Kun olin lapsi, koin tosi pelottavana ja inhottavanakin asiana vl-liikkeen synninpäästösanat, kun siinä esiintyi sana veri. Se ei olisi saanut tuntua siltä ja siksi asiaan liittyi vastenmielisyyden lisäksi vielä syyllisyys. Miksi asioita ei olisi voinut sopia toisin? Silloin opetettiin, etteivät synnit poistuneet millään muunalaisilla loitsusanoilla; Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit ovat anteeksi. Ihan vastikään eräs puhuja myönsi saarnassaan Raattamaan aikoinaan keksineen koko lausahduksen ja että ei se ole niin sanamuodosta kiinni. Näin ne selitykset muuttuvat!
Olisi kiintoisaa tietää, onko muilla vl-liikkeeseen kuuluneella tai parhaillaan kuuluvalla ollut samanlaisia ajatuksia tuosta asiasta, vai olenko ainoa laatuani? Tuskallisuutta asian suhteen lisäsi se, että useimmiten sopimistilanteet olivat niin latautuneita tunnelmaltaan; ahdistusta, syyllisyyttä, epätoivoa ja synkkyyttä. Tietty jälkeenpäin tunnelma helpottui ja elämä taas jatkui. Juttuun jollakin tapaa liittyi se, ettei se saanut olla helppoa, tuntua helpolta, vaan että sen kuuluikin olla erityisen vaikeaa. Saarnoissa usein puhuttiinkin, miten vaikeaa anteeksipyytäminen on.
Oikeasti Raamatun mukaan asioita ei edes tarvitse sopia minkään erityisen litanian säestyksellä. Riittä kun pyydetään ja annetaan anteeksi. Ei ne litaniat, vaan asian ääneen tunnustaminen -vapautus ja sydämessä tapahtuva katuminen ja kanteesta luopuminen.
Kuitenkin tuota itse keksittyä litaniaa on alettu jossakin vaiheessa nimittää evankeliumiksi. Viimeksi pari päivää sitten kuulin sellaista tapahtuvan. Vaikka se ei edes perustu Raamattuun, vaan Raattamaahan. Heh, no samalla kirjaimellahan ne alkavat.
Evankeliumi, ilosanoma Jeesuksesta. Eikö evankeliumi ole koko Jumalan pelastussuunnitelma koko luomakuntaa kohtaan?
Tässä se on kerrottu lyhykäisesti:
Joh. 3:16 Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.
Olen huomannut, että sana veri ja veren näkeminen herättää lapsilla usein kavahtamista ja pelkoa. Ei tarvitse olla kovinkaan suuri haava, kun jo huudetaan niin että kitapurje näkyy pitkälle. Ihmettelen, jos muilla lapsilla kuin minulla aikoinani, eivät nuo vl-liikkeen synninpäästösanat herätä epämieluisia ajatuksia ja mielikuvia.
Täytyy sanoa, että koko ikäni, vaikka kuinka halusin yli nelikymppiseksi olla vl-uskovainen, minun on ollut vaikea lausua noita synninpäästösanoja tuon veri sanan takia. On ollut aina tunne, että se on kuitenkin pakko, muuten ei voi pelastua. Yritin lapsillenikin sitä viljellä ja aina vastenmielisellä sydämellä. Ajattelin sen kuuluvankin tuntua siltä. Se ei saa tuntua mukavalta kun asioita sovitaan ja se estää tekemästäkään mitään pahaa, kun edessä on tuon vastenmielisen synninpäästäsanojen käyttö.
Anna anteeksi – saat anteeksi, muuta ei tarvitse, kunhan sydän on mukana asiassa. Ja ihan samalla tavalla tapahtuneista asioista voi vapautua.
Ja vielä; usko Kristukseen vapauttaa Raamatun mukaan synneistä, ei synninpäästölitania.
Jorma Ojala on oikeassa kuten aina puhuessaan Laestadiuksesta ja alkuheräyksen ajoista 🙂
Hyvä aiheeseen liittyvä artikkeli on ”Seppo Leivo: Jeesuksen nimessä ja veressä; Synninpäästön käyttöönotosta lestadiolaisuudessa (Iustitia 14, 2001)”. Valitettavasti artikkeli ei ole enää netissä, joten lainaan sitä tänne varsin pitkästi.
