Vaihteeksi kirkon tulevaisuuskomitean mietinnöstä. Kun aloin tutkia komitean alkuvaiheita huomasin, että jälleen kerran liikkeelle panevana oli edustaja-aloite. Samalla huomasin, että kaiken kriittisyyteni keskellä usko kirkolliskokoukseen alkoi viriämään. Olen välillä turhankin innokkaasti kritisoinut kokonaiskirkon tasoa ja kirkon vastuullisia päättäjiä, ja samalla tunnustanut uskoani ja toivoani seurakuntiin ja seurakuntalaisiin. Nyt näen, että kirkolliskokouksen toiminnassa on hyvin paljon sellaista potentiaalia, jota en ole aikaisemmin ymmärtänyt.
Kevään 2014 kirkolliskokouksen alla 25 edustajaa jätti aloitteen, jonka otsikkona oli ”Kirkon organisaatiojärjestelmän uudistaminen sekä kirkon keskushallinnon supistaminen”. Aloitteessa edustajat esittivät kirkolliskokoukselle, että se antaisi kirkkohallitukselle toimeksiannon, jossa on kaksi kohtaa:
”1. Tehdä kattava selvitys kirkon nykyisen organisaatiojärjestelmän eduista ja haitoista sekä laatia selvityksen pohjalta nykyjärjestelmälle vaihtoehtoinen malli kirkon hallinnon, talouden ja toiminnan organisoimiseksi. Tämä toimeksianto antaa kirkkohallitukselle täydet valtuudet ottaa huomioon kaikki meneillään olevat uudistukset, mutta hahmotella järjestelmä myös kokonaan uudelta pohjalta, jos se valmisteluissa katsotaan tarpeelliseksi.
2. Tehdä samassa yhteydessä kattava selvitys kirkon keskushallinnon välttämättömistä ydintehtävistä sekä laatia selvityksen pohjalta kirkkolainsäädännön muutosesitykset sisältävä suunnitelma kirkon keskushallinnon supistamiseksi.”
Aloitteen perustelut liittyivät kirkon talouden heikkenemiseen, jäsenmäärän laskuun, näkemykseen kirkkohallituksen liiallisesta kasvamisesta sekä huoleen siitä, että monien käynnissä olevien uudistushankkeiden keskellä kukaan ei kanna huolta kokonaisuudesta. Aloitteella pyrittiin siihen, että ”kirkossamme määriteltäisiin taho, jonka tehtävänä ja vastuulla olisi kaikilla valtuuksilla pohtia kirkkomme haasteita kokonaisuudessaan”. Vaikuttaa järkevältä. Aloitteen 25 allekirjoittajan joukko on minulle kohtuullisen tuntemattomia nimiä, jotka eivät ole paljon ääntä pitäviä tai mitenkään radikaaleja.
Muistan hämärästi kyseisen edustaja-aloitteen asiana, jonka kriittinen kärki osui kirkkohallituksen toimintaan, ja joka pienen väittelyn jälkeen jäi muiden hyvien aloitteiden joukossa hurskaisiin toiveisiin – niin luulin. Jos olisin paremmin seurannut asian käsittelyä, olisin nähnyt jotain kaunista: kirkolliskokous toimii! Lähetekeskustelun jälkeen asia siirrettiin valmisteltavaksi kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnalle (joka siis ei ole sama kuin tulevaisuuskomitea, vaan yksi kirkolliskokouksen pysyvistä valiokunnista), joka toi heti seuraavaan kirkolliskokoukseen syksyllä 2014 mietintönsä ja ehdotuksensa kirkon tulevaisuuskomitean asettamiseksi. Komitean kokoonpanoa varten tarvittiin vielä yksi tulevaisuusvaliokunnan mietintö, jonka esityksestä kirkon tulevaisuuskomitean kokoonpano päätettiin kevään 2015 kokouksessa.
Puheena ollut edustaja-aloite osoittaa, että kirkolliskokouksessa on merkittävä joukko edustajia, jotka aidosti kantavat huolta kirkon toiminnan ohjaamisesta. Aloitteen ensimmäisenä allekirjoittajana oli Sami Ojala. Valiokunnan valmistelussa aloite sai vielä huomattavasti lisää sisältöä ja merkitystä.
