ja toimittamaan sakramentteja. Meidän tulisi kirkkona luottaa siihen, että ihmiset osaavat sekä yhdessä, eli yhteiskuntana, että yksittäisinä yksilöinä hahmotella hyvän elämän periaatteet. Meidän tulisi kirkkona keskittyä evankeliumiin, keskittyä tuomaan ääretöntä tähän äärelliseen. Sitä ääntä tarvitaan, koska elämä harvoin pääsee toteutumaan hyvän elämän periaatteiden mukaisesti. Se sieluja hivelevä ääni ei pääse tällä hetkellä ainakaan kirkon julkisuuskuvassa kaiken eettis-opillisen kakofonian keskellä kuulumaan.
Vielä virsiin. Vanhat virret, ainakin Siionin virret, jotka ovat itselleni tutuimpia, ovat loistavia. Niissä ei pystytä esteitä. Ne edustavat yksinkertaista oppia, missä syntinen hakee virvoitusta ja Virvoittaja tulee syntisen luo. Vanhat virret ovat yllättävän ajankohtaisia.
Kalle Hiltunen
Kirjoittaja on Herättäjä-Yhdistyksen yleissihteeri ja Siionin virsien uudistustoimikunnan tekstijaoston sihteeri