Päästöavaimen käyttöönoton Leivo (kuten myös Martti E. Miettinen) katsoo tapahtuneen Raattamaan toimesta Jällivaarassa Markitan lähetyskoulussa 1853. Laestadiuksen suhtautumisesta tapahtuneeseen Leivo kirjoittaa:
>>
Laestadiuksen kanta
Itse tapahtumasta Laestadius ei ole kirjoittanut mitään. Synninpäästön vallasta hän kyllä puhuu, mutta melko niukasti. Luterilaisen kirkon perinnäisen näkemyksen mukaan kristillisellä seurakunnalla on synninpäästövalta ja se on omistettu erityisesti pappisviralle. Tämä ilmenee Laestadiuksen käyttämästä Svebiliuksen katekismuksestakin. Näkemys esiintyy Laestadiuksella harvakseltaan loppuun asti. Mutta kun henkilökohtaista synninpäästöä sovellutettiin kirkkokurin hengessä lähinnä vain raskaimpiin rikoksiin, sillä ei ollut Laestadiuksen peruspainotuksille juuri kosketuskohtia.
Laestadiuksen 1852–54 toimittamassa Ens Ropandes Röst -aikakauslehdessä kerrotaan laajasti Lainion koulusta ja heräysliikkeen sisäisistä asioista, mutta ei mitään synninpäästön käyttöönotosta. Vain lokakuun numerossa 1854 on mainittu synninpäästön valta. Siinä mainitaan “de heligas förbund, som också har magt att förlåta synder på jorden.“ Teksti kertoo kastetilanteesta, jossa lapsi liitetään pyhien yhteisöön. Kysymyksessä on siis lähinnä kirkon virkaan liittyvä näkemys.
(Viite: 15 Saarnat II, 1277, 1280. Saarnat III, 1699. Hulluinhuonelainen, § 1574. Huutawan Ääni Korwessa, 341. Hannu Juntunen: Lars Levi Laestadiuksen käsitys kirkosta, 166–180.)
Mutta kun on kysymys yksityisen kristityn vallasta antaa syntejä anteeksi, niin siitäkin on saarnoissa siellä täällä mainintoja, mutta Laestadiuksen vertauskuvallisen puhetavan vuoksi ei aina voida varmuudella päätellä, puhuuko hän Raamatun henkilöistä vai oman aikansa heränneistä ja uskovista. Ei siis ole aina selvää, kuka todella antaa syntejä anteeksi.
Varhaisen ajoituksen puolesta on Olaus Brännström viitannut erääseen Laestadiuksen saarnaan vuodelta 1849, jossa olisi jo selvä synninpäästön sanamuoto. Asianomaisessa kohdassa ei kuitenkaan ole Laestadiuksen omaa tekstiä vaan jäljentäjän lisäys.
(Viite: Brännström 1962, 177. Mainittu 4. kolmin. jälk. s. 1849 pidetty saarna on julkaistu III Postillassa. Saarnan originaalista (KA Aunon kok.) puuttuu loppulehti. Se puuttuu myös postillasta. Kollerin kokoelman saarnajäljennöksessä on myös loppuosa, josta Olaus Brännström lainaa synninpäästöjulistuksen. Jäljennöksen loppuosa on kuitenkin pituudeltaan moninkertainen, että se mahtuisi kadonneelle lehdelle. Siinä kohtaa missä loppulehden pitäisi päättyä, tekstin luonne muuttuu ja sanastoon tulee runsaasti Laestadiukselle vieraita sanoja ja ilmaisuja. Jäljennös on vahvasti muokattu ja alkuosillakin paljon lisäyksiä. Ei ole mitenkään harvinaista, että jäljentäjä on työssään saanut “saarnahengen“ ja täydentää ja jatkaa Laestadiuksen saarnaa. Myöhemmin on löytynyt Iisakki Poromaan jäljennöskirja, jossa saarna päättyy juuri oletettuun saumaan ja esim synninpäästöjulistus jää sen ulkopuolelle. Ks. Saarnat II, 973s. Brännströmin tiedonanto on jäänyt historialliseksi faktaksi ja siihen viitataan jatkuvasti, mm. Seppo Lohen Laestadius-elämäkerrassa. Lohi on kyllä itsekin todennut sen erehdykseksi.)
Selkein ja monipuolisin on 19. kolminaisuuden jälkeisen sunnuntain “avainsaarna“(Saarnat II, 1277–1282), mutta sen ajoitus on jäänyt avoimeksi.
(Viite: Saarnan ajoituksesta ja sisällöstä on keskusteltu. Ks. Brännström 1962, 153–161. Juntunen, 171, n. 15. Hiukan toisin kuin Juntunen esittää, niin saarnan käsikirjoitusta pitäisi tulkita niin, että Laestadiuksen kirjoittama saarnakonsepti on jäljennetty ja alkuperäinen on kadonnut. Käytön johdosta jäljennöksen päällysarkki on kulunut tai kadonnut ja Laestadius on kirjoittanut puuttuvat sivut uudelleen ja samalla tehnyt pieniä korjauksia jäljennöksen tekstiin. Jäljennöskin on siis Laestadiuksen läpikäymä. Niin kuin Juntunen on todennut käsialan perusteella, ei saarnaa ole kirjoitettu aivan Laestadiuksen loppuvuosina.)