Toinen rohkaiseva asia tässä prosessissa on se vakavuus millä kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunta puheejohtajansa Seppo Häkkisen johdolla tarttui edustaja-aloitteeseen. Tuntui että valiokunta oli alusta lähtien edustaja-aloitteen kanssa samalla aaltopituudella. Käsiteltyään ystävällisellä ymmärryksellä kirkkohallituksen kokoa ja toimintaa valiokunta ymmärtää aloitteen ytimessä olevan se, että nykyinen organisaatiorakenne on liian monimutkainen ja sellainen että ”merkittävätkään korjaukset nykyjärjestelmään eivät riitä”. Käynnissä olevat erilliset uudistushankkeet keskushallinnon, hiippakunnan ja seurakunnan tasolla ovat ”liian vahvasti nykytilaa säilyttäviä” ja kaivataan radikaalimpia vaihtoehtoja.
Kolmas rohkaiseva asia löytyy, kun tulevaisuusvaliokunta tarkastelee kirkon uudistushankkeiden teologista pohjaa. Sen mukaan ”perinteinen kirkon olemukseen perustuva teologinen työskentely johtaa helposti staattisuutta korostavaan rakenteeseen”, kun taas ”kirkon tehtävästä lähtevä teologinen tarkastelu” voisi auttaa luomaan aiempaa dynaamisemman organisaation ja hallinnon. Aloitin koko tämän blogikirjoitteluni kirkon ja seurakunnan tehtävän metsästämisestä, ja siksikin olen innostunut tulevaisuuskomitean toiminnasta, ja nyt myös kirkolliskokouksesta.
Keväällä 2015 tulevaisuuskomitea pääsi aloittamaan työnsä, joka valmistui seuraavan vuoden syksyllä. Syksyllä 2017 jaettiin sen pohjalta tulevaisuustoimeksiantoja,ja nyt on aika seurata miten ne menestyvät kirkkohallituksen valmistelussa. Se on melkein kokonaan toinen asia ja toisen blogin aihe.
Toivon että tulevassakin kirkolliskokouksen istunnossa löytyy riittävästi niitä edustajia, joita aidosti kiinnostaa kirkon toiminnan ohjaaminen sen kaikessa kokonaisuudessa. Lainaan vielä kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnan mietintöä, jossa se esitti toimeksiannot. Siinä näkyy asian vakavuus:
”Edessä on koski, josta laskemista ei voi välttää, mutta jota voi ennakoida: mistä aloittaa lasku ja mitä reittiä tehdä se? Harkinta ja päätökset on tehtävä ajoissa. Aikaa ei saa hukata joustamattomasti väittelemällä tai takertumalla toisarvoisiin yksityiskohtiin. Mitä lähempänä koskea ollaan, sitä voimakkaammin virta vie ja sitä pienemmäksi kirkon oman toiminnan tila käy. Kauempaa on helpompi ohjata haluttuun kohtaan kosken alussa… Koski lähenee. Jaakobin kirje nuhtelee passiivisuudesta ja vaatii meiltä toimintaa: ”Joka tietää, mitä on tehtävä, mutta ei tee, syyllistyy syntiin” (Jaak. 4:17).
Lainaus, ”perinteinen kirkon olemukseen perustuva teologinen työskentely johtaa helposti staattisuutta korostavaan rakenteeseen”, kun taas ”kirkon tehtävästä lähtevä teologinen tarkastelu” voisi auttaa luomaan aiempaa dynaamisemman organisaation ja hallinnon”
Lisäsin hallinnon sanan jälkeen itse lainausmerkin tietämättä kuuluiko asia lainaukseenne.
Haluttomassa asianhuomaamisessa verrattavat asiat voivat hyvin tarkoittaa samaa jolloin mihinkään ei tarvitse tarttua saati ryhtyä.
Teologinen tarkastelu statuksissaan on kirkossamme ymmärretty pysyvänä ja aina kestävänä.
Näin Kristuksen kertakaikkisen Uhrin jokaviikkoinen uudelleen uhraaminen kerran tai useammin on aina teologisen työskentelyn keskiössä Jumalanpalveluskeskusajatuksen ylläpitämiseksi, säilyttämiseksi, ja minne koko seurakuntayhteisön työntekijöineen kuin vapaaehtoisineen tulee ja tulisi puhaltaa.