Tämän saarnan ohella on lyhyempiä, mutta selviä mainintoja synninpäästön vallasta. Varhaisin lienee 1. pääs.j.s. 1851, jossa Laestadius toistaa päivän tekstin sanoja, että “Jeesuksen opetuslapsille on annettu se valta, että he saattavat antaa synnit anteeksi“, mutta saarnan sisältö painottuu sitomisvaltaan.
Mutta sitten vuonna 1856 synninpäästövallasta on useissa saarnoissa enemmän tai vähemmän selviä ilmauksia, joka saattaa kertoa, että Laestadiuksen kanta oli nyt selkiintynyt. 2. rukouspäivän saarnassa Naatan on Jumalan puolesta antanut hänelle (Daavidille) synnit anteeksi. (Saarnat III, 1652) – Juhannuspäivän saarnassa hän kysyy: kuka heränneille antaa synnit anteeksi – – Jos Ihmisen Poika maan päällä vakuuttaa katuvia, murheellisia ja epäileväisiä syntien anteeksi saamisesta, ja jos hän sanoo halvaantuneelle: “Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi“, niin papit, kirjanoppineet ja fariseukset sanovat: “Hän pilkkaa Jumalaa“. (Saarnat II, 1443) – 3. rukouspäivän saarnassa Laestadius sanoo: – – Oikeat kristityt ovat sitä paitsi saaneet vallan antaa syntejä anteeksi. (Saarnat III, 1751) – 27. kolm.j. s. saarnassa hän vielä pohtii ihmisen osuutta uskon saamisessa seuraavasti: jos me katsomme Raamatusta, millä tavalla oikea ja pelastava usko on ensin tullut maailmaan, me näemme, että ensimmäisillekin kristityille usko on tullut ihmisten eli apostolien kautta. Kun nämä kuolivat, niin muut kristityt levittivät uskoa. Se ei kuitenkaan ole ihmisten antama usko, vaan Jumalan Henki on puhunut kristittyjen suulla. Jumala on uskon antaja. (Saarnat II, 1390s) – Täytyy heti todeta, että Laestadius puhuu toisten ihmisten avusta uskoontulossa melko harvoin. Vielä 3. adventin saarnassa 1858 hän sanoo varsin selvästi: – – Jumala on antanut kristityille näin suuren vallan antaa synnit anteeksi ja sitoa. (Saarnat I, 105) ja 4. rukouspäivänä 1860: Fariseusten opin mukaan syntejä ei voinut antaa anteeksi kukaan ihminen vaan ainoastaan Jumala. Sama usko on fariseuksilla vielä nykyäänkin (Saarnat III, 1906).
Aiemmin mainitussa “avainsaarnassa“ on monipuolinen esitys Laestadiuksen rippikäsityksestä. Kenelle avaimet kuuluvat? Laestadius sanoo, että Vapahtaja antoi Pietarille (ja muille opetuslapsille) taivaan valtakunnan avaimet, vaikka hän oli vain syntinen ihminen. Syntien anteeksi antamisen valta perustuu paitsi Jeesuksen sanaan, myös siihen, että uskovat tuntevat millaiselle ihmiselle voidaan antaa synnit anteeksi, siis katuvalle. Perinnäisestä käsityksestä hän sanoo, että seurakunnassa on ollut se “ulkonainen usko“, että taivaan valtakunnan avaimet on annettu vain kirkon saarnaviralle, joka Jumalan puolesta lausuu syntien anteeksi antamisen rippivieraille ja niille, jotka on tuomittu kirkonrangaistukseen. Omana ajatuksenaan hän sanoo, että hengellinen pappi kantaa avaimia aina, “suruton“ vain virantoimituksessa. Saarnassa on voimakasta kritiikkiä “paavilaista“ rippikäytäntöä vastaan, joka ei edellytä katumusta, pelkkä synnintunnustus riittää. Laestadius ei kuitenkaan kannata Ruotsin silloisen käsikirjan mukaista ehdollista synninpäästöä: “jos synnintunnustuksenne on vilpitön“ jne. Se jättää epäuskon ahdistaman epävarmuuteen.
Synninpäästöä hän perustelee: Ja kun katuvainen ei voi itse uskoa tehdä, niin seurakunnan pitää vakuuttaa katuvaisia Jumalan armosta ja syntien anteeksi saamisesta – – papin tai jonkun muun kristityn kautta – – ei ainoastaan saarnaviran kautta, vaan jokaisen ihmisen kautta, joka itse on armoitettu. Augsburgin tunnustuksen 12. artiklaan hän viittaa sanoessaan: Jumalan seurakunta vakuuttaa katuvia syntien anteeksi saamisesta. Oikea syntien katumus tunnetaan oikeasta sydämen murheesta ja omantunnon hädästä sekä siitä, että ihminen tuntee oikein syntinsä.
Armonvakuutuksen vaikutuksesta Laestadius sanoo: sait syntisi anteeksi juuri silloin, kun sait kuulla Jeesuksen suusta suloiset armosanat: sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi – – samalla hetkellä, kun uskot, saat voiman nousta ja vaeltaa kristillisyyden tietä.
Lyhyesti sanottuna: synninpäästö kuuluu vain katuville ja jokaisella kristityllä on valta antaa syntejä anteeksi sekä uskon synnyttää Pyhä Henki.
>>
Muistan, että Brännströmin tulkintoihin ovat muut tutkijat suhtautuneet varauksella.
Niukkanen oivasti siteerasi ”Avainsaarnaa”.
Huomattakoon, että Laestadiuksen mielestä myös ”suruttomalla papilla” on valta julistaa syntiä anteeksi.
Miten se muuten voisi ollakaan?
Luther puhuu asiasta selvästi Kirkkopistillassa, käyttäen Bileamia ja monia muita Raamatun sesimerkkejä.
Entäs sitten LLL:n mainitsemat opetuslalset? Eiväthän he olleet lestadiolaisen käsityksen mukaan silloin edes uudestisyntyneet, kun he julistivat syntiä anteeksi Jeesuksen käskyn mukaan.
Itsekseni tässä ajattelen, että kauas on omena pudonnut lestadiolaisen herätyksen puusta, todella kauaksi.
Nyt on sitten 2 lestadiolaista ”koko maailmassa ainoaa oikeaa” seurakuntaa. Herra armahda, ja johdata totuuteesi!
Vuokko Ilolalle vastaus: Johan Vanhan Testamentin aikana priskotettiin verta ihmisten päälle. Ei se ole Raattamaan keksimää-
Laestadius: ”Ja kun katuvainen ei voi itse uskoa tehdä, niin seurakunnan pitää vakuuttaa katuvaisia Jumalan armosta ja syntien anteeksi saamisesta – – papin tai jonkun muun kristityn kautta – – ei ainoastaan saarnaviran kautta, vaan jokaisen ihmisen kautta, joka itse on armoitettu.”
Tuota Laestadiuksen saarnaa vähän tutkii, niin tulee selkeästi esiin ihmisen, olkoonkin uskovan ihmisen rooli, synninpäästön tapahtumassa. Laestadius: ”katuvainen ei voi itse uskoa tehdä.” Herää kysymys; voiko sitten seurakunta synnyttää uskoa? Me kokemuksesta tiedämme, että ei voi, ei seurakunta, eikä yksityinenkään ihminen. Olkoon hän pappi tai muu uskova.
Kenellä siis on valta ja avaimet ovat? Eikö sillä, joka uskon synnyttä, sillä vain uskon kautta ihminen kykenee uskomaan syntien anteeksi saamiseen! Synninpäästön sanat eivät tehoa, eli synnytä uskoa, ei vaikka uskova kuinka saarnaisi; Jeesuksen nimessä ja veressä, ovat syntisi anteeksi.
Mihin sitten laitetaan Jeesuksen selkeät sanat: ”Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.”
Taasen me joudumme sen tosiasian eteen, että yksittäistä raamatun kohtaa ei voida ottaa ja sanoa; tämä on näin ja piste! Tulee nytkin etsiä ja tutkia Jeesuksen käskyn mukaan: ”Sillä jokainen joka anoo, se saa, ja joka etsii, se löytää, ja joka kolkuttaa, sille avataan.”
Nyt kun me olemme etsineet Jeesuksen neuvon mukaan, meille avautuu tuo Pietarin saarna:
Ap.t. 13: 38 ”Tietäkää siis, veljet: hänen ansiostaan teille julistetaan synnit anteeksi, ja hänen ansiostaan jokainen, joka uskoo, tulee vanhurskaaksi,”
Eli siis, miten ja kuka antaa Pietarin sanojen mukaan synnit anteeksi, eikö se saa synnit anteeksi joka uskoo? Kuka antoikaan uskon, eikö itse Jumala. Mihin siis tarvitaan uskovaa? Mihin tarvittiin Pietaria, eikö saarnaamaan evankeliumia, kertomaan tästä ilosanomasta: ”teille on syntynyt vapahtaja.”