Edelliseen voi lisätä kasteen asian Jeesuksen Uhrissa. Veren lisäksi kylkeen pistämisen seurauksena Jeesus vuoti myös vettä.
Näin ehtoollisen ja kasteen asia kirkossamme ovat statuksissaan merkitystä mistä ei ole syytä keskustella teologisenkaan työn kautta.
Olisikin mahtavaa jos kirkossa löytyisi jokin taho, joka tosissaan ottaisi kokonaisuuden huomioon ja jolla olisi riittävästi toimeenpanovaltaa toteuttaa näitä välttämättömiä uudistuksia.
On jo kauan tiedetty millaiseen koskeen ollaan menossa. Joten kukin tarraa omaan penkkiinsä kiinni ja pyrkii huolehtimaan siitä, että itse pysyy kyydissä. Perämiestä tarvittaisiin ohjaamaan turvallista reittiä. Perämiestä , tai kapteenia ei taida kirkosta tähän hätään löytyä. Joten mitä lähempänä koskeniska on sitä turvattomammaksi ja erimielisemmäksi väki käy.
Tarvittavat muutokset on liian suuria ja aikaa liian vähän.
Nostat, Hannu, tärkeän toiveen ja tärkeitä asioita tulevaisuusselonteosta! Itse haluan myös vaikuttaa kirkon – paremman – tulevaisuuden puolesta. Olen kuitenkin kyyninen tai epäileväinen sen suhteen, että kirkolliskokous pystyisi saamaan muutosta aikaan. Kirkolliskokous on instituutio, hallintoa ja kirkon lainsäädäntöä, jolla on toki yhteys kirkon toimintaan. Muutostoiveet ja -tsempit pitää osoittaa kirkon paikallistasolle ja ehkä hiippakuntatasolle.
Jatkan sen verran, että kirkolliskokous voisi antaa tiiviin tulevaisuusskenaarion ja siihen liittyvän muutoshaasteen seurakunnille ja hiippakunnille. Sen pitäisi olla tarpeeksi vahva ja herättelevä, että sellaisella olisi vaikutusta.
Ymmärrän epäilykset Toivo. Rakoilu omassa skeptisyydessäni perustuu siihen, että huomaan jotain positiivista kirkolliskokouksen toimintatavassa. Kun olen seurannut ja lukenut puheenvuoroja, niissä näkyy, että edustajina on hyvä joukko niitä seurakuntatyön puurtajia, jotka eivät ole osa kirkon keskushallinnon kovaa peruskalliota – joka on saattaa olla kivettynyt vanhaan hallintokulttuuriin.
En minäkään usko kirkolliskokouksen pystyvän ratkaisemaan kaikkia solmuja, olen kiinnostunut ensisijaisesti tästä tulevaisuuskomiteasta. Se syntyi edustaja-aloitteesta, ja nyt on kysymys siitä löytyykä sen tueksi riittävä ja riittävän äänekäs joukko ajamaan tulevasiuustoimeksiantoja maaliin.
Uudistukseen tähtäävät periaatteet ja tavoitteet saavat usein laajan kannatuksen, mutta kun mennään käytännön ratkaisuihin ja niiden toteuttamiseen, kannatus hupenee, ja jatketaan entiseen tapaan. Usein on niin, että ”uudistukset ovat ok, kunhan mikään muutu”.
Mukava nähdä Markku Jalavan vielä vähän jatkavan tätä jo kolmannelle sivulle uponnutta keskustelua. “uudistukset ovat ok, kunhan mikään muutu” on niin totta, ja johtuu siis minun mielestäni siitä mystisestä toiminta- ja hallintokulttuurista, josta tämän tulevaisuushankkeen yhteydessä on paljon puhuttu, se on sanoitettu ja tavallaan paljastettu, mutta sille ei näytä kukaan voivan mitään. Siksi sanon sitä mystiseksi. Sitä voi sanoa myös inhottavaksi, mustaksi aukoksi johon hyvät aloitteet katoavat. Se on kiveä ja raudoitettua betonia, johon kirkon vastuunkantajat huomaamattaan putoavat ja kuivuvat, minulla on tästä vähän omakohtaistakin kokemusta.
Voin vain viitata ja siirtää mahdollisen jatkokeksustelun seuraavaan blogiini jossa luovutan pyristelyni.