Pietari ei saarnannut; usko Jeesuksen nimessä ja veressä syntisi anteeksi. Vaikka Pietari ei noita synninpäästön sanoja sanonutkaan, hän kertoi saarnassaan, miten Uskovaiset fariseukset vaativat Jeesuksen ristiin naulitsemista: ” Mitään syytä kuolemantuomioon he eivät voineet esittää, mutta silti he vaativat Pilatusta teloittamaan hänet.”
Syntinen saa syntinsä anteeksi ainoastaan uskomalla, ei joittenkin sanamuotojen välityksellä. Mihin siis Raattamaa tarvitsi noita väkeviä sanoja; Jeesuksen nimessä ja veressä?
Minäpä kerron, miten minun lapsuuteni aikana jotkut, ei kaikki, saarnamiehet ymmärsivät tämän asian: Yleensä saarnoissa selitettiin, että synnit saadaan anteeksi ainoastaan uskomalla ja vaikka ei kysy yhdeltäkään uskovalta synninpäästöä, vain uskoo, saa syntinsä anteeksi. Ei tarvitse edes kertoa kenellekään toiselle; minäkin uskoin!
Saarnamiehet kertoivat. ”Koskaan ei ole Jumalalle syntynyt kuitenkaan mykkiä lapsia.” Tällä he tarkoittivat sitä, että kun ihminen pääsee uskomaan, syntyy suuri ilo. Koska hän saa kaikki elämänsä erheet, heti ja nyt ja tässä anteeksi. Tämä vapautus aiheuttaa niin suuren helpotuksen ja ilon, ettei hän kykene, ei vaikka yrittäisi olla kertomatta, hän kertoo ilostaan jopa niille ihmisille jotka eivät vielä usko ja toivoo, että hekin uskoisivat.
Kysymme siis uudelleen: Mihin siis Raattamaa tarvitsi noita väkeviä sanoja; Jeesuksen nimessä ja veressä? Niin kuin oli Raattamaan aikana, niin on myös tänään, meitä heikkoja ihmisiä, jotka emme tahdo kyetä uskomaan, että Jumala armahtaa ihan noin vain, kun vain uskomme. Tämän hoksasi myös Raattamaa ja käytti väkeviä sanoja; nimessä ja veressä. Näin hän auttoi sitä heikkoa uskovaa, vahvistaen häntä, että hän pääsi vapaaksi epäilyksistään.
Nykyään vl uskovien opetuksessa on korostunut synninpäästön sanat; Jeesuksen nimessä ja veressä ovat syntisi anteeksi. Näitä synninpäästön sanoja on myös alettu kutsumaan evankeliumiksi ja myös siunaukseksi.
Kun näin saarnoissa opetetaan, on opetus mennyt isiin ja äiteihin perille niin, että he käyvät saarnaamassa hyvinkin pienille lapsilleen joka ilta synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Uskoen myös, että tämä on siunaus.
Minun lapsuudessani käytettiin noita synninpäästön sanoja, vain silloin kun pyydettiin jotain rikkomusta – syntiä anteeksi.
Mikä sitten on siunausta, jos nämä synninpäästön sanat eivät ole? Muistellaanpa, miten Iisak siunasi Jaakobia: 1 Moos. 28:3 ”Jumala, Kaikkivaltias, siunatkoon sinua ja tehköön sinut hedelmälliseksi ja jälkeläisesi monilukuisiksi, niin että sinusta saa alkunsa suuri kansa.”
Voisiko joku kertoa, voiko viestiään korjata, lähettämisen jälkeen? Minulle tulee kirjoitusvirheitä ja näin sitten vaikeutan lukijalle lukemisen ymmärtämistä. Luonteeni yksi huono piirre on se, että pyrin kaikki aina tekemään urakalla. Niinpä laitan kirjoitukseni, enkä tarkasta, miten tuli kirjoitettua. Jospa, joku voisi neuvoa – kiitän häntä jo etukäteen. Tiedän, että blogisti voi viestin poistaa, mutta voiko kirjoittaja korjata omaa kirjoitustaan?
Aika onnetonta ja sisäänlämpiävää on sellainen teoligia,
jossa Pyhä Henki irrotetaan Jumalan sanasta.
Oliko Jeesuksen sanoissa Pyhä Henki?
No, kun hän julisti ja saarnasi, eivät kaikki uskoneet hänen sanojaan.
Sama on nytkin evankeliumin julistuksessa.
Kun Pietari saarnasi helluntaina lakia ja evankeliumia, eivät kaikki uskoneet.
Ei se Pyhän Hengen puuttumisesta johtunut.
Sanat ovat oikeat, Pyhä Henki vaikuttaa niissä ja synnyttää uskon kenessä Jumala niin tahtoo.
>>>Ja vielä; usko Kristukseen vapauttaa Raamatun mukaan synneistä, ei synninpäästölitania.>>>> Vuokko Ilola
Uskoa Kristukseen ei ole ilman ulkonaista sanaa.
”Vaikka Kristus ristiinnaulittaisiin sata kertaa, ei se minua hyödyttäisi, ellei sana sitä minulle ilmoittaisi” (Luther)
Ulkonaisen sanan kuulleessa ja sitä lukeneessa voi tietysti sisäinen sanakin olla lohduttamassa ja ohjaamassa….
Sanassa hänet tarjotaan uskottavaksi. Se sana voi olla
”synninpäästölitaniassakin”.
Svebak Kåre: Tidsfestning af lösenökkelens opprinnelse i den lestadianske vekkelse.
Tidskrift for Teologi og Kirke 1974
Oletkos niukkanen lukenut tuon?
En osannut laittaa norjalaista öötä, kun en pääse vöördiin
Kiitos kysymästä Jorma 🙂
Valitettavasti nuo norjankieliset tutkimukset jäävät minulta kielimuurin taakse. Tämä on tosiaan vahinko, sillä paljon lestadiolaisuuden alkuhistoriasta (ja nykyisyydestäkin) sijoittuu Norjaan, esim. Vesisaari, Lyngen, Kautokeino, Alta.
Minulle Kåre Svebak (1939 – ) oli ennestään tuntematon. Googlailemalla selvisi, että hän on Pohjois-Norjan kirkkohistoriaan perehtynyt teologi, joka osaa myös suomen kieltä. ”Svebak ble utnevnt til statsstipendiat i 1989” tarkoittanee, että hän toimii jonkinlaisena valtion palkkaamana “tutkijaprofessorina” (engl. government scholar, mitä lienee suomeksi?).
Lestadiolaisuutta hän on käsitellyt esim. kirjassaan Lestadianerne – kirkens voktere?: va den lestadianske bevegelse en bremse på dissenteriets utbredelse i Nord-Norge? ; en analyse av Dagmar Sivertsens bremseteori i avhandlingen ”Læstadianismen i Norge” (Finnmark Distriktshøgskole, 1986, 151 sivua). Kirja näyttää löytyvän Google-kirjat -palvelusta. Ehkä mielenkiintoinenkin tuo ”jarruteoria”?
Jorma kysyi artikkelista ”Tidfesting av løsenøkkelens opprinnelse i den lestadianske vekkelse” (Tidsskrift for teologi og kirke, Årg. 45, h. 1; 1974). En ole sitä lukenut, tilaamalla kai senkin saisi käsiinsä. Aiheena ”synninpäästön käyttöönoton ajoitus” kyllä kiinnostaa!
Svebak tuli Lyngeniin kappalaiseksi 1967, mutta lienee tutkinut alueen lestadiolaisuutta jo sitä ennen. Tätä kauttahan myös Martti E. Miettinen sai tietoa synninpäästön käyttöönotosta haastatellessaan Junsan Erkkiä väitöskirjaansa varten. Löysitkö artikkelista jotakin mielenkiintoista uutta tietoja, Jorma?
P.S.
Netistä löytyy ainakin seuraava mielenkiintoinen norjankielinen väitöskirja vuodelta 2008: ”Torjer A. Olsen: Kall, skaperordning og makt. En analyse av kjønn i lyngenlæstadianismen”.
http://munin.uit.no/bitstream/handle/10037/2776/thesis.pdf?sequence=1
Kiintoisa on varsinkin luku ”Lappmarkens Maria: Kvinne med mytisk funksjon i læstadiansk historie”.
Norjan lestadiolaisuuden perusesitys näyttäisi olevan Dagmar Sivertsenin väitöskirja “Læstadianismen i Norge” (1955). Sitähän myös Kåre Svebak mainitussa kirjassaan kommentoi. Näyttää siltä, että valtion (ja kirkon) suhteet lestadiolaisuuteen ovat olleet tutkimuksen pääintressejä.
Netistä löytyy englanniksi varmaan suomalaisiakin kiinnostava artikkeli: Rolf Inge Larsen: Beware the Finnish. The Norwgian State, the official church and the Laestadian revivalmovement 1870-1940. Dogma and politics
http://uit.no/Content/92973/Larsen_english.pdf
Larsen on jatkanut teemaa väitöskirjassaan: Rolf Inge Larsen: Religion og fiendebilder – læstadianismen, statskirken og kvenene 1870-1940.
Norjan valtion suhtautumisen taustalla saattaa olla myös Kautokeinon tapahtumien 1852 muisto.
Koutokeinon ”pyhien” esiintyminen oli äärimmäinen sovellus kolmen kyynerän Jumalan -opista. Johtaja Aslak Hetta oli ”Kuningasten Kuningas ja Herrain Herra. Jeesus oli menettänyt valtansa ja kaikki valta oli luovutettu Hetalle, joka oli myös taivaan pilvissä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”.
”Pyhien” kapinalla oli surullinen loppu: Kapinanjohtajat Aslak Hetta ja Mons Somby teloitettiin ja saamelaisten sorto vain paheni. Laestadiuksen vapautti kuningas Oskar I kaikesta vastuusta tapahtumiin (niin laillisesta kuin moraalisesta).
Seppo Lohi päättää kirjassaan ”Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat” Koutakeinon kapinan käsittelyn seuraavasti:
”On kysytty, olivatko kapinaan nousseet saamelaiset sairaita, rikollisia, sankareita vai oikeusmurhan uhreja. Saamelaiset viettävät joka vuosi helmikuun 6:tta kansallispäivänä niiden miesten ja naisten muistoksi, jotka aloittivat kansannousun alistajiaan vastaan Koutokeinossa 1852 ja halusivat palauttaa esi-isiensä kunnian.”
Wikipedia puolestaan kertoo:
”Saamelaisten kansallispäiväksi on valittu 6. helmikuuta, sillä tuona päivänä vuonna 1917 Pohjoismaiden saamelaiset aloittivat valtionrajat ylittävän keskinäisen yhteistyön. Yhteistyöstä päätettiin Norjan Trondheimin saamelaiskokouksessa, joka oli ensimmäinen laatuaan. Saamelaisten poliittisen itsetietoisuuden katsotaan syntyneen tuohon aikaan. Virikkeenä oli maailmalla leviävä kansallisuusaate. Saamelaisten pyrkimyksenä oli ensisijaisesti säilyttää mahdollisuus perinteisiin elinkeinoihinsa.”
Hiukan eriävät nämä käsitykset, mitä kansallispäivänä muistellaan. Uskoisin, että Lohen ajatus on lähempänä totuutta, vaikka Wikipedian muotoilu onkin ”poliittisesti korrektimpi”.
Lähinnä vapaussankareina kuvataan Koutakeinon ”pyhiä” myös norjalaisen Nils Gaupin ohjaamassa elokuvassa Kautokeinon kapina (norj. Kautokeino-opprøret) vuodelta 2008. Filmi oli menestys ja se sai hyvin kiittävän kansainvälisen arvostelun. Ohjaajan isoisoisoäiti oli Ellen Skum, jolla oli kapinassa varsin suuri rooli. Kapinaa kuvataan lähinnä sorrettujen nousuna tunnottomia viinakauppiaita ja kruunun leipäpappeja vastaan.
Hesari kertoi Suomen ensi-illasta:
Ensimmäistä kertaa Suomessa viime viikonlopun Yötön yö -festivaalilla näytetty elokuva hiljensi Inarin ja Ivalon saamelaisyleisöt. Katsojat poistuivat itkettyneinä. Omat sukulaiset saivat viimeinkin oikeutta. Katsomiskokemus oli parantava. ”Häpeän taakka on ollut niin suuri, ettei tapahtumista ole suvussa puhuttu”, sanoo kapinallisen Aslak Hetan viidennen polven jälkeläinen Inkermarja Hetta.
Kapinallisten hurmokselliseen uskonnolliseen käyttäytymiseen ei viitata filmissä juuri lainkaan. Laestadius kuuluu kyllä elokuvan sankareihin, tosin sivuroolissa. Lohen kirjan mukaan Laestadiuksen käsitys näistä ”Koutokeinon villeistä” oli, että ”heidän kanssaan ei voinut vaihtaa yhtään järkevää sanaa”. Koutokeinon jälkiselvittelyissa pitivät jotkut Norjan saamelaiset Laestadiusta luopiona, joka oli hyljännyt heidät. Salamurhasuunnitelmiakin kai esiintyi. Siis ”pienestä” kotiinpäin vetämistä huolimatta filmiä voi kyllä suositella.
Nils Gaup ilmoitti aikoinaan suunnittelevansa elokuvaa myös Lars Levi Laestadiuksesta. Valitettavasti hankkeesta ei ole sittemmin kuultu mitään.
Saamelaiskulttuurin ja lestadiolaisuuden suhteet eivät siis ole aina olleet aivan ongelmattomat. Viimeksi tästä lie kirjoittanut Sanna Valkonen artikkelissaan ”Lestadiolaisuuden jäljet saamelaisnaisen elämässä” (kirjassa Poliittinen lestadiolaisuus, toim. Tapio Nykänen ja Mika Luoma-aho, 2013).
”Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen.” (1.Kor. 13:11)
Perusteellista analyysia Pentillä taas ja hyviä kirjavinkkejä myös Jormalta. Isäni kertoi Oulun opettajakorkeakoulun uskonnon didaktiikon Kullervo Hulkon pitäneen luentosarjaa silloin vasta ilmestyneen Laestadianismen i Norge (1955) teoksen pohjalta…
Vielä muutama hajanainen kommentti teemasta:
Lestadiolainen alkuheräys olikin ennenmuuta saamelainen, mikä vaihe päättyy kylläkin tuohon Koutakeinon kapinaan. Saamelaisuuden näkökulma ei ole tullut vielä esille riittävän kokonaisvaltaisesti, vaikka esim. Nilla Outakoski ja Juha Pentikäinen ovat asiaa eteenpäin vieneet. Kyllä Koutakeinon hurmos oli varoittava esimerkki siitä, mihin lestadiolainen herätys pahimmillaan saattoi johtaa, kun sen teologiaa pääsivät kärjistämään subjektiiviseen kokemuksensa luottavat ja Raamattua vajavaisesti ja valikoiden tuntevat maallikot ”kolmen kyynärän jumala ja -seurakuntaoppeineen”.
Uhri- ja sovitusajatus on yleismaailmallinen; ja on liittynyt tavalla ja toisella lähes kaikkiin ihmiskulttuureihin ja -uskontoihin. C.G. Jungia mukaillen kysymys lienee ihmismieleen, kollektiiviseen tajuntaan syvästi juurtuneesta ”arkkityypistä”… Tämä tuli esille myös saamelaisessa uhrikultissa. – Paradoksaalista on, että ne viimevuosisatojen ”järkevät” yhteiskunnalliset kokeilut, jotka ovat kieltäneet kristinuskon perusajatukset ovat ”verisyydessään” olleet aivan omaa luokkaansa!
Kyllä se, että synninpäästön/anteeksiannon sanat ”Jeesuksen nimessä ja veressä” otetiin käytttöön vasta vuosia lestadiolaisen alkuherätyksen syttymisen jälkeen oli vl-kristillisyydessä tunnettu tosiasia jo/vielä vuosikymmeniä sitten – isänikin käsitteli asiaa saarnoissaan ainakin 1960-70 -luvuilla. Korostettiin, että kysymys ei ollut sanamuodosta vaan ”hengen virasta”; synninpäästö on evankeliumia, mutta evankeliumia voidaan julistaa muillakin sanoilla kuin tuolla tiivistelmällä – koko saarna; hyvä sanoma Kristuksesta on evankeliumia! Tämä pointti taisi olla esillä 1980-luvun ”glasnostin” aikana. Vanhat kristityt pyysivätkin aikoinaan ennenmuuta ”todistamaan” synnit anteeksi – siis uskon vahvistamiseksi!
Uskonto synnyttää käytännöllisiä ”myyttejä” ja niin nämäkin sanat oli alettu ymmärtää mutkat oikoen, – eivätkö asian ymmärtäneet hennoneet oikaista, vai annettiinko myytin vuosisadasta toiseen jatkuneesta perinteestä vahvistua ”hyödyllisenä”. Ehkä 1970-luvun lopulla maallikkoteologisen ylivallan aikana asia haluttiin haudata ja vaieta. Asia esille ottaminen saattoi näet antaa aiheen epäilykseen ”väärästä hengestä”.
Aikoinaan sanat ”j-n-j-v” alleviivasivat yleisen pappeuden periaatetta. Pertin esittämät varaukset yleisen pappeuden ja ripin väärinkäytöksistä ovat tietysti erittäin aiheellisia ja perusteltuja. Jeesus puhui syntien tunnustamisesta, mutta ei edellyttänyt erillistä ”ripittäytymistä” esim. veljesten välisille ”tavanomaisille” rikkomuksille: ”Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: ´Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako? ´Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa”, vastasi Jeesus.” (Matt. 18:21-22)
Kyllä kristittyjen keskinäisessä anteeksiannossa voidaan olla käyttämättäkin noita sanoja – meidän anteeksiantaminen kuitenkin perustuu Kristuksen käskyyn ja esimerkkiin, ja viimekädessä hänen uhrikuolemaansa! – ja ilman juuri noita sanoja anteeksi on pyydetty ja annettu kristittyjen keskuudessa jo lähes 2000 vuotta.